Media ja viihde ›

Dan Brown: murtamaton linnake.
 
Brown edustaa kirjallisuudessa samaa mitä Jerry Bruckheimer Hollywoodissa. Huttua tuotetaan mutta parhaimmillaan hyvinkin viihdyttävää sellaista: Enkelit & Demonit ja Meteoriitti ovat olleet hyvinkin vauhdikkaita lukukokemuksia. Nyt ollaan kuitenkin hyvin heikoilla jäillä.

 
Munsta tuo linnake oli Meteoriittia sujuvampia ja jotenkin uskottavampi, Da vinci-koodi siinä paikkeilla, Enkelit ja demonit tähänastisista paras vaikka uskottavuudesta kaikkine antimaterioineen en puhuisi... :) Toisaalta ihan hömppää, toisaalta nää on niitä kirjoja joita lukee pikkutunneille asti kun ei vain malta lopettaa.
Mene ja tiedä.
 
Parhaillaan luvussa Neal Gablerin Walt Disney-elämäkerta.
Tuhti on kirja, kyllä. Harvinaisen imevää tekstiä siihen nähden, että kirjassa pientä detaljitietoa on tarjolla melkein liiankin kanssa, ja ihmisiä tietty mahdottomasti. Toisaalta kirja ei kohdettaan säästele: Walt-sedästä annetaan paikka paikoin kuva jos ei inhottavana niin ainakin ristiriitaisena ihmisenä. Suosittelen kyllä jokseenkin varauksetta, mutta ihan nopeinta luettavaa tämä ei ole.

Sisko löysi töissä ollessaan enkunkielisiä kirjoja ja yhden saksankielisen. Antoi minulle kun satun pitämään kirjoista enemmän niiden alkuperäiskielellä. Nyt on noista menossa No Country For Old Men. Kuulemma Elokuvana ihan hyvä ja jännältä vaikuttaa alun perusteella :)

Amos Oz - Tarina Rakkaudesta ja Pimeydestä

Marilyn Mansonin elämänkerta saatu päätökseen ja seuraavana vuorossa Henry Rollinsin Mustan kahvin bluesia ja Chuck Palahniukin tukehtuminen.

Pitkästä aikaa päivitystä tännekin. Minulle tämän ketjun otsikko tosiaan on "Minkä kirjan viimeksi luit?" sillä se on keskustelun kannalta paljon kiinnostavampi aihe.
 
Diamondin Collapse oli todellinen järkäle, vastaansanomattoman perusteellinen mutta useiden huolellisesti analysoitujen esimerkkitapausten ja turhankin tankkauksen vuoksi liiankin massiivinen keskimääräiselle lukijalle. Puolet tiiviimpänä suosittelisin sitä lähes kaikille, nyt olen vähän varovaisempi.
 
Sen perään nielin toisen ympäristökeskeisen tulevaisuuskatsauksen, Alan Weismanin bestsellerin The World Without Us. Kirja esittelee hypoteettisen kysymyksen: mitä tapahtuisi jos ihmiset juuri nyt, yhtäkkiä, häviäisivät maan päältä? Miten luonnon kiertokulku jatkuisi, mikä muuttuisi ja -- ennen kaikkea -- mitä meistä jää muistoksi ja kuinka pitkäksi aikaa? Monet vastauksista ovat hiuksianostattavia, ja Weisman kirjoittaa aiheesta paitsi selkeästi, myös suorastaan kaunokirjallisesti. Collapsea paljon helppolukuisempi ja lyhyempi teos on todella suositeltava kenelle tahansa, joka haluaa tietää mitä helvettiä olemme jo saaneet aikaan.
 
