Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Tulipa muuten mieleen, että mihin pisteeseen raskaan soittelun tietotaito pedakogisesti on edistynyt? Truuhevarithan eivät nuotteja lue eivätkä käy teoriatunneilla laulamassa kolmisointuja. Silti riffittelystä varmaan on jokunenkin kirja kirjoitettu?
 
Lähinnä aiheessa kiinnostaa perinteisen musiikin teorian osuus. Jos alan mies kokee paloa ja uskoo omaavansa ajatusta, eihän siinä tarvi olla musiikin maisteri että saa oivan oppikirjan raskaan musiikin olennaisuuksista tai vaikkapa tietyn genren soittelun saloista. Onko joku jo keksinyt täysin uutta teoriaa tälle "modernille" musiikille, joka synkempään päin matkatessa poikkeaa suuresti perinteisesta tonaalisesta musiikista ja joka (anteeksi yleistys) ei kuitenkaan ole atonaalistakaan. Vai osaisiko joku sanoa, että jos perinteistä teoriaa on käytetty sovellettuna, miten ihmeessä se on onnistunut?
 
Tulipa epäselvä asian esittely, mutta kyllä te fiksut ymmärrätte. Sana on vapaa myös myös mielipiteille, pitäisikö asiat oppia vain soittamalla ja kuuntelemalla, vai onko sittenkään täysin absurdia kuvitella lasten pänttäävän omissa huoneissaan vahvarit kiinni nyrkin paksuista kirjaa "Matti, soita vähän rässiä!"
 
Itse tutustuisin mielelläni tällaisiin nykymusiikin hedelmiin, kun en ole vielä sellaisiin törmännyt. Nyt kun aiheeseen pääsin, niin ehkä meillä vielä joskus on oikeita raskaan musiikin opistoja.

Trioleita vaan jokapaikkaan. Basareilla sitten pääasiassa sama, mitä komppikitara vetää. Yleinen käytäntö, vähän ehkä turhankin yleinen nykyään.. vrt. Metalcore/Thrash/Metal jne.

Trioleita vaan jokapaikkaan. Basareilla sitten pääasiassa sama, mitä komppikitara vetää. Yleinen käytäntö, vähän ehkä turhankin yleinen nykyään.. vrt. Metalcore/Thrash/Metal jne.
 
Tai sahataan 16-osa nuotteja tempoon 250bmp tyyliin Slayer.

Käy tuo 1/3 teoria tunnit läheisessä musiikkikoulussa.
Sitten mietit että mitä niissä kuulemissasi riffei tapahtuu, ja siitä vain pyörittämään ja vääntämään ja kokeilemaan.
Toimii minulle ainakin.

Ehkä asian voisi nähdä siten, että jokaiselle musiikin tyylilajille on olemassa ne tietyt säännökset, joiden ehdoilla musiikinteorian eri osa-alueita sovelletaan, jotta se soitettu musiikki sitten kuulostaisi kyseiseltä tyylilajilta. Jos nyt mietitään nimenomaan sitä raskasta musiikkia, niin ehkä näitä säännöksiä voisivat olla muiden muassa särövallit ja mollivoittoisuus. Ja kyllähän esimerkiksi jokin riffivoittoinen metalli on lähtökohtaisesti kokonaisuus erilaisia ominaispiirteitä, joita alan yhtyeet hyödyntävät eri variaatioin. Myös rytmipuolella löytyy ominaispiirteitä genrestä riippuen, esimerkiksi jotain Doom-metallia lienee vaikea toteuttaa sellaisenaan nopealla bossanovakompilla. Voisin olettaa, että tietyn musiikkityylin omaksuu parhaiten osaamalla musiikinteoriasta edes perusteet ja treenaamalla tuon musiikkityylin eri kappaleita.

Tulipa muuten mieleen, että mihin pisteeseen raskaan soittelun tietotaito pedakogisesti on edistynyt? Truuhevarithan eivät nuotteja lue eivätkä käy teoriatunneilla laulamassa kolmisointuja. Silti riffittelystä varmaan on jokunenkin kirja kirjoitettu?
 
Onhan näitä tehty, mulla oli itselläni joskus joku Thrash Metal-oppikirja jossa oli teoriaa, riffejä, tabulatuurit ja C-kasetti mukana.
 
