Yleistä keskustelua musiikista ›

Kertokaa minulle mikä aiheuttaa muusikoissa ylimielisyyden?
Itse aikanaan kärsin ylimielisyydestä siitä about vuosi sitten kunnes viime lokakuussa tajusin, en voi jatkaa näin musiikkia. Huomasin sen ettei kannata ottaa liian henkilökohtaisesti soittamista koska se vain lisää masennusta enemmän ja stressiä myös. Bändi juttu on ihan eri asia, koska siinä tärkeintä on yhteistyö, rytmi ja monet muut asiat. Nykyään kannattaa suhtautua asioihin rennosti eikä liian tosissaan.
 
Mut mua enemmän ottaa kitaristeissa päähän se kun ne koko ajan sanovat sinulle, että
minä olen pomo bändissä ja sinä soitat sitä mitä minä käsken. Mulla on tällä hetkellä se
tilanne että yritän soittaa heidän mukaan musiikkia siten, että he pitävät minusta ja kuulun siihen porukkaan mukaan. Välillä tuntuu siltä että en halua olla heidän kanssaan väleissä, kun he koko ajan soittavat pelkkää Hedrix juttuja. Se ottaa minua päähän koko ajan, kun jotkut yrittävät vain toistaa itseään koko ajan soittamalla tunnettuja covereita. Toisen kaverin kanssa se onnistuu yhteis soitto loistavasti, mutta ongelma hänessä on liiallinen omahyväisyys. Hän tahtoo soittaa pelkästään bluessia eikä mitään muuta ja välillä tuntuu siltä että olen alkanut vihata bluessia enemmän kuin koskaan. Toinen kavereista soittaa pelkästään papereista tunnettuja covereita ja se miten hän suhtautuu muihin muusikoihin hän suhtautuu liian kriittisesti. itse soitan covereita välillä mutten kok ajan. Hän on sitä mieltä että jotkut kitaristeista soittaa liian koristeltua tavaraa. Omasta mielestäni tälläinen puhe ei kehitä ketään muusikkoa. Tämä sama kaveri on kuitenkin kiinnostunut monista tyyleistä mutta haluaa meidän musiikin kuullostavan ei liian koristetulta hänen mielestään.
 
Kysymys kuuluu: Mitä minun pitäisi tehdä jotta pääsisin eteenpäin? Jos lähtee
bändistä pois niin tuntee itsensä bändiä kohtaan petturiksi koska he pelkäävät
etteivät löydä kaltaista kaveriani bändiin. Pitäisikö luopua bändi soitosta ja keskittyä
vain jatkamaan ihan harrastuksen takia ja unohtaa saavutuksen haaveet?

Jos on paska bändi niin lähde menee. Turha kuluttaa aikaa sellasessa poppoossa jossa sinua ei kuunnella ja joka ei täytä sinun toiveitasi.

Jepjep. Jos osaat soittaa bändin tarpeisiin asti ja soitat muuta kuin kitaraa, niin kysyntä bändeissä on tällä hetkellä melkolailla taattu. Mäkeen vaan.

Kiitos noista kommenteista. Se on vaikeata minulle koska ollaan niin hyviä kavereita keskenään, mutta kun pelkään että nää kaverit ryhtyvät minun vihamiehiksi.
Se on asia mitä pelkään eniten vaikka ollaan yhdessä soitettu jo kolme vuotta.
Kai sitten pitää ajatella omaa itseä siinä mielessä, jos haluaa päästä eteenpäin
ura mikä tahansa. Unelmani kuitenkin on edelleen päästä tekemään rahaa musiikilla
niinkuin kenellä tahansa mutta kun nää kaverit soittavat ainoastaan musiikkia itseään
varten eikä muitten mieliksi. Minä pyrin soittamaan ja ajattelemaan elämää positiiviseksi mutta kun näillä kavereilla on omat ongelmat enkä halua niistä puhua julkisesti mutta sellaista on rock&roll elämä vaikka ei olla soittettu missään.
Mulla on pääasia että mitä ikinä joku haluaa tehdä jotain luovaa niin kyllä siinä voi unelmoida jo rahasta. Hienoahan olisi se että jonain päivänä musiikin harrastuksestasi
tulee olemaan ammatti joka sittemmin menestyy hyvin maailman markkinoinnilla.
Siitä olen haaveillut jo pitkään enkä anna kenenkään viedä sitä unelmaa pois minulta
jota olen jo vuosia haaveillut. Köyhäksi en halua jäädä koko ikääni.

