Media ja viihde ›

Minun mielestä Gears of War menee siinä pilalle, että vihollisiin saa upottaa parikin lippaallista pateja. Ja vaikka niitä pateja upottaa, niin viholliset vaan juoksevat kohti, kunnes jossain vaiheessa kuolevat.
 
Just parasta. Onhan ne vihollisia :D Ja sniper rifle oli kyllä pelin paras ase kiistattomasti. Torque Bowia tarvitsin vasta loppuvastuksessa

Minun mielestä Gears of War menee siinä pilalle, että vihollisiin saa upottaa parikin lippaallista pateja. Ja vaikka niitä pateja upottaa, niin viholliset vaan juoksevat kohti, kunnes jossain vaiheessa kuolevat.
 
Jep, ei ole tullut koskettua sen jälkeen kun läpi menin väkisin. Kakkonenkin on tuossa, syystä jota en ymmärrä, ja saa ollakin koskemattomana ilmeisen kauan. Annoin GoW:lle sen kontrollitkin anteeksi. Ei ettei niitä oppisi, mutta ne ovat edelleenkin tönköt ja huonot. Ja tosiaan se lipaskaupalla saa mäntätä keskelle nenää typerillä röpöttimillä, ennenkuin kaveri putoaa. Ei tunnu hyvältä. Tuntuu väärältä ja pahalta. Vähän jotain R6Vegas-dynaamisuutta taisteluun tuossa, niin olisi boxin parhaita räimeitä. Komeahan se nyt on kuin mikä ja hyvät hetkensä siinä on, muttei kanna. Tajuan täysin miksi moni ei niinkään välitä ja moni pitää kuninkaana.
 
Mass Effectistä joku sanoi jotain, itselleni paras peli mitä olen useaan vuoteen pelannut. Olin niiiiiiin mukana siinä kaikessa. Aivan uskomaton trippi. Fiilispelaajan peli sekin tietysti, ei jokaiseen uppoa. Itselleni täysi mestariteos ja ultimaalinen kuningas. Asiat, joista moni tuon kohdalla inisee, ovat itselleni vähän sama asia kuin pari naarmua jossain maailman upeimmassa katanassa, kun ollaan menossa killittämään Billiä.

Tosta GoWin vihulaisten kestävyydestä muistan lukaisseeni että se on tekijöiden yritys saada siihen semmoista epätoivoista meininkiä, möröt-juoksee-päälle-eikä-kuole-sitten-millään -tyylillä, mutta eihän se tosiaan oikein toimi. Aika usein sitä huomaa ampuvansa jonkun kiven takana kököttävän tyypin nilkkaa ja venailee että se kuolis. Ei nyt sinänsä estänyt peilstä nauttimasta, mutta mieluummin enemmän vihollisia jotka kuolee helpommin, plz.

Super Mario Sunshine (Nintendo GameCube) 8,5/10
 
Kun taannoin löysin GameCuben kirpputorilta pilkkahintaan, niin pitihän siihen sitten jotain pelejäkin hankkia. En edes muistanut että Cubelle tehtiin Super Mario Sunshine (suurin syy lienee se, etten Cuben pelitarjontaa ole kovin tarkkaan seuraillut muutenkaan) ja kun Mario 64 teki aikoinaan suuren vaikutuksen, niin Sunshine oli melkein pakko-ostos ja läpi menin eilen illalla, vaikka tietty koluamista, kerättävää ja joitain salapaikkoja riittää vielä. Pääpiirteittäin peli on kuitenkin jo nuohottu läpi, joten jonkinlainen yleiskatsaus lienee paikallaan.
 
