Bänditoiminta ›

Onkos jollain sellaista "bändin kehitys idiooteille" listaa, joka kuvaisi sen, minkätasoiset soittokamat ja oheismateriaalit ovat sopusoinnussa tietyn soittotason kanssa?
 
Tarkoitan, että jos osaa soittaa pari coveria kehnosti, niin pyrotekniikka olisi lievästi sanottuna koomista.
 
Taas jos on hyvät soittotaidot, mutta kaapelit rohisee ja bändi ei näy, niin on jotenkin niinkuin haaskausta. Eli paremmalla lavatekniikalla se katsojan/kuulijan kokonaiselämys paranisi.
 
Valopuolella oli sellainen pysyvä thread, jossa oli valokamoja koottu erikokoisten bändien tarpeeseen - vähän samankaltaista haen.
 
Esimerkiksi mielipiteesi: kuinka monta biisiä pitää bändillä olla esityskunnossa, ennenkuin valoilta kaivataan muutakin kuin että ne valaisee?

Vähän ehkä turhaa yrittää muodostaa jonkin sortin mittaria sille millon voi pitää lavashowta. Monesti loistavalla asenteella, showlla ja meiningillä voi kompensoida soittovirheitä TODELLA paljon. Mun puolesta, vaikka soittaisit Ukko-Nooaa, niin aivan hyvin voi olla hyvä lavashow pyroineen päivineen, jos sellaisen osaa hyvällä maulla toteuttaa. Tällöin kokemus ei ole pelkästään auditiivinen, vaan myös visuaalinen.
 
Mitä tulee soittokamoihin, niin musta taitotasoa ja soittokamojen tasoa ei pitäisi ikinä verrata. Se on ennemmin mielipidekysymys paljonko viitsii laittaa kamoihin kiinni rahaa. Ei se ole multa pois jos joku on päättänyt, ettei yli tonnia laita kamoihin ennen kuin alkaa ammatikseen soittaa. Tai että ensimmäinen kallis keppi on sitten endorsement diilistä. Itse kuitenkin olen panostanut paljon, ja tulen panostamaan vielä enemmän soittokamojen laatuun, vaikken kummoinen kitaristi olekaan. Kuitenkin hyvillä kitaroilla on paljon kivampi soittaa kuin huonoilla, sekä hyvää soundia kuuntelee mielummin kuin huonoa. Ei pitäisi lähteä moiseen lokerointiin. "Aloittaessa max. 200 euroa kamoihin, parin vuoden jälkeen voi laittaa 500 euroa, sitten kun bändi on vetäny ekat 100 nuokkarikeikkaa, niin voi laittaa 800 euroa, ja yli tonnin kitarat tuleekin sitten sponssina ESP:ltä".

Jos on West-Endiläinen bändi, niillä voi olla kolme paskaa coveria mutta järjetön lavatekniikka ja soittimet. Jos on köyhemmästä kaupunginosasta tahi vaikkapa Karkkilasta, voi olla 25 uskomattoman hienosti sävellettyä, sovitettua ja soitettua musiikkia mutta lavatekniikka ja kamat kusee. Rahalla saa ja pollella pääsee.
 
kuinka monta biisiä pitää bändillä olla esityskunnossa, ennenkuin valoilta kaivataan muutakin kuin että ne valaisee?
 
Vähintään yksi.

Mielenkiintoinen aihe, itsekin tuota olen joskus pohtinut.
 
Taannoin, kun yhtyeemme treenasi yhteiskämpässä, olivat naapurihuoneen muusikot katselleet meikäläisen PA:ta ja todenneet, että noilla täytyy olla jessuksesti keikkaa... Tehtiinköhän viisi sinä vuonna, vai miten se meni. Kamat joka tapauksessa oli valmistujaislahja isipapalta.
 
Ensimmäisen Fenderini ostettuani - lukioikäisenä - olin omasta mielestäni aivan liian huono soittamaan hyvää kitaraa, joten keikoilla häpesin. Sama ilmiö toistui studiossa, kun yhtyeemme äänitti omakustannelevyjään. Kun paikalle saapui äänittäjän tuttuja tuomaan Voxia tai Hammondia vuokralle, kuljeskelin nurkissa muka etsimässä kadonneita kitarankieliä tai jotakin muuta vastaavaa.
 