Amerikan mantereella on parhaat oppikirjat tehty.
 
Sieltä saa myös tilattua perin mainiota Metal Method-opetusvideota DVD:llä.
(Wink Wink, On hyvä.)

Voisin olettaa, että tietyn musiikkityylin omaksuu parhaiten osaamalla musiikinteoriasta edes perusteet ja treenaamalla tuon musiikkityylin eri kappaleita.
 
Niinhän tuo omastakin mielestä menee; jonkun verran perustietoa, ja kokeiluja tietyn tyylin tavarasta. Aika nopesti noin oppii yhdistämään teoriaan käytäntöön, ja löytää nimiä niille jutuille jotka jo tiesi muttei osannut sanoa "musiikkisanastolla".

Eihän hevissä tartte osata muutakun jumputtaa E kieltä dempattuna helvetin nopeesti ja jos tykkäät Ironn meisselistä niin sama juttu laukka tempolla :)

Trioleita vaan jokapaikkaan. Basareilla sitten pääasiassa sama, mitä komppikitara vetää. Yleinen käytäntö, vähän ehkä turhankin yleinen nykyään.. vrt. Metalcore/Thrash/Metal jne.
 
Tää basari-komppaa-kitaraa-tyyli on kyllä saatanan toimiva jos sitä osaa käyttää oikein eikä jatkuvasti.. kivasti tuo lisäjytyä. Mut vain tyylitajuisille.

Tää basari-komppaa-kitaraa-tyyli on kyllä saatanan toimiva jos sitä osaa käyttää oikein eikä jatkuvasti.. kivasti tuo lisäjytyä. Mut vain tyylitajuisille.
 
Nykymetallissa häiritsee ainakin minua just nuo TRRR TRR... TRR TRRR... Riffit.

Käy tuo 1/3 teoria tunnit läheisessä musiikkikoulussa.
Sitten mietit että mitä niissä kuulemissasi riffei tapahtuu, ja siitä vain pyörittämään ja vääntämään ja kokeilemaan.
Toimii minulle ainakin.
 
Ellet kuuntele Marilyn Mansonia tai muuta yhtä mautonta (sarjassamme I. aste avoimena voimasointuna tottakai + tritonus + pieni terssi = valmis piisi), niin eikö 1/3 kolme ole vielä melko hattaraa useimpien metalli-riffien teoreettiseen analysointiin? Suosittelisin ainakin 3/3:sta, sen jälkeen tulee enemmän juttuja joilla ei juurikaan ole mitään yhteistä tämän genren kanssa.
 
Tiedän että monet karsastavat oppineiden pätemistä skaaloista ja muista musiikillisista oikeaoppisuuksista ja kyllä pitäisikin tehdä sitä mikä kuulostaa hyvältä, ei sitä, mikä menisi läpi sibiksen tenteissä. Liika päteminen menee usein neoklassismin puolelle, jota todella vihaan, vaikka Mike Romeo onkin kova jätkä.
 
Tämä mainittu komppikitaran ja tuplabasarin symmetrisyys on yksi mainio esimerkki siitä, että alalla on itsestäänselviä asioita, jotka toimivat ohjenuorana eri genreissä. Monet eivät välttämättä edes ajattele jokapäiväisessä soittelussaan tiettyjä säännönalaisuuksia, saatika tiedosta niiden omaavan ehkä oikein termitkin.
 
Perinteistä musiikin teoriaa on hyvä osata ja suosittelen, mutta ehkä raskaassa musiikissa on tultu niin pitkälle että hajasävel-analyysit joutaisivat roskiin ja tälle musiikille pitäisi kehittää oma säännöllinen ja kirjallinen oppi. Jotkut ehkä oppisivat sitä kautta nopeammin tavoille, kun yleensä tähän mennessä nousu mustiin pukeutuneen kansan rakastamaksi muusikoksi on vaatinut ehkä useamman kymmenenkin vuoden säkki päässä rutistuksen ja kantapään kautta kokemisen.
 
Yksi sama asia pätee muuten niin klassisessa, kuin raskaassakin musiikissa. Ensin opetellaan säännönmukaisuudet ja kliseet vuosien työllä, sitten niitä opetellaan rikkomaan systemaattisesti, että saadaan jotain hyvää aikaan.

