Kitarat: soittaminen ›

Parasta on, kun saa tehtyä biisin siihen kuosiin, että se soi bändin kanssa.
 
Jamitkin ovat kivoja, mutta vähän päämäärätön olo niiden kanssa tulee.

Uskoisin, että paras fiilis tulee silloin kun soittaessa pystyy saavuttamaan hiljaisuuden ja ei ajattele mitään. Kumpa pystyisi näkemään sisäänsä ja mikä hiljaisuus siellä on, eli ei mitään. Se että pystyy tuomaan itsestään jotain ulos on jo askel eteenpäin, mutta loppujen lopuksi kaikki on pelkkää teeskentelyä. Kai se täytyy myöntää, että soittaminenkin ei loppupeleissä ole nautintoa, vaan kärsimystä. Ehkä se on tie johonkin, mutta jos tiedostaa soittavansa, ajattelevansa, tai miettivänsä, niin se on feikkiä. Ompas vaikeeta tekstiä multa. No eiku hiljentymään kaikki! :D !
 
p.s. Älkää kysytkö mitä oon ottanu. Aloin tossa tekemään sämpylöitä ja porkkanatkin alkaa olla loppu.

En juurikaan koskaan soita mitään niin kuin se pitäisi.
Lisäilen tai poistelen osia niistä kohdista mistä tiedän että on soveliasta niin tehdä, eli mikä kuulostaa hyvältä. On kylläkin niin mestarillisia teoksia, joiden melodioihin tai soinnutuksiin en rohkene koskeakaan(mm. Kuutamosonaatti). Mutta näissä mestarillisissa teoksissa voi sitä improvisointia tuoda esiin muullakin tavalla, kuin muuttamalla musiikin teoreettista sisältöä.
 
Esim. lopetin monen vuoden "uran" hevibändissä juuri sen takia, koska ei ollut tilaa imrpovisoida, vaan kaikki jutut vedettiin samalla lailla illasta toiseen. Puuduttavaa.
 
EDIT: Onko se "samalla lailla" vai "samallalailla"? Tökkii...

Sekoitus molempia. Improvisaatiolla viihdyttää itseä, biiseillä muita.
 
Just näin!

Tarkoitetaanko improlla tässä nyt sitä että esim rumpali alkaa soittamaan komppia X johon muut lähtee mukaan vai sitä että soitetaan vaikka sitä kaikkien tuntemaa enter sandmania josta lähdetään sitten soittamaan vaikka painkilleria ja päädytään laylaan? Vai sitä että soitetaan omia biisejä joihin sitten lisätään jotain rikkomatta silti itse biisiä?
 
EDIT: kirjoitusvirhe TAAAAAS!!

Tarkoitetaanko improlla tässä nyt sitä että esim rumpali alkaa soittamaan komppia X johon muut lähtee mukaan vai sitä että soitetaan vaikka sitä kaikkien tuntemaa enter sandmania josta lähdetään sitten soittamaan vaikka painkilleria ja päädytään laylaan? Vai sitä että soitetaan omia biisejä joihin sitten lisätään jotain rikkomatta silti itse biisiä?
 
Mä tarkotin ainakin ihan sitä että lähetään vetämään ihan jotain vaan eli täysin lonkalta. Onnistuessaan tuloksena on yleensä helvetin pitkä mutta yllätyksellinen teos :)

Mä tarkotin ainakin ihan sitä että lähetään vetämään ihan jotain vaan eli täysin lonkalta. Onnistuessaan tuloksena on yleensä helvetin pitkä mutta yllätyksellinen teos :)
 
Joka taas usein johtaa siihen että joku bändin jäsen alkaa hehkuttamaan "siis vittu soitetaan se yks kohta uudestaan, vittu se oli hyvä. sinä soitit jotain däy däy däy ja sitten rumpali veti jotain vittu tum tam tu tu tum tam vittu ku oli hyvä ja vittu" sitten sitä katsotaan vähän aikaa ja todetaan että kenelläkään ei ole hajuakaan mitä on soitettu.
 