Puhu oikeesti niille kavereillesi. Rehellisesti kerrot heille unelmasi, mielipiteesi nykytilanteesta ja tavoitteesi tulevaisuudessa. Kirpaisee varmasti, mutta joskus se on pakko.

Jos sulla on visiota ja kykenet tekemään omia biisejä etkä halua jumittautua covereiden soittoon niin lähde ihmeessä kiitämään, oli ne muut soittajat sitten miten hyviä kavereita tahansa. Tärkeintä on että nautit soittamisesta. Ja jos kaverisi vittuuntuvat siitä että lähdet pois niin heillä on silloin syytä katsella peiliin. Tsemppiä vaan.

Olen puhunut heille näistä asioista tuhansia kertoja mutta he väittävät vastaan.
Meillä on erinlainen musiikki maku ja tyyli mitä me soitetaan. Ongelma on siinä
koska mä heidän mielestään kuullostan liian kasarimaiselta soittamisen suhteen.
He eivät pidä heavy rockista ollenkaan mutta ainoa prodge bändi mistä ne pitää
on Pink Floyd. Olen yrittänyt saada heille informaatiota erilaisista bändeistä kuten
esim. Rush, Yes, Marillion, Genesis tai muita bändejä jotka ei soita prodgea.
He soittavat ainoastaan Jimi Hedrixiä, Johnny Cashia, Elvis Presleytä, The Eaglesiä,
CCR, BB Kingiä ja Chuck Berrya eli kaikkia vanhan aikaisia juttuja 50-60 luvulta.
Mä pyrin soittamaan uudenlaista rock prodgea ja yritän saada paljon vaikutteita
jazzista, funkista, bluesista, heavystä, punkista, rock popista, coutrysta, reagestä
ja myös jonkin verran tyylisuuntauksista. Yritän perehtyä mahdollisesti monelaiseen
musiikkiin ja luoda siitä oman soundin niinkuin pala palalta. Mulla ei ole mitään vastaan vanhaa musiikkia, mutta kun kohta tulee 2010 niin silloin miettii sitä että
miltä kuulostaa musiikki. Tätä asiaa on vaikea päätellä mutta eiköhän rapin kultakuume saa jo silloin historiansa 00-vuodelle.

Sillähän ei sinänsä ole mitään väliä minkä ikäistä musaa tai mitä tyyliä vetää, jos kaikki sitä tykkää vetää.
 
Teillä tuntuu olevan isoin ongelma että pidätte liian erilaisesta musasta, ja silloin soittaminen lakkaa olemasta kivaa jos joutuu vetämään kokoajan sellaista settiä mistä ei itse pidä, eikä koskaan sitten muiden taholta tulla vastaan ja treenata sellaisia biisejä mistä sä pidät.
 
Mä en ainakaan jaksaisi sellaisessa bändissä soittaa minkä musasta en itse pitäisi. Oli sitten kuinka hyviä kavereita tahansa muu poppoo.
Jos vielä on niin hyviä kavereita, niin ei tuollainen ylimielinen suhtautuminen, käskyttäminen ja pomoilu oikein istu silloin kuvaan, varsinkin jos kellaritasolla mennään pelkkiä covereita eikä edes keikkaa heitetä.
 
Sitten on joskus hyvä jonkun olla se liideri kun oikeasti aletaan järjestämään keikkoja ym ja tekemään omia biisejä ja jos porukassa on pari laiskanpulskeaa kaveria joita vähän pitää potkia että alkaa tapahtumaan (tunnistin itseni juuri).
 
Liideri on liideri jos se menee silti hyvässä hengessä, mutta pitää paketin kasassa ja hoitelee käytännön asioita.
Itselleen covereita soitellessa on lähinnä naurettavaa leikkiä jotain pomoa :)
 
Lähde menemään bändistä vaan jos ei meno miellytä, ja basistina ei varmaan tarvitse kovin kauaa olla ilman soittoseuraa.
Etsit vaan kunnianhimoisena itsekin kavereiksi sellaiset tyypit joilla on itselläkin vähän paloa siihen hommaan ja tavoitteena tähteys :)
 
Turha se on jumittaa paikallaan siinä pelossa että kaverit suuttuu jos ne ei halua samaa kuin sinä.
Ei ne mitään kavereita sitten edes ole jos ei sitä tajua että haluat eri juttua.

