Rock, pop, alternative ›

Harmi ettei PiListä koskaan tullut oikeaa bändiä jolla olisi oikea ura, koska siinä olisi ollut sellaiseen ainesta. En tiedä olisiko Lydon tosin ollut kiinnostunut.
 
Minun mielestä PiL oli erittäin merkittävä bändi jolla oli todella pitkä joskin epätasainen ura (taukojen kanssa 15vuotta).
Eihän se mikään yhtenäinen ryhmä ollut, muusikkoja tuli ja meni:
 
* John Lydon - Laulu
* Keith Levene - Kitara 1978-1983
* Jim Walker- Rummut 1978
* Jah Wobble - Basso 1978-1980
* Martin Atkins - Rummut 1979-80, 1982-1985
* Karl Burns - Rummut syyskuu 1979
* Richard Dudanski - Rummut huhtikuu - syyskuu 1979
* David Humphrey - Rummut helmikuu 1979
* Vivian Jackson - Rummut tammikuu 1979
* Steve New - Kitara 1980
* Ken Lockie - Koskettimet 1982
* Pete Jones - Basso 1982-1983
* Tom Zvoncheck - Koskettimet livenä 1983
* Arthur Stead - Koskettimet livenä 1983
* Joseph Guide- Kitara livenä 1983
* Louis Bernandi - Basso livenä 1983-1984
* Jebin Bruni - Koskettimet livenä 1984-1985
* Mark Scultz - Kitara livenä 1984-1985
* Brett Helm - Basso Livenä 1984-1985
* Bill Laswell (tuottaja) - Basso 1986
* Lu Edmonds - Kitara ja Koskettimet 1986-1988
* Bruce Smith - Rummut 1986-1990
* John McGeoch - Kitara 1986-1992
* Allan Dias - Basso 1986-1992
* Ted Chau - Kitara ja Koskettimet livenä 1986 & 1992
* Mike Joyce - Rummut livenä 1992
* Russel Webb - Basso livenä 1992
 
Virgin (hämyjen hittitehdas) kaavaili jatkoa Pistolsille ja painosti Lydonia ottamaan mukaan Cookin ja Jonesin mutta Lydon piti jälleen kerran päänsä ja rakensi yhtyeen kahden Johnin ympärille, tarkoitus oli ottaa mukaan se kolmas John mutta tällä oli ihan muita menoja(heroiini-addiktio, murha ja itsemurha).
PiL ei istu mihinkään genreen mutta yleensä sitä kuitenkin nimitetään post punkiksi. On se sitten mitä tahansa niin sen merkitys oli ja on edelleenkin huomattava. PiL ei ollut ilmiö kuten Pistols mutta kyllä aika moni muusikko sieltä nappaili ideoita ja laittoi ne ideat omiin nimiin.
PiL tuotanto on ehkä hakaneulojen etsimistä heinäkasasta mutta sieltä löytyy paljon mielenkiintoista musiikkia. Albumeista arvostan eniten näitä:
 
* Metal Box, 1979
* Flowers of Romance, 1981
* This Is What You Want...This Is What You Get, 1984
* Happy?, 1987

Joo kyllä oli, ja radiossa tuhkatiheään äänessä. Hän lienee ainoa ihminen maailmassa joka on onnistunut soittamaan radion valtakunnallisessa ohjelmassa Homo-Kaiden biisin Homon kyrpä ei seiso naiselle. Se taisi mennä saman tien soittokieltoon eikä ole ilmestynyt levynä kai tänä päivänäkään.
 
Perhana, onnistuin ihan vahingossa kuulemaan tuon radiolähetyksen. Homo-Kaide teki homo-punkkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä en tiennyt että se meni heti soittokieltoon.

Perhana, onnistuin ihan vahingossa kuulemaan tuon radiolähetyksen. Homo-Kaide teki homo-punkkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä en tiennyt että se meni heti soittokieltoon.
 
Sen piti ilmestyä singlenä jo silloin oliko se kesällä 86, mutta sitä ei kuulunut. Seuraavana talvena kävin Dekadenzin myymälässä kysymässä että missä se oikein viipyy, odottelen jo kuumana. Selitykseksi tarjottiin että tuottaja Örn oli "kadonnut nauhojen kanssa jäljettömiin". Uskoo ken tahtoo?

Varmasti aikakin kultaa ja platinoi muistoja. Mutta vuosina 1979 - 1982 sitä oli ilmestyvinään toinen toistaan mielenkiintoisempia levyjä solkenaan. Soundin single-arvioissakin tuntui olevan mitä hienompia biisejä jatkuvasti. Toki punk veti jo vuonna viimeisiä kuolonhenkäyksiään. Mutta sen jälkimainingeissa mentiin.

Albumeista arvostan eniten näitä:
 
* Metal Box, 1979
* Flowers of Romance, 1981
* This Is What You Want...This Is What You Get, 1984
* Happy?, 1987
 
Ei pidä myöskään unohtaa loistavia, vaikkakin ehkä hieman "normaalin" kuuloisia ekoja levyjä "PIME / Public Image Limited" ja "L'image publique SA: Paris au Printemps", joista varsinkin jälkimmäinen oli mulle todella tärkeä.

