Lyriikka ›

paskiainen sinä pieni äpärä
susilapsi kantojen kersa
sinä sammalsilmä naavatukka
poloinen viallinen lapsirukka
et ole ihminen vain sudenheitukka
pieni kaunis ihmishukka
 
kehdossa sivistyksen sinä uinunut et
vaan oli mielesi maja rakennettu mudasta
oljesta risuista ja savesta koottu
päälläsi vain rääsyt kuin pedon kolttu
 
meidät opetettiin sinut kieltämään
se joka hänet näki sokeaksi
julistettiin pannaan hautaan
mieli jalkapuuhun kahlittiin
 

 
oli pohjan poika kaukana kotoaan
kasvatti korpien unessa autuaan
kun paloi kotansa hiiltyi torppa
talloi sen maahan varjojen sorkka
 
kirosi turhaan maan ja ilman
sanansa purkivat viimeisen sillan
vannoi kostoa tulevaa kauheaa
jota koskaan ei koittanutkaan
 
ruostui miehen aura ja mureni mieli
ja lopulta epätoivo hänetkin nieli
pelloille puut juurtuivat
tuhkasta valkeina nousivat
 

 
mutta tätä kuoleman salia
lopulta oppi hän rakastamaan
takoi kahleet henkensä virraksi
unohdetun löysi uudestaan
 
sinä epäpyhä demoninen saasta
kaiken pyhyyden lähde
ja kauneuden niitty
äiti luonto ikuisesti oleva
 

 
Tälläistä tällä kertaa, rakentava kommentointi on tietenkin aina tervetullutta ja saa toki haukkua paskaksikin jos siltä tuntuu, tai ainakaan mä en voi sitä estää :)

Totta virkistävällä tavalla poikkeavat sanat, monia hyviä yksityiskohtia
 
esimerkiksi:
 
päälläsi vain rääsyt kuin pedon kolttu
 
talloi sen maahan varjojen sorkka

se joka hänet näki sokeaksi
 
mutta, tämä viimeinen säkeistä heitti kliseiden osastoon, vois muutella jotenkin?
 
sinä epäpyhä demoninen saasta
kaiken pyhyyden lähde
ja kauneuden niitty
äiti luonto ikuisesti oleva

pieni kaunis ihmishukka
 
tuo oli jotenkin koskettavasti sanottu! En tidä miksi...Juu, jännä tuo aihe, pidin kyllä. :)