Kyllähän tämä pelillisiltä ansioiltaan ja kontrolleiltaan muistuttaa hyvin paljon 64:ää, joten harppaus näiden kahden pelin välillä ei loppujenlopuksi ole niin mullistavan suuri eikä tämä suoranaisesti tuo mitään poikkeuksellisen uutta genreen. Laadukas Mario-tasoloikka silti, kuten arvata saattaa. Sienivaltakunnan maat ja mannut ovat vaihtuneet Isle Delfinon trooppiseksi lomaparatiisiksi, mutta vanhojen hyvien aikojen kunniaksi mukana on mm. hedelmämehua sylkevä ja kielellään vihollisia napsiva Yoshi. JEAH. Tähtien sijaan pelissä keräillään Shine Spritejä, joita on pelissä tietääkseni jotain 120 kappaletta. Pelin läpäisemiseen riittää kuitenkin n. 70 Spriteä ja lisäksi sieltä sun täältä löytyviä sinisiä kolikoita voi myös vaihtaa Spriteihin (10 kolikkoa = 1 Sprite). 64:n massiivisen linnan virkaa Sunshinessa edustaa Delfino Plaza, jonka kautta pääsee jokaiseen kenttään. Plaza itsessäänkin tarjoaa rutkasti tutkittavaa ja löydettävää. Tuskin kuitenkaan jaksan kaikkea mahdollista kerätä, kun taas Super Mario 64:ssä tuli useampaankin kertaa hankittua se täydet 120 tähteä.
 
Suurimpia muutoksia 64:ään nähden on Marion mukana kulkeva F.L.U.D.D -vesitankkisysteemi, jolla voi purskutella vihollisia ja puhdistella lomaparatiisia graffiti- ym. töhryistä. Vesitankki sisältää myös erilaisia kentistä löydettäviä "moottoreita", joiden avulla voi suorittaa sekalaisia erikoisliikkeitä, esim. Hover Nozzlen avulla Mario voi liidellä ilmassa vähän aikaa, Rocket Nozzle laukaisee Marion korkealle ilmaan ja Turbo Nozzle antaa kunnon turbovauhdit joko maalla tai merellä.
 
Vaikka Sunshine ottaakin jossain mielessä etäisyyttä kaikkein tutuimpiin Mario-kliseisiin (joka jonkun mielestä saattaa tarkoittaa sitä Mario-fiiliksen puuttumista), niin siltipä melkein pelin parasta ja raivostuttavalla tavalla hauskinta antia edustaa nämä jotkut salaiset kentät, joissa Mariolta otetaan vesipumppuhässäkkä kokonaan pois ja Marion täytyy pärjätä ns. omillaan kunnon old school -tasoloikkakentissä joiden musiikki on vieläpä jonkinlainen remix-versio vanhasta Super Mario Bros. -teemasta. On kaikenmaailman seiniä, pyöriviä palkkeja ynnä muuta ja jos kriittisessä paikassa tipahtaa, niin se on morjens ja kenttä alusta. Näitä olisi voinut olla ehkä enemmänkin. Tosi vittumaista meininkiä, mutta silti niin hauskaa.
 
Koska trooppisella saarella ollaan, niin suurin osa kentistä on ulkoisilta ominaisuuksiltaan vähän turhankin samanlaisia hiekkarantoineen, liplattavine aaltoineen ja palmuineen. 64:ssä kentät olivat tässä mielessä monipuolisempia. Usein Sunshinen kentät ovat yksiä saatanan hiekkalaatikoita, joista ei aina ota tolkkua että mitä pitää tehdä ja minne mennä, mutta joka toisaalta tuo snadisti enemmän vapautta. Useat tehtävät menevät läpi heittämällä, monissa taas meinaa palaa käämi pahemman kerran. Erityisesti tehtävät joissa täytyy kiivetä korkealle koettelevat hermoja pahasti. Vaikka pelin kontrollit ovat loistavat ja helposti omaksuttavat, niin 3d-tasoloikkien yleinen vitutuksenaihe, eli kamera on taas vähän mitä sattuu ja niinpä monet turhauttavat harhaloikat ja tippumiset voi laittaa ihan vain holtittoman kameran piikkiin. Kameraa voi kuitenkin melko vapaasti pyöritellä miten sattuu, joten noin yleisestiottaen kamera toimii hyvin. Onpahan vain ne tietyt vittumaisen ahtaat paikat, joissa kaikki kusee.
 