Tulipa muuten mieleen, että mihin pisteeseen raskaan soittelun tietotaito pedakogisesti on edistynyt? Truuhevarithan eivät nuotteja lue eivätkä käy teoriatunneilla laulamassa kolmisointuja. Silti riffittelystä varmaan on jokunenkin kirja kirjoitettu?
 
Lähinnä aiheessa kiinnostaa perinteisen musiikin teorian osuus. Jos alan mies kokee paloa ja uskoo omaavansa ajatusta, eihän siinä tarvi olla musiikin maisteri että saa oivan oppikirjan raskaan musiikin olennaisuuksista tai vaikkapa tietyn genren soittelun saloista. Onko joku jo keksinyt täysin uutta teoriaa tälle "modernille" musiikille, joka synkempään päin matkatessa poikkeaa suuresti perinteisesta tonaalisesta musiikista ja joka (anteeksi yleistys) ei kuitenkaan ole atonaalistakaan. Vai osaisiko joku sanoa, että jos perinteistä teoriaa on käytetty sovellettuna, miten ihmeessä se on onnistunut?
 
Tulipa epäselvä asian esittely, mutta kyllä te fiksut ymmärrätte. Sana on vapaa myös myös mielipiteille, pitäisikö asiat oppia vain soittamalla ja kuuntelemalla, vai onko sittenkään täysin absurdia kuvitella lasten pänttäävän omissa huoneissaan vahvarit kiinni nyrkin paksuista kirjaa "Matti, soita vähän rässiä!"
 
Itse tutustuisin mielelläni tällaisiin nykymusiikin hedelmiin, kun en ole vielä sellaisiin törmännyt. Nyt kun aiheeseen pääsin, niin ehkä meillä vielä joskus on oikeita raskaan musiikin opistoja.
 
Enpä ole vielä kamalan paljon sellaista heviä kuullut, jonka ilmiöt eivät olisi muuhunkin musiikkiin pätevillä teorian oppikappaleilla selitettävissä. Itse asiassa, kuuntelin Metalliliiton tuossa jokunen viikko sitten ajaessani keikalta himaan, ajattelin että kuulisin vähän uutta musiikkia, ja olin pöyristynyt siitä kuinka aivotonta paskaa 99% ohjelman sisällöstä oli (sen lisäksi että biiseistä suuri osa oli vanhempaa matskua), nimenomaan musiikillisen idearikkauden kohdalla. Enkä tarkoita pelkästään esim. harmonista palettia tai muuten yksittäisiä, laskettavia kohteita, joista musiikki rakentuu (vrt. mun biisissä on enemmän sointuja, se on siis älykkäämpi -tyyppinen lähestymistapa), vaan sellaista kokonaisvaltaista luovan näkemyksen puutetta, varsinkin abstraktimpien, isompien kokonaisuuksien kohdalla, kuten esim. rakenteiden, muotorakenteiden, sovituksien yms.
Tuli sellainen olo, että hevi(kin) lipuu koko ajan enemmän saundiksi, vähemmän tyylilajiksi.
 
Perin kurjaa musiikin yksipuolistumista.
 
No, kysymykseesi viitaten, mitähän bändejä/musiikkityylejä sä erityisesti tarkoitat tossa "osaisiko joku sanoa, että jos perinteistä teoriaa on käytetty sovellettuna, miten ihmeessä se on onnistunut?" -lauseessasi? Jos tarkoitat todellista modernia metallia, jotain teknistä döödistä, Originia ja kumppaneita, niin kyllä sillä ajattelulla on ihan historiansa musiikissa ja musiikinteoriassa, mutta se vaatii paljon pidempää paneutumista ja selittämistä kuin jaksan tässä nyt ruveta kirjoittamaan. Enkä itse asiassa ole ihan varma saisinko suoralta kädeltä kattavaa vastausta aikaankaan.

Ellet kuuntele Marilyn Mansonia tai muuta yhtä mautonta (sarjassamme I. aste avoimena voimasointuna tottakai + tritonus + pieni terssi = valmis piisi), niin eikö 1/3 kolme ole vielä melko hattaraa useimpien metalli-riffien teoreettiseen analysointiin? Suosittelisin ainakin 3/3:sta, sen jälkeen tulee enemmän juttuja joilla ei juurikaan ole mitään yhteistä tämän genren kanssa.
 