Asiat palasivat oikeisiin mittasuhteisiinsa vasta muutaman vuoden päästä: huolella tehtyä ja hyväsoundista levyä on kiva kuunnella, ja laadukkaat PA-kaiuttimet kestävät usean vuoden käyttöä, vaikka välillä kellarissa joutuvatkin lojumaan. Ahkerimmalla käytöllä bändisoitossa on nykyinen Fender Lite Ash Telecaster, jonka hankin pari vuotta sen jälkeen, kun olin myynyt "liian hyvän" American Standardin pois. Rickenbackereita en uskalla vieläkään reissuun ottaa...
 
Kirjoituksen pointti lienee se, että romullakin pärjää, mutta hyvästä ei kannata luopua. Jos on jonkin verran kelvollisia piisejä ja soittotaitoa, niin laadukkaat vermeet tuskin kenenkään imagoa pilaa. Eri juttu onkin sitten se, miten pysäyttää loppumaton kamojenhankintavimma...

Mun mielestäni kysymys on hyvä.
 
Tärkeää on se, että yleisön edessä on aina sellaiset kamat että kuuluu. Alkuvaiheessa kun keikkoja on harvakseltaan ja varmaan yleensä nuokkareilla ym, se tarkoittaa sitä että esiintyvien bändien kamoista voidaan yhteensä koota toimiva backline, ja paikalla on jo valot ja PA joita jonkun pitäisi periaatteessa opetella käyttämäänkin.
 
Seuraava vaihe on se, missä jokaisella pitää olla niin hyvät omat kamat kuin tarvitsee. Muistelen kuulleeni, että Ne Luumäet ratkaisi homman ihailtavan aikuisesti - kun oli todettu että "jaa, meillä on bändi", jokainen säästi tai lainasi tai hankki muuten 6000 markkaa yhteiseen pottiin, jolla sitten ostettiin tarvittava: Marshall JCM800, Ampeg SVT, Rogersin rummut, Mosrite Ventures, Precision bass, treenikselle lisäksi laulumikki ja laulukamat. Juuri kuten esikuvasoundiin kuului.
 
Tietysti Luumäillä oli se juttu, että kellään ei ollut kunnollisia kamoja valmiiksi; ekalla keikalla oli jotain Peaveyn vahvistimia, joka siihen aikaan oli varsin huononkuuloinen merkki.
 
No mutta eteenpäin, sano mummo hangessa. Omalla backlinella ja henkilökohtaisilla soittimilla saattaa pärjätä koko uran, PA:ta ei kannata omistaa itse ellei ole valmis sitä koko ajan myös korjaamaan, ja valotkin saa vuokralle niin halvalla että jos keikoista vain saa rahaa, ei ole mitään syytä ostaa omaa settiä. Tietenkin, jos keikoista _ei_ saa rahaa ja vedot on paikoissa joissa ei ole mitään valmiuksia valaisuun tai äänenvahvistukseen, pitää miettiä miten se bändi sitten valaistaan ja miten laulu kuuluu. Tässä tilanteessa tanssiorkesteri, punkbändi tai metallibändi ovat keskenään aivan eri tilanteissa eikä niitä voi verrata.
 
jawalami:
Kirjoituksen pointti lienee se, että romullakin pärjää, mutta hyvästä ei kannata luopua. Jos on jonkin verran kelvollisia piisejä ja soittotaitoa, niin laadukkaat vermeet tuskin kenenkään imagoa pilaa. Eri juttu onkin sitten se, miten pysäyttää loppumaton kamojenhankintavimma...
 
Ymmärrän Jawalamin fiilikset, ja vaikka mun vanhempani eivät oo mulle juuri soittimia ostelleet (paitsi ne kerrat kun 11-vuotiaana sain äitini huijattua maksamaan halvan rumpusetin ilman peltejä, ja 12-vuotiaana ostin maitokaupan tilin maksamisen sijaan halvan japanilaisen sähkökitaran ja karkasin kotoa seurauksia pakoon :-) ) oon kuitenkin lapsena saanut "pitää palkkani itse" eli kun menin työelämään koulun ohella joskus 15-vuotiaana, mun ei tarvinnut alkaa maksaa kotiin ruuasta ja asumisesta vaan pystyin säästämään ja loputtomasti tinkien ja asteittain vaihtaen ostamaan paremman kitaran ja kunnon kamat. Äitini myös ajoi kiltisti varmaan satoja kilometreja kuplavolkkari täynnä vahvistimia poikaansa keikoille, mistä olen kiitollinen.
 