Super Mario 64 oli aikoinaan jotain todella mahtavaa ja päivitti 3d-tasoloikat aivan uudelle tasolle pysyen edelleenkin mielestäni genrensä ykkösnimenä, ja niinpä kyseisen pelin maagista auraa Sunshine ei tavoita, mutta helvetin hyvä ja viihdyttävä tasoloikka tämä silti on. Aika vähän tulee tasohyppelyitä loppujenlopuksi pelattua, mutta Mariot ovat mainioita, sen verran rakkaudella ja laatua tarkkailemalla nämä on tehty, joten arvosana 8,5 lienee suht realistinen. Alkoi kummasti himottaa tuo Wiin Super Mario Galaxy :F

Syberia 1 (PS2) & 2 (Xbox)
 
Ainoat "perinteiset seikkailupelit" joita olen pelannut, joten en pysty tekemään genren sisäistä vertailua. Pelit ovat melko lyhyitä ja ykkönen loppuu kesken, joten kummankin pelin ostaminen on lähes välttämätöntä. Siksi myös arvostelen ne kummatkin yhdessä.
 
Pidän tarinavetoisista peleistä, ja ajatus kiireettömästä pelistä ilman taisteluita kuulosti mukavalta vaihtelulta. Ykkösosassa seikkaillaan pääosin rähjäisissä ja tunnelmallisissa ympäristössä, kakkososa vie pelaajan lumisiin erämaihin, jotka kaksiulotteisina taustoina näyttävä upeilta. Tarina on mielenkiintoinen, ääninäyttelijät kaikessa karrikoinnissaankin sopivat pelin tunnelmaan. Puzzlet ovat loogisia, ja ainakin seikkailupelinoviisille sopivan haastavia. Joitakin saattaa ehkä ärsyttää joidenkin puzzlejen kliseisyys, mukana on "tasapainota vaaka avataksesi oven" -tyyppisiä pulmia. Ykkösosan alussa on myös ympäriinsä juoksentelua vaativa puzzle, jonka tarkoituksena on joko pitkittää peliä, tai saada pelaaja punaiseksi raivosta.
 
Pelin vahvuus on ehdottomasti musiikin, ympäristön, ja juonen luoma tunnelma, joka on varsin omaleimainen. Peli levittää realismin rajoja juuri sopivasti, ja tunnelma on todella melankolinen, varsinkin ensimmäisessä osassa. Valitettavasti ongelmiakin löytyy. Ihmisiä Syberian maailmasta löytyy kovin vähän, ja kaikki vastaantulijat näyttelevät omaa rooliansa puzzlejen ratkaisussa. Juonta kohtaamiset eivät yleensä juuri edistä. Pahin ongelma on päähahmojen ohuus. Pelin alussa löytää päiväkirjan, joka maalaa pelissä etsittävän Hansin persoonasta mielenkiintoisen kuvan. Odotin mielenkiinnolla kohtaamista Hansin kanssa, mutta kohtaaminen tuli täysin puun takaa, ja oli melkoinen antikliimaksi.
 
Kakkososassa tämä paljon hehkutettu Hans on pelkkä statisti, joka ei kerro itsestään juuri mitään. Myös pelin päähahmo Kate jää lopulta melko ohueksi, vaikka ihan hyvä hahmo onkin. Parhaaksi hahmoksi nostan ykkösosasta asti mukana seikkailevan Oscarin, joka on automatoni, mekaaninen mutta ajatteleva olento.
 
Kun tavoite on saavutettu, lyhyen loppuvideon jälkeen lopputekstit vyöryvät ruudulle. Katen kohtalo jää mielestäni täysin auki. Ei peliä saa näin lopettaa, jonkinlaisen yhteenvedon peli mielestäni tarvitsee.
 
Vaikka pelin loputtua jää miettimään "ja sitten tapahtui mitä?", kokonaisuutena peli on varsin viihdyttävä. Ostin pelit käytettynä ja yhteishinta taisi olla noin viisitoista euroa, ehdottomasti rahanarvoista tavaraa. Kakkososa on hieman hiotumpi kokonaisuus ja ympäristö oli enemmän mieleeni, mutta en osaa pisteyttää näitä kahta erikseen. Pikku miinus Syberia 1:n hieman tönköstä ohjaustuntumasta (ainakin PS2-versio).
 