Esko Valtaojan Avoin tie ja Ihmeitä olivat kaksi jälkimmäistä osaa Valtaojan kirjatrilogiasta. Avoin tie on katsaus tulevaisuuteen ja sen mahdollisuuksiin, Ihmeitä puolestaan vähän hajanaisempaa hämmästelyä olevaisuuden, noh, ihmeistä. Valtaojasta tekee kiehtovan ajattelijan ja kirjoittajan hänen laaja sivistyksensä, joka kattaa tieteen lisäksi myös laajasti taidetta ja kulttuuria. Valtaoja nivoo kaikki nämä langat yhteen selväsanaisiksi selityksiksi syvistä ja vaikeista teemoista. Valtaojan periksiantamaton optimismi tuntuu ajoittain ylilyödyltä varsinkin paljon synkempien tulevaisuudennäkyjen jälkeen, ja ihan jokainen omaelämäkerrallinen anekdootti -- joita muuten on paljon -- ei aina jaksa kiinnostaa. Siitä huolimatta lukemisen arvoisia kirjoja kaikki kolme.
 
Fiktion puolelta eksistentialismi on ollut in. Dostojevskin Rikos ja rangaistus odotti pitkään hyllyssä ja lopulta, ennakkoluuloista huolimatta, hurahti läpi parissa päivässä. Romaanin jaksotus oli juuri niin onnistunut, että aina piti lukea vielä yksi luku. Kuukasjärven upouusi suomennos on elävä ja selkeä, ja teos piti otteessaan kautta linjan paljon paremmin kuin aiemmin lukemani Idiootti. Ainoastaan lopetus epilogeineen tuntui vähän valjulta ratkaisulta.
 
Tämän päivän lukuannos oli Albert Camus'n Sivullinen, jonka sata sivua hurahtivat kertaistumalta. Meursaultin häkellyttävä nihilismi jättää tyhjän kohdan jonnekin tuonne sisuskaluihin; maailma on kyllä kylmä paikka, mutta silti...?
 
Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on ollut pitkään kesken ja varmaan siihen jääkin. Kirjan suomennos on karmiva ja totesin jo varhain, etten pysty kiinnittymään romaanin teemoihin tai henkilöhahmoihin vähääkään.
 
Posti toi tänään Bill Brysonin A Short History of Nearly Everythingin, jota jo aloittelin. Tämän jälkeen popularisoitu luonnontiede saa ehkä väistyä hetkeksi.

Posti toi tänään Bill Brysonin A Short History of Nearly Everythingin, jota jo aloittelin.
 
Tän luin joskus kesällä ja muistaakseni tykkäsin aika laillakin. Aika jännä juttu, kunnen enää YHTÄÄN muista luinko sen ees suomeks vai enkuks. Onkohan sitä ees suomennettu vielä?
 
E: On se, Markku Päkkilä näköjään suomentanu, ja erikielisten kansien perusteella se tais tosiaan olla just toi suomennos, jonka itekki luin. Wikipediasta lunttasin just äsken, siis...

Pitkästä aikaa päivitystä tännekin. Minulle tämän ketjun otsikko tosiaan on "Minkä kirjan viimeksi luit?" sillä se on keskustelun kannalta paljon kiinnostavampi aihe.
 
Jep, joskus koitin modejen huomiota herättää muuttamaan ketjun nimeä mutten vissiin tarpeeksi ponnekkaasti...
 
Itse sain tuossa eilen luettua Mikko Rimmisen Pölkky:n, ja ainakin minun makuuni paljon latteampi ja jaarittelevuudessaan jopa tylsä ja puuduttava mainioon Pussikaljaromaaniin verrattuna. Plussaa sympaattisesta päähenkilöstä, tosin.

Les Claypoolin esikoisromaani South of the Pumphouse on tällä hetkellä luvussa.

Putoavia enkeleitä.
 
Heikki Kujanpään ja kumppaneiden työstämä teksti Q-teatterin näyttämölle Aila Merliuodon ja Lauri Viidan yhteiselosta. Hienosti rakennetut kohtaukset, joissa menneet taphtumat ja nykyisyys läsnä. Samalla kertoo elämäkerran kirjoittamisen vaikeudesta.