Pointtini oli siis että vähän perusteoriaa(miten soinnut muodustetaan, miten tehdään harmoniassa kulkevia juttuja, sävellajeista ja niiden tyylillä rikkomisista yms.) pohjalle ja sitten vain kokeilemaan, vääntämään, kääntämän, ja soittamaan sitä mikä kuulostaa hyvältä. Tämä siis toimii minulla, en tiedä muilla.

No, kysymykseesi viitaten, mitähän bändejä/musiikkityylejä sä erityisesti tarkoitat tossa "osaisiko joku sanoa, että jos perinteistä teoriaa on käytetty sovellettuna, miten ihmeessä se on onnistunut?" -lauseessasi?
 
Käsitit lauseen paljon laajemmassa mittakaavassa kun mitä sen tarkoitin. En tarkoittanut sitä, että onko kenties vaikkapa Mustaine tietoisesti tai alitajuisesti soveltanut musiikin teoriaa kun kirjoitti She-wolfin, vaan niitä käytännön keinoja, miten tällaisia raskaan musiikin oppikirjoja on kirjoitettu, nyt kun varmasti tiedetään että semmoisia joitakin on olemassa.
 
Siis että täytyykö sellaisen avatessa perehtyä nuotinlukuun ja että käytetäänkö apuna italian kielistä musiikkisanastoa, vai onko sivut täytetty ah niin helpoilla tabulatuureilla ja tutuilla "slangisanoilla" kuvatessa soittotekniikkaa (pendaus, alternative jne.)
 
Jos tarkoitat todellista modernia metallia, jotain teknistä döödistä, Originia ja kumppaneita, niin kyllä sillä ajattelulla on ihan historiansa musiikissa ja musiikinteoriassa, mutta se vaatii paljon pidempää paneutumista ja selittämistä kuin jaksan tässä nyt ruveta kirjoittamaan. Enkä itse asiassa ole ihan varma saisinko suoralta kädeltä kattavaa vastausta aikaankaan.
 
Tottakai kaikki kumpuaa sieltä historiasta ja kaikki liittyy kaikkeen. Elämme kuitenkin sinänsä jännää vaihetta tämän historiallisesti katsottuna vastasyntyneen musiikin suuntauksen parissa, että se, miten kirjoitamme asiat ylös, on merkittävää tulevaisuudessa. Jos jatkamme vanhan teorian mukaan, hevi on vain samaa länsimaalaisen musiikin kehityksen sivutuotetta (paskaa). Mutta mitäpä tapahtuu, jos hevi lähteekin omille teilleen, kuten minusta siltä vahvasti näyttää.
 
Nämä ajatukset ovat vielä melko raakileita, asia vaatii syvempää pohtimista niinkuin sanoit.
 
ajattelin että kuulisin vähän uutta musiikkia, ja olin pöyristynyt siitä kuinka aivotonta paskaa 99% ohjelman sisällöstä oli (sen lisäksi että biiseistä suuri osa oli vanhempaa matskua), nimenomaan musiikillisen idearikkauden kohdalla. Enkä tarkoita pelkästään esim. harmonista palettia tai muuten yksittäisiä, laskettavia kohteita, joista musiikki rakentuu (vrt. mun biisissä on enemmän sointuja, se on siis älykkäämpi -tyyppinen lähestymistapa), vaan sellaista kokonaisvaltaista luovan näkemyksen puutetta, varsinkin abstraktimpien, isompien kokonaisuuksien kohdalla, kuten esim. rakenteiden, muotorakenteiden, sovituksien yms.
Tuli sellainen olo, että hevi(kin) lipuu koko ajan enemmän saundiksi, vähemmän tyylilajiksi.
 
Voisiko tämä olla seurausta siitä, että asiat tehdään liian helpoksi nykyään. Tehdään ja erikoistutaan vain johonkin tiettyyn, ja kun puheeksi tulee monipuolisuuden puute, nakitetaan kaikki sen oman genren piikkiin. Vähän niinkuin Toni Virtanen osuvasti ivasi tietynhenkisiä gollegojaan: tehdään melko tavallinen metalliplätty örinöineen päivineen, lisätään joukkoon vähän kannelta ja laitetaan kansiin hienot viikinkipäähineet ja komee kirves niin siltä se kalevala kuulostaa ja semmosta sitä on ollut vanhaan aikaan. Vähän offaria mutta noh.