Tästä kuitenkin on seurannut se, että mä näen kamat ja teknisen osaamisen osittain erillisinä asioina. Jokainen pystyy hankkimaan vaikka kuinka hyvät kamat kun tarpeeksi tahtoo, se hinta ei lue Luthmanin kataloogissa. Mun ei kuitenkaan tarvitse olla maailman paras soittaja saadakseni omistaa ne hyvät skitat ja unelmavahvistimet, se on ihan ok niin kauan kuin en kuvittele että ne kamat antaa mulle vallan olla jotain mitä mä en ole. Jokaisella saa olla niin hyvät kamat kuin haluaa. Muuten riittää se, että ne hoitavat asiansa.
 
Tämän verran nyt. Enemmänkin voisi puhua.
:-)

Ja plussaa napsahti Kivelle! Aivan täysin samaa mieltä tuosta kamojen tason ja taitojen tason suhteesta. Ei sitä kannata miettiä jos sattuu olemaan paljon rahaa kiinni. Mulla se toimii motivaattorina. Uusi kallis kitara motivoi soittamaan. Kyllä mä muistan, kun mullä oli kaverilta lainassa Yamahan ERG 121, joka oli kyllä iin kamala laitos kuin vain rahalla sai. Vire ei pysynyt ollenkaan, ja soitto oli muutenkin epämukavaa. Ei sillon inspiroinut soittaa läheskään samalla tavalla, kuin nykyisellä Soloistilla.

Hyvää juttua.
 
Kun siirryin Fender Twin Ampista kohti Voxia, piti halvan hinnan houkuttelemana ostaa tietysti halvempi versio, AC15CC1. Ensimmäiseksi vaihdoin siihen Eminencen Red, White & Bluen, sitten Celestion G12M:n ja vasta tällä viikolla sain vihdoin pitkään himoitsemani Alnico Bluen. Nyt kuulostaa soitto taas samalta kuin lainapeleillä.
 
Mitä opimme tästä? Emme kai mitään, jokaisen pitää tiensä käydä. Soiton määrä on suoraan verrannollinen soundin miellyttävyyteen; rahat pysyy taskuissa ja kitara laukussa. Tai sitten syödään leivän kanssa maksamakkaraa ja soitetaan paremmilla.
 
Kiitoksia Kivelle komppauksesta!

Sitten on sellaisia tyyppejä kuin Hande Virkki (Shadowplay). Joskus bassoa soittava ex-tyttöystäväni kysyi mitä nuppia se käyttää. Koputti päätään. Se pystybasso mitä se käyttää (edelleen) on sellainen halpis vanerihökötys. Kuitenkin soundi sillä on hallussa. Lähtee käsistä, ja omasta nupista.
Itse olen melkoinen välineurheilija. Pärjäsin samalla rumpusetillä ja yhdellä snarella 20 vuotta, mutta sitten pimahdin. Hauskinta on se, että nykyään vain harrastan, ja snareja on 15, rumpusettejä kolme.

Pärjäsin samalla rumpusetillä ja yhdellä snarella 20 vuotta, mutta sitten pimahdin. Hauskinta on se, että nykyään vain harrastan, ja snareja on 15, rumpusettejä kolme.
 
Hoho :)
Visa on vaarallinen "laite" :)
 
Itse olen sitä mieltä että hyvät vehkeet kannattaa aina hankkia jos vaan niihin rahkeet riittää ilman perikatoon joutumista.
 
Itse aloittelin soittelemaan tuossa teininä, sitten se loppui vuosikausiksi, pikkaisen taas välissä, ja taas hiljeni n.8 vuodeksi, ja nyt on vasta oikeasti innostunut ja periaatteessa vasta pari vuotta aktiivisempaa soittoa on takana, en mistään teorioista ja nuoteista ym mitään ymmärrä eikä oikein kiinnostakaan, ja taidot ei todellakaan ole sillä tasolla mitä varmaan "pitäisi" mun kamoilla olla.
 