Hyvää:
-Tunnelma
-Puzzlet
 
Huonoa:
-Hahmojen paperisuus
-Loppuratkaisu
 

 
Arvosana 8½
 
edit: maininta Oscarista

C&C Renegade tuli kyl ostettua, mut enpä vaan saa vistalla toimimaan vaikka mitä säätäisin, kymppi kankkulan kaivoon,prkl..

LittleBigPlanet (PS3)
 
Omaperäinen, hyvännäköinen, viehättävä ja omaa uskomattominta kenttäsuunnittelua mitä olen nähnyt missään peleissä; pätee myös, ja ehkäpä erityisesti pelaajien itse tekemiin kenttiin. Juurikin pelaajien omien kenttien pelaaminen netissä 2-4 ukon poppoolla on erityisen hauskaa, ja LBP:tä onkin kuvattu _siksi_ PS3:n nettiyhteisöpeliksi, todelliseksi lippulaivaksi. Onkin vaikea uskoa, etteikö tästä jokainen nauttisi jollain tasolla. Itse en ole kenttiä vielä suunnitellut, mutta niitä pelattuani olen huomannut niiden luomismahdollisuuksille olevan vain yhden rajan: pelaajan oman mielikuvituksen, eikä yhtään sen vähempää.
 
Kontrollit lipsuvat välillä, mutta se on pieni vika tässä mestarillisessa kummajaisessa.
 
Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots (PS3)
 
Peli on vielä kesken, Act 4:ssä mennään, mutta tähän asti olen nauttinut pelistä suunnattomasti! Uskomattomat kontrollit sekä ympäristöönsä vaikuttamisen mahdollisuudet ja uudistetut kamera, lähitaistelu, ampuminen ja luoja ties mitä muuta tekevät pelistä oikeasti hauskaa pelattavaa, ja se on mielestäni loistavan pelin merkki! Itseäni eivät myöskään haittaa joskus pitkiksi venähtävät välivideot, koska tykkään ihailla niiden toteutusta ja loistavaa ääninäyttelyä. Juoni on sitä itseään(MGS:a) ja hienoja hetkiä jää mieleen monia, etenkin Act 4 on ollut todellista nostalgiatrippiä ja parasta mitä olen pelannut pitkään aikaan.
 
Olen pelannut sarjan muut osat läpi kolmatta lukuunottamatta, ja kyllä tämä ainakin pelattavuutensa ja kontrolliensa puolesta on hiottu todella timanttiseksi, ja vie ainakin tällä osa-alueella aiempia osia. Katsellaan vielä millaisia mutkia peli tuo tullessaan..

Dead Space (PC)
 
Lopultakin tuli tahkottua läpi. Jotenkin pääsi sisään tuohon aseiden yms. gearin paranteluun vasta loppupuoliskolla ja ohjattavuuskin alkoi maistua vasta loppu puolen chaptereissa. Uudelleenpeluu arvo tietenkin suhteellisen korkea kun läpi vetämisestä sai kivat bonukset. Eipä tästä pahempaa valittamista keksi, hyvät grafkat, kivaa gorea ja ihan hyvä juonikin.
 
9/10

Final Fantasy VI Advance, GBA.
 
Sisältää spoilereita.
 
Tämä peli yksi yksi rakkaimmista minulle ja pelaankin tämän vuosittain läpi ilman mitään kyllästymisen merkkejä. Tällä kertaa pelasin Advance-version Nintendo DS:llä.
 
Peli on hieman erilainen verrattuna alkuperäiseen Super NES-versioon. Pelissä on jonkin verran lisäsisältöä, kuten uusia Espereitä, taikoja, bonus-luolasto ja uusittu käännös.
 
Uusi käännös on aikaisempaa sujuvampi ja pelin mahtavasta juonesta sai irti uusia vivahteita. SNES-käännöksestä sensuroidut kaksimielisyydet ja härskiydet on myös palautettu. Celesin vankilapahoinpitely oli kyllä tästäkin versiosta poissa.
 
