Media ja viihde ›

Tuli mieleen, että miksi lastensarjat ovat nykyään aivan hirveää skeidaan kun ne joskus oli ihan tosissaan hyviä ja jopa opettavaisia? Alfred J. Kvakin täynnä vertauksia Saksan historiasta ja koskettaviakin kohtauksia löytyy, mm. Alfredin vanhempien kuolema.
 
Itsehän muistan nuo Alfredin mustavalkoiset takaumat lähinnä ahdistavina. Miksi ne edes oli siellä? Miksi pienille lapsille pitää kertoa edes jostain natseista? Joku Liero Lonkerokin oli niin perkeleellinen otus, että pahempaa sai hakea - tai iljettävämpää limanuljaskaa. Nyt vanhempana kun miettii, niin olivathan ne viihdyttäviä ja katsoisi kyllä uudestaankin, mutta väkistenkin tulee mieleen, että tehtiinkö noita sarjoja myös varttuneemmille? Nyt jos katsoo jotain aamupiirrettyä, näkee niiden olevan suunnattu selkeästi lapsille. Turha etsiäkään mitään syvempiä tuntoja niistä.
 
Ja se jos mikä on lasten aliarvioimista. Ehkä valloillaan oleva tietokonekausi on mahdollistanut sen, että liukuhihnalta pystytään suoltamaan mitäänsanomatonta paskaa loputtomasti, kun ennen jouduttiin kuitenkin kalvo kalvolta piirtämään. Taso oli ainakin parempi. Vai kultasiko aika muistot? Moni lastensarja saattaa aikuisena nostalgiapuuskassa vaikuttaa huomattavan paljon nerokkaammalta, mitä se olikaan. Joku Matka Maailman Ympäri 80:ssä Päivässä oli loppujen lopuksi aika yksiulotteinen tekele, vaikka katsojan koukuttikin. Ei niistä miljöistä jäänyt paljoakaan mieleen, siis noin oppimismielessä. Matka Maan Keskipisteeseen oli jo todella väsynyttä menoa.
 
Nuortensarjat oli sitten erikseen. Pelottaako? pelotti joskus, mutta sarjan epätasaisuus harmitti. Ota Iisisti Marshall taas käsitteli sekin yliluonnollisia juttuja aika onnistuneesti. Sellainen Äärirajoilla-esiaste oli se, eli toimi hyvänä siirtymänä tiukempaan materiaaliin. Vaan kuka muistaa ja tutustui saksalaiseen Der Kleine Vampiriin? Olikohan Pikku-Vampyyri -niminen, joka oli välillä melko campia menoa. Tuohan perustui samannimiseen kirjasarjaan, josta mieleen jäivät parhaiten Rüdiger -niminen pikkuvampyyri ja ihastuttava Anna. Lisäksi tietty hautausmaan vartija Geiermeier, joka yritti hävittää kaikki pikkulepakoiset tiluksiltaan. Anton oli ihmislapsi, joka hengasi noiden kanssa, sellainen pullataikinapoika, josta ei ollut mihinkään. Halvalla tehty oli tuo, mutta kyllä tekijöillä intoa oli.
 
Eräs...olikohan Veturissa, herran vuonna 1993 esitetty piirretty, joka jäi hyvin mieleen ja sisälsi pienen shyamalan-efektin lopetuksessaan. Siinä pieni poika rakensi raketin ja lähti kohti sinistä planeettaa, joka oli siis sarjan nimi: Sininen Planeetta. Se kesti useamman jakson ja kun tämä vihdoin pääsi lähelle sitä, tajusikin tämä sen olevan maapallo, mistä lähtikin. Sininen planeetta indeed. Veturihan oli kova juttu ja oikeasti hauska. Ansa oli topakka täti ja Oiva sellainen surkimus, ettei tosikaan. Nämä tekivät comebackin 2000-luvun alussa ja tuli ihan mielenkiinnosta seurattua. Paljon parempi ohjelma tuo oli, kuin sunnuntai-iltapäivisin pyörinyt Posteljooni, jossa hirveä rautalavaijereilla liikuteltava nukke hostasi jokun random-äijän kanssa ja luki vammaisten lähettämiä kirjeitä. Ainoa valopilkku taisi olla Luukkoset-piirretty, jossa luurankoporukka seikkaili haamujen kanssa. Tuo oli aina kivaa kevennystä sunnuntaiaamujen jälkeen, kun piti toipua Remontti-Reiskan hc-ohjelmasta, kun Remppa-Raiska oli tehnyt taas maidosta lateksimaalia.
 
Tästä viestistä ei varmasti voi päätellä yhtään, että yliluonnolliset jutut kiehtoivat. Vähänkin kun kummituksiin joku viittasi, piti se katsoa. 90-luvun alussa tuli näytelty aikuisille suunnattu ohjelma, joka tuli vielä pirun myöhään, olikohan sunnuntain myöhäisilloissa. Joku vampyyreihin viittaava oli sekin, ja alkutekstit olivat jo pirun pelottavat. Oikeastaan alkutekstit olivat se pelottavin osa koko sarjaa. Siinä oli kuvattu merenrantakartanoa yöllä sumussa ja musiikki oli hieman painostavaa syntikkaujellusta. Ensimmäisillä luokilla tuli noottia kavereiden vanhemmilta, kun näytin luokkakavereille kauhua videolta. Ihmettelin, kun ne pelkäsivät ihan simona ja katsoivat ohjelmaa välillä huonekalujen takaa. Itse olin innoissani, mutta muut eivät niinkään. Ja toisaalta silloin piti olla kova jätkä, niin eiväthän he voineet kieltäytyä jonkin ohjelman katsomisesta. Hiio-hei.