Yksi tyyppi, jonka nimeä en tietenkään nyt muista teki Helsingin yliopistoon musiikkitieteen gradun tai lisurin tai väikkärin, jonka teema oli "Heavy metallin harmonia" tms. En siis muista kuka, enkä ole varma oliko se väitöskirja vai mikä... enkä tarkkaa otsikkoa, mutta gubbe oli kuitenkin tutkinut ja analysoinut metallia harmonian kannalta. Valmistui n. 5 vuotta sitten, keskittyi muistaakseni enemmän tuonne perinteisen hevin suuntaan.

Yksi tyyppi, jonka nimeä en tietenkään nyt muista teki Helsingin yliopistoon musiikkitieteen gradun tai lisurin tai väikkärin, jonka teema oli "Heavy metallin harmonia" tms. En siis muista kuka, enkä ole varma oliko se väitöskirja vai mikä... enkä tarkkaa otsikkoa, mutta gubbe oli kuitenkin tutkinut ja analysoinut metallia harmonian kannalta. Valmistui n. 5 vuotta sitten, keskittyi muistaakseni enemmän tuonne perinteisen hevin suuntaan.
 
Esa Lilja on heebon nimi, se oli väitöskirja nimeltään Theoretical Concepts of Heavy Metal Harmony. Liljan tutkimusalue rajautuu, kuten sanoit, kuitenkin pitkälti hevin alkuaikoihin, Deep Purpleen ja kumppaneihin.
 
Käsitit lauseen paljon laajemmassa mittakaavassa kun mitä sen tarkoitin. En tarkoittanut sitä, että onko kenties vaikkapa Mustaine tietoisesti tai alitajuisesti soveltanut musiikin teoriaa kun kirjoitti She-wolfin, vaan niitä käytännön keinoja, miten tällaisia raskaan musiikin oppikirjoja on kirjoitettu, nyt kun varmasti tiedetään että semmoisia joitakin on olemassa.

Siis että täytyykö sellaisen avatessa perehtyä nuotinlukuun ja että käytetäänkö apuna italian kielistä musiikkisanastoa, vai onko sivut täytetty ah niin helpoilla tabulatuureilla ja tutuilla "slangisanoilla" kuvatessa soittotekniikkaa (pendaus, alternative jne.)
 
Ookoo. Ensinnäkin, bendaaminen, sweeppaus yms. erikoissanat on instrumenttispesifiä tekniikkasanastoa eivätkä varsinaisesti kuulu millään tavalla musiikkiteorian piiriin. Ne alun perin italiankieliset sanat on monissa kielissä käännetty aikain saatossa, mutta ovat edelleen jäljellä peruskäsitteinä. Niitä käytetään siitä yksinkertaisesta syystä, että ne sisältävät enemmän merkityksiä kuin sanatarkka käännös. "Allegro" ei esim. tarkoita vain "nopeasti, iloisesti" yms. mitä sana tarkoittaa suomeksi, vaan se tarkoittaa tiettyä tempoaluetta, n. 120-170 iskua minuutissa ja usein leimallisesti tietyntyyppistä musiikillista sisältöä. Merkintää voidaan sitten tarkentaa erilaisin lisämäärein, jotka taas sisältävät omat ylimääräiset merkityksensä.
 
Sama juttu monessa muussa musiikinteoriaan perinteisesti liittyvässä käytännössä. Nuotteja käytetään siksi, että teoria ei olisi instrumenttikohtaisiin merkintätapoihin yms. sidoksissa, vaan avautuisi soittimesta riippumatta lukijalle, joka ymmärtää musiikin yleisiä merkintätapoja.
Tämä siis silloin kun kysymys on teoreettisesta määrittelystä. Jos kirja on esim. kitaristeille suunnattu, tyyliin joku "understanding metal guitar" -tyyppinen ratkaisu, varmasti mukana on tabulatuureja, kitaralla tehtyjä soittonäytteitä yms.
 