Sellanen pointti vielä, että jos sä haluat ammattilaiseksi, niin melko suurella todennäköisyydellä saat unohtaa tuollaiset kaveribändit. Tai siis, tottakai bändin kesken aina muodostuu jonkinlaisia suhteita. Ammattilaistasolle siirryttäessä ei välttämättä vaan se naapurin Pasi mahdu enää kuvioihin mukaan, vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi. Siihen hommaan valikoituu joku, jonka intressit natsaa paremmin kokonaisuuden kanssa yhteen.
 
Hyvän porukan löytäminen muutenkin on ihan oikeaa työtä. Onnistuneessa bändissä pitää natsata niin monta asiaa todella monen henkilön kesken, että joku avioliitto vaikuttaa mun silmissä huomattavasti yksinkertaisemmalta jutulta. Onhan toisaalta bändiä verrattu naimisissa olemiseenkin useasti... :)

saat unohtaa tuollaiset kaveribändit.
 
Onko paino sanalla "tuollaiset" vai kaveribändit?". Lähdetään nyt ihan vaikka Beatles-Rollarit-Beach Boys osastolta ja tullaan REM-Talking Heads-U2 kautta nykypäivään. Ei noissa YHDESSÄKÄÄN ollut alussa mitään ammattilaisia, vaan etsivät kimpassa sen oman juttunsa. Onhan meillä Suomessakin näitä esimerkkejä. Suomessa leipä on tosin kapea ammattimuusikollekin, puhumattakaan että tienaisi bändinä.

Kysymys kuuluu: Mitä minun pitäisi tehdä jotta pääsisin eteenpäin? Jos lähtee
bändistä pois niin tuntee itsensä bändiä kohtaan petturiksi koska he pelkäävät
etteivät löydä kaltaista kaveriani bändiin. Pitäisikö luopua bändi soitosta ja keskittyä
vain jatkamaan ihan harrastuksen takia ja unohtaa saavutuksen haaveet?
 
Ota bändisoitto vähän niinkuin studiosessiona (kuvittele itsesi palkattuna soittajana) jos kundien soittama musiikkityyli ei oikein innosta. Soita omalla tyylilläsi bluessia ja Henkkaa, lisäilet sinne tänne omia juttuja joita haluat soittaa. Samalla voit katsella vaikka uutta bändiä ja etsiä muita mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Lähde bändistä sitten, jos mikään ei auta ja homma maistuu todella puulle. Kerran alkanutta ahdistusta voi olla kyllä vaikea kammeta enää toiseen suuntaa mutta kannattaa yrittää.

Onko paino sanalla "tuollaiset" vai kaveribändit?".
 
Nimenomaan _tuollaiset_ kaveribändit. En mä ainakaan osaa kuvitella pelkältä kaveripohjalta ponnistettavan kovinkaan pitkälle, jos meininki on muuten kovin eripuraista jo soitettavan musan suhteen. Siinä taasen ei ole mitään vikaa varmaan kenenkään mielestä, jos se superjuttu sattuu löytymään parhaiden kaveriensa kanssa?

Mielenkiintoista... Muusikot ovat ylimielisiä, mutta ketjun isä on uhri - vaikka taidot ovat vähintään hyvää keskitasoa ja tavoitteet ammattisoitossa. Eikös ammattisoittajaa sanota muusikoksi? Silloinhan ketjun isäkin saattaa joutua takaisin ylimieliseksi.

Perustakaa joku nyt vielä ketju "Ikämuusikoiden henkinen ylimielisyys" niin saadaan sievästi pakettiin.

Kiitos näistä lauseista paljon ja meikäläisellä on vielä paljon mietittävää. Kai se on parasta keskittyä omaan soittoon eikä välittää heidän mielipiteistä.
 
Yksi niistä kavereista sanoi minulle kerran kännissä: Soitatko vain pelkästään
muitten ihmisten mieliksi etkä itsesi takia? Mä vastasin että: Kyllä mä soitan muitten ihmisten mieliksi myös mutta samalla itseni takia myös koska musiikki bisnes on
vaikeata tänäpäivänä ja siihen tarvitaan paljon uhrauksia omaan soittoon.
Kaveri on sitä mieltä että meidän pitäisi ainoastaan soittaa musiikkia vain itseemme
varten eikä mihinkään muuhunkaan. Se vaikeuttaa meidän toteutuksia ja haaveita
ja koko ajan ollaan erimieltä musiikista. Ehkä pääasia on varmaan se että kannattaa
löytää itsellesi se bändi jossa ei tarvitse kuulla tollaisia puheita kuten soitatko
pelkästään muita ihmisiä varten.