Yllätyksellisyyskin taitaa olla sitä että kukaan ei arvannut että se kitaristi halusi taas vetää jonkun mukanokkelan soolon jota rumpali ei luonnolisestikaan huomannut ja alkoi soittaa siihen mystistä blastbeattia, johon taas basisti vittuuntui ja lähti kotiin.

tota varten on sitte ihan piisit mitkä on tarkoitus soittaa uudestaankin... tosin useasti niihinkin rumpali lähtee vetämään mystistä blastbeatia kun ei tiedä mistä on kysymys ja basisti lähtee himaan.

Uskoisin, että paras fiilis tulee silloin kun soittaessa pystyy saavuttamaan hiljaisuuden ja ei ajattele mitään. Kumpa pystyisi näkemään sisäänsä ja mikä hiljaisuus siellä on, eli ei mitään. Se että pystyy tuomaan itsestään jotain ulos on jo askel eteenpäin, mutta loppujen lopuksi kaikki on pelkkää teeskentelyä. Kai se täytyy myöntää, että soittaminenkin ei loppupeleissä ole nautintoa, vaan kärsimystä. Ehkä se on tie johonkin, mutta jos tiedostaa soittavansa, ajattelevansa, tai miettivänsä, niin se on feikkiä. Ompas vaikeeta tekstiä multa. No eiku hiljentymään kaikki! :D !
 
p.s. Älkää kysytkö mitä oon ottanu. Aloin tossa tekemään sämpylöitä ja porkkanatkin alkaa olla loppu.
 
Taidan olla melko samoilla linjoilla. Kun joskus sattuu soittamaan/kuulemaan jotakin ns. täydellistä, ei enää yksinkertaisesti halua kuulla mitään hetkeen, ja tuohon tilaan ainakin itse pyrin (harvoin onnistun). Ei sen niin väliä, onko kyseessä biisin tahi impron mykistävyys, kunhan kärsii helvetisti.
 
Sadistien.net

Kyllä improominen on soiton suola. Ja sitä kautta myös omien kipaleitten väsääminen. Onhan toisten biisejäkin hauska soittaa mutta kyllä ne omat kullostaa omissa korvissa paremmalta. ;)

Ennen oli improaminen kivaa, mutta alkoi kyllästyttää lähes pelkkä improsoittaminen. Nykyään huomasin että on hiton kiva vaikka guitar pro:n kanssa opetella joku biisi ja sitten levyn mukana fiilistellä.

Jau!
 
edit. liian lyhyt kirjotus

Mun nautinto tulee kyllä ihan siitä, että osaan soittaa sitä soitinta.
Impro vai biisit? En osaa sanoa koska soitan sekaisin kaikkea (improvisoin, soitan jonkun biisin riffin, sekoilen ja taas improvisoin)... Että silleen.

Improaminen on kyllä kiva, vaikken mikään mestari siinä olekaan, mutta meillä menee rumpalin kanssa niin hyvin yhteen kaikki jutut ja jos toinen vaihtaa yhtäkkiä vaikka tahtilajia tms. niin toinen pääsee siihen aika nopeasti mukaan.

Yksin kotona ei useinkaan jaksa soittaa mitää biisejä. Tulee vaan improttua jotain hirveää diibadaabaa.

Kyllä se tulee improsta. Mikään ei ole parempaa kuin muutamakymmenminuuttinen blueshärpätys, jossa jokainen vuorollaan kikkailee jotain "ihmeellistä" mausteeksi.. Usein tuolla tavoin on syntynyt ihan musiikkiakin.

Biiseistä ... en ole jamittelu harrastanut koskaan, muuten kuin yksikseni. Y'know.

biiseistä ehdottomasti.ku mä alan improvisoimaan niin kuulostaa aika kamalalta.paitsi mun paras omatekemä riffi on kyl tullu ihan vaan jostain improsta.

Sekä että.
 
näin...