Mä lähtisin joka tapauksessa siitä, että heviä ei ymmärrä pelkästään hevin kautta, kuten ei klassista tai jazzia ymmärrä pelkästään kyseisten tyylien kautta, joten joka tapauksessa joutuu opettelemaan paljon musiikin yleiskieltä, jos aikoo pystyä keskustelemaan muiden musiikkia ymmärtämään opettelevien kanssa.
Lähtien ihan sellaisista asioista kuin suorat vaikutteet (Ynkän Paganini-, Abba- ja Bach-rippaukset, tekniikkarumpaleiden, kuten joku Haake, clave-ajattelu; blues-kierrot, likit yms. ajattelu) sellaisiin kuin epäsuorat vaikutteet ("klassisen" ajattelun perustuminen esmes Ynkän ja Blackmoren rippaamiseen, orkesteroinnin yrittäminen pelkän leffamusan pohjalta, tarttuvien melodioiden luomisen opetteleminen pelkästään hevin pohjalta), on asioita vaikea, jopa mahdoton ymmärtää tajuamatta mistä ne ovat tulleet.

Tottakai kaikki kumpuaa sieltä historiasta ja kaikki liittyy kaikkeen. Elämme kuitenkin sinänsä jännää vaihetta tämän historiallisesti katsottuna vastasyntyneen musiikin suuntauksen parissa, että se, miten kirjoitamme asiat ylös, on merkittävää tulevaisuudessa. Jos jatkamme vanhan teorian mukaan, hevi on vain samaa länsimaalaisen musiikin kehityksen sivutuotetta (paskaa). Mutta mitäpä tapahtuu, jos hevi lähteekin omille teilleen, kuten minusta siltä vahvasti näyttää.
 
No esim. jazzhan lähti aika omille teilleen. Ei sitä suurin osa ihmisistä paskana pidä. Kaikki muut tyylit ovat vaan niin paljon nuorempaa musiikkia kuin klassinen, että väistämättä vieläkin on jäljellä ihmisiä, jotka eivät arvosta muita tyylejä. On vieläkin olemassa ihmisiä, joiden mielestä eurooppalainen ihminen on ylivertainen rotuna.
Silti, ei jazzissakaan ole musiikillisen sisällön puitteissa mitään perustavanlaatuisesti ennenkeksimätöntä, sellaista mikä ei jossain muodossa olisi jo ollut olemassa aiemmin klassisessa musiikissa. Ei hevissäkään ole eikä tule olemaan. Tämä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niin kauan kuin käytetään samaa säveljärjestelmää, yksittäiset mahdollisuudet ovat rajoitetut ja moneen kertaan kokeillut. Tästä syystä hevikin voidaan määritellä samoilla termeillä.
Se ei vähennä musiikin arvoa millään tavalla. Itse tosin lähtisin sovelletusta teoriasta, vähän vanhaa, paljon uutta, koska funktiot eivät esim. käyttöastemääriensä, korvan ehdollistumisen takia vastaa toisiaan. Esim. mollin VI asteen sointu on niin yleinen hevissä, ja purkautuu niin usein I asteelle, että sen luonne on enemmän dominanttinen kuin subdominanttinen, jota se on usein muissa tyyleissä.
 
Voisiko tämä olla seurausta siitä, että asiat tehdään liian helpoksi nykyään. Tehdään ja erikoistutaan vain johonkin tiettyyn, ja kun puheeksi tulee monipuolisuuden puute, nakitetaan kaikki sen oman genren piikkiin. Vähän niinkuin Toni Virtanen osuvasti ivasi tietynhenkisiä gollegojaan: tehdään melko tavallinen metalliplätty örinöineen päivineen, lisätään joukkoon vähän kannelta ja laitetaan kansiin hienot viikinkipäähineet ja komee kirves niin siltä se kalevala kuulostaa ja semmosta sitä on ollut vanhaan aikaan. Vähän offaria mutta noh.
 
Joo, siis 99% musiikistahan on sontaa, kaikissa tyyleissä, nykyhevissä syytä on älyttömän paljon tuossa mainitsemassasi asiassa - tuntuu siltä, että moni musiikintekijä on ihan uskomattoman luova keksimään keinoja välttää oikeaa ongelmaa, sitä miten tehdä kiinnostavaa musiikkia.