Ainoa asia uudessa käännöksessä, mistä russuttamisen aihetta tuli, on joidenkin vihollisten ja aseiden uudet nimet; esimerkiksi Atma Weaponin muuttaminen Ultima Weaponiksi tuntuu väärältä, vaikka uusi nimi sopiikin paremmin Final Fantasy-mytologiaan. Myöskin jotkut mieleen jääneet lainaukset kalskahtivat korvaan, koska olin tottunut alkuperäisiin, esim. Kefkan viimeinen lause. Kokonaisuutena silti uusi käännös on parempi.
 
Vuosi toisensa jälkeen jaksan ihmetellä, miten näin laaja ja jopa syvällinen peli on saatu tehtyä Super Nintendolla. Vaikka pelissä on pelattavia hahmoja jopa 14, ei niistä jää ontoksi kuin kolme vapaaehtoista bonushahmoa. Hahmojen taustoihin ja sielunelämään paneudutaan kunnolla, ja hahmoihin todellakin kiintyy ja niistä välittää aidosti.
Itselleni tärkeimpiä ovat Terran taistelu identiteettinsä kanssa, Celesin itsemurhayritys, Edgarin ja Sabinin välinen suhde, Cyanin taistelu surunsa kanssa johtuen siitä että Kefka myrkytti hänen perheensä ja kylänsä, sekä Shadowin piinaava menneisyys ja hitaasti paljastuva sukulaisuussuhde Relmiin.
 
Peli on selvästi jaettuna kahteen osaan, joissa ensimmäisessä osassa käsitellään pääjuonta ja tutustutaan hahmoihin ensimmäistä kertaa, ja toisessa osassa tehdään sidequesteja ja perehdytään hahmoihin syvemmin.
 
Kefka on mielestäni koko pelisarjan onnistunein pahis. Klovniksi pukeutuva seinähullu misantrooppi, joka saa tyydytystä kaaoksesta ja tuhosta. Hahmon lähin vertailukohta olisi Batmanista tuttu Jokeri. Kefka on myös ainoa Final Fantasy-pahis, joka itseasiassa onnistuu tavoitteessaan!
 
FFVI:n soundtrack on mielestäni Nobuo Uematsun paras. Kappaleiden tunnelma sopii pelin kohtauksiin täydellisesti ja onkin suuri osa pelin tunnelmaa. Kokonaisuus on mieletön ja se sisältää myös Uematsun hienoimpia yksittäisiä kappaleita, kuten Terran teema, Dancing Mad, oopperakohtauksen biisit, The Fierce Battle ja Ending.
Tässä GBA-versiossa minua hieman häiritsi uudet soundit, vanhoja kun olen kuunnellut viimeiset 10 vuotta. Niihin kuitenkin onneksi tottui yllättävän nopeasti.
Pientä valittamisen aihetta tulee myös siitä että viimeisen taistelun huikean biisin, Dancing Madin, osienvaihdokset ryssittiin. Biisin uusi osa vaihtui töksähtäen suoraan lennosta taistelun edetessä uuteen osaan, toisin kuin alkuperäisessä Super Nintendo-versiossa, jossa kappaleen seuraava osa vaihtuu sujuvasti looppikohdista. Turha närän aihe, mutta... :D
 
On hämmästyttävää kuinka hyvin peli on vanhennut. Nyt 15 vuoden päästä pelin julkaisusta, ainoastaan useat satunnaistaistelut ärsyttävät hetkittäin.
Loppunäyttöä katsellessa ja Uematsun mahtavan hahmoteemamedleyn soidessa kehoni ei tiedä pitäisikö sen tirauttaa kyynel poskelle vaiko nostaa jokainen ihokarva kehossani pystyyn.
 
Final Fantasy VI on Squaresoftin rautaisen ammattitaidon huipentuma, yhdessä sarjan seitsemännen osan ja Chrono Triggerin kanssa, ja voin suositella peliä varauksetta kaikille genren ystäville ja niille jotka genreen ovat perehtymässä.
 
Anteeksi fanipoikamainen vuodattamiseni ja lähes fanaattinen kehumiseni, ja kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. :)
 
10/10

GTA: Vice city tuli koneella vetästyä. Monta kertaa on tullu pelattua, mutta ei ikinä ole läpi mennyt. Ajattelin korjata virheen, ja lainasin pelin kaverilta.
 