Kaveri on sitä mieltä että meidän pitäisi ainoastaan soittaa musiikkia vain itseemme
varten eikä mihinkään muuhunkaan.
 
Musiikkia voi harrastaa monella tasolla, eikä kaikki halua ammattilaisiksi ja se pitää hyväksyä. Ammattilaismuusikkona valitsee vaikean ja kivisen tien, melkein millä tahansa "normaalilla" ammatilla saa leivän paremmin pöytään ja turvatumman toimeentulon.
 
Mut sitten on sellainen asia, että periaatteessa se kaveri on osittain oikeassa menestystäkin ajatellen: nimittäin, helpoimmin yleisön tavoittaa kun se musiikki on omakohtaista ja kertoo asioista jotka itse tuntee. Tässä kaikki feikkaaminen kuuluu ja huonontaa olennaisesti kokonaisuutta. Jo olemassaoleviin musiikillisiin trendeihin mukaan lähteminen tarkoittaa lähes automaattisesti sitä, että on jo myöhässä, kun taas jos tekee omaa juttuaan siitä välittämättä mitä muut sanovat, on ensimmäisenä paikalla jos se oma juttu tuleekin muotiin.
:-D

Nuori olen edelleen (22v) mut sen verran monessa bändissä ja monen henkilön kanssa oon soittanut, että taaksepäin ajateltuna olis pitäny a) joko lähtee bändistä aikasemmin b) potkia henkilö X bändistä pois...
 
Myönnän itse olevani/olleeni ylimielinen ja se harmittaa.. nykyään yritän mahdollisimman vähän vaikuttaa ylimieliseltä, mutta minkäs sitä kusipää luonnolleen mahtaa ;D
 
Vinkkinä Kusipäille: kun sisälläsi on tunne huutaa bändikavereille et "vittu ootte paskoja, soittakaa niinku mä sanon, sillä olen jumala." niin muotoilkaa lause seuraaviin kehyksiin: "mun mielestä tää biisi toimis paremmin, jos..." tai "kokeillaank tälläi..." tai "mul ois yks hyvä idea, kokeillaanko?"
 
Yksinkertaistettuna (ja alkuperäiseen aiheeseen palatakseni): ylimieliset soittajat/muusikot harvoin pääsevät urallaan eteenpäin, koska heidän kanssaan työntekeminen/kommunikointi on helvetin hankalaa ja vastemielistä.
 
Jätä ylimieliset mulkut ja kokoo ympärilleks nöyriä tekijöitä, joilla on hyvä ryhmä henki. Se on avain menestykseen; niin kauan kun on hauskaa, homma toimii!

Voit vähentää sen fanaattisen ylimielisen Hendrix-kärpäsen puraisun saaneen kitaristin neroudesta 95 % pois, koska Jimi on sen jutun jo tehnyt 40 vuotta sitten eikä sitä voi enää mitenkään joku cover-bändin suuri kitarataiteilija paremmin tehdä. En väitä etteikö tämä voisi tehdä sitä hyvin, mutta tajunnet pointin, vai tajusinko minä? Eli tuollaisten tyyppien kanssa hommat polkee yleensä paikallaan, eli mitään oikeasti luovaa ei tapahdu. Varsinkaan mitään musiikillisia muureja ei murreta ja koko hommasta jää se (ainakin mulle) koko homman paras tunnetila pois, eli semmoinen flow-tila jonka olen tiettyjen soittokaverien kanssa kokenut, että "nyt jumalauta toimii!".
 
Basistina sulle varmasti löytyy haluamasi tyylinen bändi ja saattaapi käydä myöhemmin niinkin, että vanhat bändikaveritkin tulevat hattu kourassa sulta kyselemään palveluksia... :D

Noista tyypeistä on kyllä muusikkous tuon perusteella kaukana mutta ylimielisyyttä tuntuu löytyvän. Menestys tällä alalla on aikalailla seos nöyryyttö, luovuutta, työtä ja onnea. En osaa sanoa mitään niksiä siihen miten menestyä(jos osaisin niin en sanoisi kun käyttäsin ite. ;) mutta voin sanoa että sellaisessa porukassa, joka itsepintaisesti vetää henkka-covereita yhden "suuren kitarajumalan" käskystä ja karsastaa kaikkea, mistä voisi tulla jotain tuoreita ajatuksia, ei menestystä ainakaan ole luvassa.