Kuten todettu, niin hyvillä laitteilla on vaan niin paljon hauskempaa soittaa kun räpeltää halpiksilla. Ja ne on kuitenkin enemmänkin sijoitus, sekä kunnon kamoista pääsee aina tarvittaessa suht helposti eroon jos konkurssi uhkaa.
 
Halpikset ei ole sijoitus koskaan kun niistä ei saa puoliakaan mitä on maksanut jos uutena ostaa. Omat kamat on kaikki käytettyinä hankittuja. Siis kunnon laitteet.
 
Halpislelut on asia erikseen ja pitäähän niitäkin olla :)
 
Keikoilla on kiva jos on sen verran valoa että näkee eteensä :)
Mitään valoshowta meiltä ei kannata odottaa.

Sitten on sellaisia tyyppejä kuin Hande Virkki (Shadowplay). Joskus bassoa soittava ex-tyttöystäväni kysyi mitä nuppia se käyttää. Koputti päätään. Se pystybasso mitä se käyttää (edelleen) on sellainen halpis vanerihökötys. Kuitenkin soundi sillä on hallussa. Lähtee käsistä, ja omasta nupista.
 
Hande pärjäsi aika pitkään mun Monster-nupillani. Myöhemmin (kun luotto loppui eli kaverit ymmärsi siirtää kamat pois ulottuvilta) Hande totesi vahvistimet ihan turhiksi, ja päätti että di-boksi riittää. Hyvin se vetää.
 
Pari muuta samanlaista kaveria on Luri Luokkala (Clifters) ja Micke Söderström (Tampere, Little Mary Mixup, Bird In The Bush), jotka on oivaltaneet että jos tyytyy di-boksin soundiin, saa kanittaa bassokamat eikä tarvii lunastaa niitä edes keikalle. Erittäin hyviä soittajia kaikki. Lurilla tais olla Cliftersin stadionkaudellakin bassovahvistimena Roland Cube mikkitelineeseen ripustettuna.
;-)
 
Kaikki basistit eivät ole välineurheilijoita.

Meillä on muuten treeniksellä 70's Monster nuppi bassovahvarina. On se hyvä.

sekä hyvää soundia kuuntelee mielummin kuin huonoa. Ei pitäisi lähteä moiseen lokerointiin.
 
Ei pitäis lähtee myöskään tuollaiseen lokerointiin. "Paskoilla" soundeilla on tehty uskomattoman hienoa musaa jo ties mistä saakka.

Ei pitäis lähtee myöskään tuollaiseen lokerointiin. "Paskoilla" soundeilla on tehty uskomattoman hienoa musaa jo ties mistä saakka.
 
=)
 
Se on hienoa, että piti poimia yksi yksittäinen lause mun viestistä, jonka jälkeen heitetään vastavetona melkoisen älytön toteamus. Enhän mä mistään mitään tiedä, mutta joskus oon isoilta pojilta kuullut, että soundin hyvyys on subjektiivinen asia. Vähän niinku kitaran ulkonäkö. Sä oot varmaan ehdottomasti myös sitä mieltä, että Telecaster on maailman hienoin kitara, ja mun mielipide suorastaan väärä? Niin joo.. Sainpa sunnuntaina VHT:lla, Marsun 1960:sellä, ja Shure SM57 + 58:lla aika kivaa soundia. Tosin soundi menee tarkastukseen, kunhan tuo Krankki tulee. :)

Ei pitäis lähtee myöskään tuollaiseen lokerointiin. "Paskoilla" soundeilla on tehty uskomattoman hienoa musaa jo ties mistä saakka.
 
Ei se soundi silloin ollut paskaa, eikä oo kyl vieläkään. Parhaansa kaikki enenkin yritti.
 
Erilaista oli, thou.
 
Alkuperäiselle kysyjälle:
Niin hyvät aina kun perse kestää.
 