Tunnelma on aivan omaa luokkaansa tässä pelissä. 80- luvun kasarimusat soiden samalla kun ajaa autolla auringonlaskun aikaan...brilliant.
Tehtävät olivat hauskoja pelata, eikä ainakaan itsellenni tuottaneet suuria vaikeuksia. Tärkeintä oli että niitä oli hauska pelata.
 
9/10
 
GTA- sarjan parhaimpia pelejä.

Fallout 3.
 
Ei kokemusta aiemmista sarjan osista mutta kyllä tämä vaan hyvä oli. Puristit, saa haukkua.
 
Ja vaikka questit tehty, silti jaksaap pyöriä ja tutkia Wastelandia. Ja niin, Operation Anchorage työn alla just nyt! Suosittelen suuresti!

Tuossa jo aiemmin keskusteltu Gears Of War 2 tuli vedettyä läpi. Ensimmäiseen osaan ei minkäänlaista kosketusta ole ollut mutta ihan hyvin juoneen ja meininkiin pääsi sisään. Päähenkilö on kyllä hieno tapaus, kaikki luonne korvattu Äijjyydellä. Onhan tuo aika miehekäs peli, isot miehet ampuvat (ja paloittelevat) rumia örkkejä ja laukovat one-linereita=Parhautta.
 
Eipä tuo pahemmin häirinnyt että viholliset sitä lyijyä niin runsaasti imivät, enemmän olisi häirinnyt jos parista luodista olisivat tippuneet.
 
Kyllähän tuo vaikka sen 9,5 ansaitsee, sen verran miehekästä meininkiä.

Lord of The Rings: Conquest (3/10)
 
Joopa joo... Turhaakin turhempi ja liian helppo. Hauskaa oli pahisten puolella pelailla tehtäviä.
 
En suosittele oikein kellekään. Omakin lähti myyntiin.

spinningthingintheceiling: Fallout 3.
 
Ei kokemusta aiemmista sarjan osista mutta kyllä tämä vaan hyvä oli. Puristit, saa haukkua.
 
F3 oli ihan viihdyttävä, helvetin hyvä ja omaperäinen shootteri, tasokas rpg ja ok jatko Fallout-sarjalle. Mielenkiinnon vei lopulta level cappi, joka lyhentää pelin ikää varsin ikävästi. Myöskään questeja ei lopun viimein ihan mahdottomasti ole. Huumoria kuitenkin löytyy, vaikka sitä eivät kaikki vissiin havainneetkaan. Mainittakoon, että hieman reilut 200 tuntia käytin ko. pelin pelailuun ja neljällä rajusti toisistaan poikkeavalla hahmolla. Ei kuitenkaan lopulta ollut se elämää suurempi rpg, jolta aluksi vaikutti. 4.5/5
 
Roolipelien välissä hommasin käytettynä todella halvalla Siren Blood Cursen (ps3), joka osoittautui japanilaiseksi kauhueepokseksi. Peli oli paikoin enemmässä määrin alkuperäisten Alone in the darkien henkinen, kuin ne pelit itse! Voi sitä palkitsevaa läiskähdystä kun tapat zombin keilailupalkintopatsaalla! Peli oli haastava ja monipuolinen ja immersio suorastaan häkellyttävä. Sormeen tuli rakko eräänä yönä ohjaimesta, kun pyristelin irti zombin halauksesta.. Peli on enimmäkseen stealth-pohjainen, vaikka räiskintääkin hieman löytyy..siitä myös propsit. Lajityypissään ehdoton ykkönen. 5/5
 
