Bänditoiminta ›

Millaisia kokemuksia ihmisillä on siitä, kun motiivit soittaa bändissä menevät totaalisesti ristiin? Esim: jäsen A ja B haluavat viedä bändiä aktiivisesti eteenpäin, ehkäpä jopa levytyssopimukseen asti, mutta C haluaa vain soittaa ilman sen enempiä tavoitteita, koska pitää soittamisesta.

 
Mä olen useampia kertoja joutunut sellaisiin tilanteisiin, että bändin jäsenten keskinäiset tavoitteet ovat eri, ja se on aina johtanut bändin hajoamiseen (kriittisten jäsenten lähtöön, vaikeuksiin, bändin olennaiseen huononemiseen tms) viimeistään siinä vaiheessa kun "menestys on huulilla", eli mahdollisimman katkeriin tilanteisiin. Tämän vuoksi mä olen oppinut karttamaan sellaisia tilanteita kuin ruttoa.
 
On ihan jees, jos bändin motiivi on soitella huvikseen yhdessä, treenata treenaamista ja mahdollisesti käydä kerran vuodessa keikalla näyttämässä kavereille uusia biisejä. Se on täysin sallittu tapa harrastaa bändeilemistä, se vain ei oo mun tapani. Ikävä kyllä se on monen taitavan ja kultakurkkuisen soittajan tapa, juuri sellaisten kaverien joita tarvitaan, jos aiotaan muuttaa vuohenkusi kullaksi, kuten sanonta kuuluu. Kiusaus on kova pitää tällaiset kaverit bändissä vaikka valheellisilla lupauksilla ("joojoo, ens kuussa ei oo yhtään keikkaa - paitsi ne 20 - saat viettää vaimosi kanssa viikon yhdessä") ja jättämällä kertomatta siitä tulevasta euroopan-rundista ja levyjen uusista ulkomaan-lisensoinneista, etteivät pelästy. Tai vaihtoehtoisesti lahjomalla, tekemällä soittamisesta houkuttelevampaa "ilmaisilla" juomilla, takahuoneen salaattipöydällä, hotellihuoneilla, "bändin maksamilla" lennoilla kotiin katsomaan lapsia tai amerikkalaisella keikka-autolla. (On uskomatonta, miten helposti ihmiset saa uskomaan, että he ovat ansainneet kaiken osakseen tulevan hyvän jollakin epämääräisellä neroudella tai tarkemmin määrittelemättömällä lahjakkuudella, joita "ei saa haaskata".)
 
Noin ei kuitenkaan pidä tehdä. Rehellisyys ennen kaikkea, ja päämäärä sovitaan ajoissa ennen kuin on haaskattu aikaa väärien kaverien treenauttamiseen. Mä olen nykyään niin kyyninen, että bändien kanssa sovitaan vuoden, kolmen vuoden, viiden vuoden ja kymmenen vuoden tavoitteet kirjallisesti (no, siis ne listataan lapulle, jonka kaikki lukevat, ei mitään sopimuksia kirjoiteta), ja käsitellään myös se, onko ok jos meneekin vuoden verran pidempään kun joku soittajista joutuu pidemmäksi aikaa sairaalaan tai saa isyyslomaa.
 
Tää kuulostaa varmaan aika kylmältä ja kovalta asenteelta, mutta ei tää mikään über-pro -juttu ole, Macchiavellit on luettu, ja soittaminen niin olennainen osa elämää, ettei siitä mielellään luovu, ei varsinkaan niistä hauskimmista ja rankimmista puolista - keikoista, uusista kaupungeista, vieraista yleisöistä jotka alkavat ajan kanssa näyttää tutuilta ja saada nimet. Sen jälkeen lystikseen rämpyttely ilman tavoitteita tuntuu pitkän päälle jotenkin laimealta.
 
Eli: vaikka se olisi oma veljesi, joka ei halua keikoille - niin kenkää. Mutta ensin hoidetaan sovitut hommat pois, bändistä ei saa lähteä ennen kuin on uusi kaveri koulutettu tilalle.
 
Jani the Rock:
Tommonen "steady cult following" olis ihan kiva juttu.

"I don`t wanna be a rock `n roll star..."
 
Sama päämäärä täälläkin.