Omasta liksasta pitää karsia niin paljon kuin haluaa showhunsa panostaa, samoin se menee niin aloittelevilla kuin menestyneilläkin orkilla. Aluksi kun sitä rahaa ei tule, niin ei sitä voi pahemmin myös laittaa mihinkään, mutta niin hyvää pitää yrittää tehdä kuin suinkin voi. Hyvä tekniikka tukee biisejä, eli niiden ehdoilla mennään. Akkarimeiningillä paiskova duo, joka vetää rauhallista kamaa pärjää ihan eri aseilla kuin täysverinen kasariheviryhmä. Ja tähän ei nyt lasketa mitään Tenacious D:tä. :)
 
Hyvät ideat ei myöskään aina ole kalliita, eli kantsii kelata vähän muutakin kuin sitä, että on iso arsenaali valoa ja ääntä. Biisit, soitto, lavabalanssi, kuteet, lavarätit ym. somisteet, esiintyminen. Kun noi on kondiksessa ja mietitty, ei hommaa ole vaikea valaista/toistaa pienelläkin budjetilla. Ja hyvältä näyttää/tuntuu. :)
 
Isojenkin orkkien kanssa on tehty joskus kengänauhabudjetilla ja pikkuseteillä. Jos orkesteri osaa hommansa ja tietää mitä tahtoo, kaikki käy esityksen kärsimättä. Ja pieni tarkoittaa tässä kahta laulukaappia ja tilan omia valoja. Siihen shown luominen vaatii ammattitaitoa nimenomaan bändiltä.

Mä oon laittanut naurettavan vähän loppujen lopuksi omaan kamoihin rahaa. Silti on pro-tason rumpuvermeet, ihan ok kitarakamppeet, treenisstudio, pikku-PA valoineen. Näistä tosin kaksi jäljempänä mainittua on eri bändien kanssa yhteisiä, mutta minun hankkimiani. Hyvistä kamppeista ei joudu liikaa köyhtymään kun pitää itsensä perillä asioista. Ja ostaa laatukamaa käytettynä mieluummin kuin uutta halpista. Tee-se-itse -henkisyys ei myöskään ole pahasta, jollekin arvoton rikkinäinen laite voi olla toiselle tunnin työllä toimiva kapistus.
 
Joskus neljä vuotta sitten tuli pärjättyä ihan surkeilla vehkeillä, keikkaa ilman monitoreita kahdella yläpääkaapilla yms. Sit alkoi keikat lisääntyä ja keikkaliksojakin kertyä. Päädyttiin että liksoista otetaan bensarahat yms. muut kulut ja loput laitetaan PA-kamahankintoihin. Harrastelijoita kun ollaan, niin onhan se mukava laittaa rahat harrastusolosuhteiden parantamiseen. Enemmän iloa on soittaa keikalla hyvillä soundeilla kuin siitä muutamasta kympistä rahapussissa.
 
EDIT: Mainittakoon vielä että jos tekee sen 10-20 keikkaa vuodessa, niin omat kamat vaan hankintaan. Vituttaa maksaa satasia jostain Behringer/T.box/t.amp-satsista mikä ei ole edes tuttu itselle ja menee ainakin tunti että saa haltuun kaikki kytkennät ja muut. Loppujen lopuksi pienellä sijoituksella saa laadukkaan 2x yläpää, 2x subbanen, 10ch mikseri, 4-6 mikkiä -tyylisen setin jolla riittää helposti suurimmassa osassa keikkamestoissa, jossa ns. demotason bändejä pyörii.

EDIT: Mainittakoon vielä että jos tekee sen 10-20 keikkaa vuodessa, niin omat kamat vaan hankintaan. Vituttaa maksaa satasia jostain Behringer/T.box/t.amp-satsista mikä ei ole edes tuttu itselle ja menee ainakin tunti että saa haltuun kaikki kytkennät ja muut. Loppujen lopuksi pienellä sijoituksella saa laadukkaan 2x yläpää, 2x subbanen, 10ch mikseri, 4-6 mikkiä -tyylisen setin jolla riittää helposti suurimmassa osassa keikkamestoissa, jossa ns. demotason bändejä pyörii.
 
Kannattaa hankkia mahd. monikäyttöiset kamat, jotta niistä on jotain hyötyä niillä isommilla keikoilla, jonne kannattaa sitten jo vuokrata ihan oikeat laitteet ja mahdollisesti miehetkin.