Toiseksi viimeisin hankinta oli Valkyria Chronicles (ps3). Alkuvaikutelma oli merkillinen, jonkinlainen outo sekoitus Tank Girl-henkistä maailmaa ja hienovireistä fantasiaa, mutta kuitenkin loreltaan aika perus japski-rpg oli kyseessä. No, peli tempaisi alun jälkeen mukaansa. Juoni on vaikuttava ja taktisista roolipeleistä pitävälle (ja muillekin, etenkin ps3:n rpg tarjonnan rajallisuuden huomioiden) suositeltava valinta. Pelimekaniikka on lopun viimein perushuttua, jota on nähty psonella esimerkiksi Vandal Heartsin muodossa. Hahmoluokat ja vaihtoehtoisten tehtävien suoritustapojen kirjo pitää mielenkiinnon hyvin yllä. Hahmojärjestelmä ja pelin "sotiminen" muistuttaa jostain syystä itseäni paljon Jagged Alliance-pelisarjaa. Sotilaiden draftaaminen ja huipputiimin kasaaminen on mukavaa, mutta jotain nyansseja kaipaisi vielä lisää. Esimerkiksi hahmokohtaista leveloitumista, ylennyksiä jne. 4/5
 
Uusin tuttavuus, jota pelaan on Little Big Planet. Perustasot alkavat olla purkissa ja omaa kenttää olen alkanut suunnitella. Kuitenkin peliaikaa niin vähän takana, että tähän täytyy palata. Erittäin mielenkiintoinen ja viihdyttävä peli kuitenkin kyseessä. Todellisia moninpelisessioita vielä odotellessa..
 
EDIT: niin, jos muuten joku pelaa viimeksimainittua, niin pelikaverit olisi tarpeen, tunnus on, yllättäin mako659.

F.E.A.R. 2 Project Origin
 
Nojoops, tälläinen suhteellisen perus fps. Grafiikka on ihan hienoa, matrix hidastelut toimii ja säikyttelyt ovat ihan hauska lisä (vaikkeivat oikein pääse yllättämään oikein missään kohtaa). Vielä on pari intervallia pelaamatta mutten usko, että meininki tästä hirveästi muuttuu. "Minipelit" siellä täällä ihan jees.
 
Laitetaan alustava arvosana 8/10

Project IGI.
 
Ihan hyvä peli tavallaan jossa on ideaa. Tosi laajoja kenttiä ja aika hyvä idea että tallennusmahdollisuutta ei ole jolloin täytyy edetä tosi varovasti. Seinien läpi pystyy ampumaan. Pelissä mättävät vaan hemmetin rumat naamat ja tietyissä paikoissa vihollisia tulee loputtomasti, sekä tekoäly on mitä on.
 
Henki on koko ajan tiukilla jota saa kuitenkin lisää silloin tällöin löytyvillä neulahommilla. Viholliset eivät kestä kuritusta juuri lainkaan mikä on hyvä.
 
http://www.youtube.com/watch?v=XWbVwudTYNw
 
+ Laajat kentät
+ Seinien läpi ampuminen
+ Monipuoliset aseet
- Karkea grafiikka
- Vihollisten loputon suma jossain kohdissa
- Ukkelit välillä vaan seisoskelevat paikallaan vaikka vieressä oleva kaveri ammutaan
 
Sanoisin että 6.5/10

FEAR Project Origin
 
Odotin tätä tosi paljon aikasempien FEAR:ien ja demon perusteella, mutta täytyy sanoa että tää oli iso pettymys.
 
7/10

GTA IV: The Lost and Damned
 
Tuli hankittua pari päivää sitten, ja nyt pääsin läpi.
Meno oli melko toiminnallista, hyvä niin. Juoni oli mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu loistavien ääninäyttelijöiden kera. Tehtävät olivat sopivan tasoisia, välillä oli pari ärsyttävää tehtävää.
 
Loistava lisäosa, pakko-ostos IV-faneille.
 
4/5

Uusin tuttavuus, jota pelaan on Little Big Planet. Perustasot alkavat olla purkissa ja omaa kenttää olen alkanut suunnitella. Kuitenkin peliaikaa niin vähän takana, että tähän täytyy palata. Erittäin mielenkiintoinen ja viihdyttävä peli kuitenkin kyseessä. Todellisia moninpelisessioita vielä odotellessa..
 
EDIT: niin, jos muuten joku pelaa viimeksimainittua, niin pelikaverit olisi tarpeen, tunnus on, yllättäin mako659.
 
Joo, taalta pesee. Palataan asiaan kun kotiudun.