Nyt on meneillään Irving Welshin Liima. Paskaa menin kirjastosta hakemaan, mutta oli lainassa. Otin sitten tuon.

Tällä hetkellä Douglas Adamsin Sielun pitkä pimeä teehetki. Hauskan omituista kerrontaa ja syvällisiä pohdintoja. Pitänee varmaan lukea seuraavaksi jokin Adamsin kirja alkuperäiskielellä.
 
Minuakin viehätti näissä juuri hauska kieli, kerronta ja jännät ideat ja huomiot, ei juurikaan itse tarina.
 
Olikohan se juuri tuossa, missä kuvataan melkein sivu yläkerran kylpyhuonetta yksityiskohtaisesti ja lopuksi todetaan lakonisesti: "and there was a horse". Ja mieleen on jäänyt myös miten Cambridgesta poistutaan autolla kiertämällä liikenneympyröitä kunnes keskipakoisvoima heittää ulos sieltä (EDIT: tai taisi olla kyse ns. escape velocitystä tuossa)

Täällä Pohjan tähden alla 2 osaa, tosin son ihan lopuillaan ja aloitan pian sen kolmannen osan.
Luen myös Elina Hirvosen, Että hän muistaisi saman. Se on paljon kevyempi kirja kuin pohjantähti- trilogia, joten se on nopsasti luettu.

Kerouacin Tristessan sain eilen luettua. Olikin varsin nopealukuinen kirja. Huumehörhöilyä huoran kanssa Meksikossa. Tekstin muotokieli sekaan jätettyineen kielioppivirheineen tuki tarinaa (luin englanninkielisen version, en tiedä miten lie suomennettu). Ei kuitenkaan ehkä Kerouacin parhaita, mutta kantsii lukea, koska ei tosiaan kovin paljon aikaa vie.

Kauppamatkustajan kuoleman luin. Samantien katselin elokuvan, jossa Dustin Hoffman Willy Lomanina ja nuori John Malkovich Biffinä.

Luen Tove Janssonin Muumipeikko ja taikatalvi ja Aino Kallaksen Reigin pappia.

Antti Tuurin Talvisotaa alotin tänään lukemaan, kun sen pohjalta tehdyn leffan ansiosta innostuin aiheesta. Pitkälle enno viä ehtiny, mut aika hyvältä vaikuttaa kyllä. Pikkasen häirittee vaan se, ettei kirjassa tunnu olevan vuorosanoja lainkaan, vaan kaikki on ikäänkuin yhden miehen (Hakalan Martin) kertomusta. Vähä erikoinen tyyli musta toi, mut siihenki varmaan aika äkkiä tottuu kyllä.

Luin Beowulfin. Soli hyvä.

Antti Tuurin Talvisotaa alotin tänään lukemaan, kun sen pohjalta tehdyn leffan ansiosta innostuin aiheesta. Pitkälle enno viä ehtiny, mut aika hyvältä vaikuttaa kyllä. Pikkasen häirittee vaan se, ettei kirjassa tunnu olevan vuorosanoja lainkaan, vaan kaikki on ikäänkuin yhden miehen (Hakalan Martin) kertomusta. Vähä erikoinen tyyli musta toi, mut siihenki varmaan aika äkkiä tottuu kyllä.
 
Tuurin "Rukajärven aika" on vielä oudompi: siinäkään ei ole vuorosanoja ja se koostuu lyhyistä eri henkilöiden muisteluista. Samat tapahtumat nähdään peräjälkeen eri henkilöiden kertomina yleensä varsin lyhyinä paloina.
 
Ensi yrittämällä se jäi kesken alkuunsa, viime kesänä kierreltyäni itärajan tuntumassa intouduin sen sitten lukemaan.

Heikki Keskinen: Ornette Coleman.
Löysin sen sattumalta kirjahyllystäni, ei aavistustakaan miten se sinne on joutunut? Näköjään neitseellinen kirja, jota kukaan ei ennen ole lukenut?
Jos aiheesta tykkää, niin mielenkiintoinen.