Joo, siis 99% musiikistahan on sontaa, kaikissa tyyleissä, nykyhevissä syytä on älyttömän paljon tuossa mainitsemassasi asiassa - tuntuu siltä, että moni musiikintekijä on ihan uskomattoman luova keksimään keinoja välttää oikeaa ongelmaa, sitä miten tehdä kiinnostavaa musiikkia.
Tämä thredi oli niin mielenkiintoinen, että oli pakko rekisteröityä ja jättää ulkopuolisen kommentti: 99% musiikista ei kuitenkaan ole sontaa, elitistinen näkemys. Homma ehkä aukenee, jos heittää tilalle toisen taiteenlajin: samoin perustein voi sanoa, että 99% ympäröivästä rakentamisesta on arkkitehtonisesti täyttä scheissea, erityisesti se omakotitalo, josta keskimääräisesti arvioituna haaveillaan. Toisaalta itselle arkkitehtina aukenee kyllä esimeriksi Merihaan betonikonstruktioiden monisyiset hienoudet ja jännitteet siinä määrin että se on lähempänä 1% ei-scheissea kuin 99% sontaa ja ainakin mielenkiintoista, toisin kuin se katalogiomakotitalojen karsea kitschghetto.
 
Ehkä se ei kuitenkaan mene ihan noin. Ehkä siinä bulkissa on arvonsa, jotka pitää ymmärtää - ja tavoittaa myös teoreettisin käsittein, oli kyse sitten mistä taiteenlajista hyvänsä.

Tämä thredi oli niin mielenkiintoinen, että oli pakko rekisteröityä ja jättää ulkopuolisen kommentti: 99% musiikista ei kuitenkaan ole sontaa, elitistinen näkemys. Homma ehkä aukenee, jos heittää tilalle toisen taiteenlajin: samoin perustein voi sanoa, että 99% ympäröivästä rakentamisesta on arkkitehtonisesti täyttä scheissea, erityisesti se omakotitalo, josta keskimääräisesti arvioituna haaveillaan. Toisaalta itselle arkkitehtina aukenee kyllä esimeriksi Merihaan betonikonstruktioiden monisyiset hienoudet ja jännitteet siinä määrin että se on lähempänä 1% ei-scheissea kuin 99% sontaa ja ainakin mielenkiintoista, toisin kuin se katalogiomakotitalojen karsea kitschghetto.
 
Ehkä se ei kuitenkaan mene ihan noin. Ehkä siinä bulkissa on arvonsa, jotka pitää ymmärtää - ja tavoittaa myös teoreettisin käsittein, oli kyse sitten mistä taiteenlajista hyvänsä.
 
Täytyy muistaa se, että taloilla on yksi hyvin tärkeä ominaisuus, joka tekee taloista muutakin kuin taidetta - se, että niissä täytyy voida asua/toimia sisällä jne. Musiikilla ei oikein ole tällaista taiteen ulkopuolista, käytännöllistä määrittävää ominaisuutta. Musiikkia ei tarvitse olla edes kiva kuunnella, jotta se voi olla taiteellisesti arvostettavaa. Asuinrakennus, jossa on ihan vitun kylmä, ei oikeen toimi.
Mutta en ota tähän sen enempää kantaa kun en ole rakentamista paljon kelaillut.
 
Sonta sanavalintana oli ehkä hiukan voimakas, tsorge. Sanotaan että 99% musiikista on sellaista, joka ei vie mitään mihinkään suuntaan, minkä ainoa arvo on siinä, että siitä nyt sattuu joku tykkäämään. Sillä yhdellä prosentilla on tämän lisäksi se arvo, että se inspiroi jotakuta muuta, erottuu jollekin yhdelle ihmiselle massasta niin paljon, että se ikään kuin uudelleenmäärittää jotakin tyyliä.
 
Koko tämän litanian tiivistin käsitteeseen "sonta". Vähän niin kuin ne italialaiset musiikkitermit btw.

Tuli sellainen olo, että hevi(kin) lipuu koko ajan enemmän saundiksi, vähemmän tyylilajiksi.
 
Hevi (kuten monet muutkin musiikit) onkin enimmäkseen vain soundeilla luotu illuusio jostain itsenäisestä genrestä (genre = soundi). Eli monasti sitä antaa musiikin ilmiasun hämätä, vaikkei siinä faktuaalisesti olisi mitään omaperäistä tai erityistä.
 
Eli totean omalta osaltani, että mitään muusta musiikista erillään olevaa "raskaan musiikin teoriaa" ei ole olemassa, ja miksi pitäisikään.