Varmasti aikakin kultaa ja platinoi muistoja. Mutta vuosina 1979 - 1982 sitä oli ilmestyvinään toinen toistaan mielenkiintoisempia levyjä solkenaan. Soundin single-arvioissakin tuntui olevan mitä hienompia biisejä jatkuvasti. Toki punk veti jo vuonna viimeisiä kuolonhenkäyksiään. Mutta sen jälkimainingeissa mentiin.
 
Tuon ajan Soundeja on vielä ihan kiva lukea, koska Soundista tuli hevilehti vasta noin 1985. Vaikka olihan se toimittajien suhtautuminen heviin silloin 80-luvun alussa melkoisen suvaitsematonta ja torjuvaa, muistan että ensimmäinen Iron Maiden -juttu koko lehden historiassa taisi olla kyseisen bändin yksipuolista, asenteellista ja tylyä haukkumista.
 
Erityisen mukavana pidin että Soundi julkaisi hvyin monta sivun tai parin juttua suomalaista hc-bändeistä. Pikku-ilmojen hc-ilmoittelua oli myös hauska seurata, loputon määrä kokoelmakasetteja ja pienlehtiä. Yksi parhaista sinkkuarvosteluista oli vuonna 80 kun TK oli lähettänyt Rock laahausta vastaan -levynsä arvioitavaksi. Toimittaja mainitsee yhtyeen tiedustelleen saatekirjeessään, laahaako levy. "Ei laahaa, hyvä pojat!" luki sitten päätteeksi.

Pikku-ilmojen hc-ilmoittelua oli myös hauska seurata
 
Määkin muistan semmosen, ku "punkbändi etsii surkeaa mutta soittotaidotonta kitaristia. Ikää sais olla 11-15v". :D

Määkin muistan semmosen, ku "punkbändi etsii surkeaa mutta soittotaidotonta kitaristia. Ikää sais olla 11-15v". :D
 
Ou jee. Pitäisikin laittaa joskus lehteen ilmoitus: "Yhtyeemme on niin mauton ja ala-arvoinen, että erinomainen soittotaito on välttämättömyys."
 
Tunnetustihan kaikkein surkeimman roskan tuottaminen edellyttää paitsi näkemystä ja asiantuntemusta, myös kosolti puhdasta taituruutta.

Ei pidä myöskään unohtaa loistavia, vaikkakin ehkä hieman "normaalin" kuuloisia ekoja levyjä "PIME / Public Image Limited" ja "L'image publique SA: Paris au Printemps", joista varsinkin jälkimmäinen oli mulle todella tärkeä.
 
Public Image Limited oli ensimmäinen hankintani ja olihan siinä sulattelemista (on vieläkin) mutta on siellä runsaasti hienoja oivalluksia.
 
www.johnlydon.com

velipesonenSen piti ilmestyä singlenä jo silloin oliko se kesällä 86, mutta sitä ei kuulunut. Seuraavana talvena kävin Dekadenzin myymälässä kysymässä että missä se oikein viipyy, odottelen jo kuumana. Selitykseksi tarjottiin että tuottaja Örn oli "kadonnut nauhojen kanssa jäljettömiin". Uskoo ken tahtoo?
 
Jaana Rinne, Ralf Örn, Ville Nisonen, "Homo-Kaide", "soittokielto(!)" ja -86. Bouvouvou, siinä on kyl punkit kohillaan!

1986 on siitä merkittävä vuosi, että seuraavana vuonna eli 1987 kaikki oli jo ohi. Ei pelkästään punk vaan kaikki muukin nuorisomusiikki oli ohi. Siihen ei tarvittu Neuvostoliiton romahtamista että se loppui.
 
Vakuudeksi voitte miettiä mitä tapahtui kahdelle esimerkkibändille, Leather Nunille ja Jesus & Mary Chainille vuonna 1987. Jesus & Mary Chain muuttui indiehämyilyksi (Darklands) ja Leather Nun joksikin vielä paljon pahemmaksi (Steel Construction).
 
Uusi aalto oli vaihtunut indie-alternativeksi pari vuotta aiemmin, ja oli selvä ettei tämä enää kauaa kestä. 90-luvulla ja edelleen nykyään tilanne on jatkunut samanlaisena, mikä tietenkin merkitsee että kaikki on muuttunut koko ajan huonommaksi.
 
Teknoilijoiden klubikulttuurissa oli merkkejä paitsi iänikuisesta hämyilystä, myös modsien ja soulpoikien meiningeistä, mikä teki sitä vähän mielenkiintoisemmaksi. Sekin loppui kuin seinään samoihin aikoihin kuin ne lentokoneet osuivat taloihin Nykissä. Sen jälkeen on rokki ollut taas muodissa mutta mitä ihmeen rokkia se on oikein olevinaan? 90-luvullakin, jolloin kaikki oli siis jo ohitse, oli häpeämättömiä ja karismaattisia stadionrokkareita niin kuin Noel Gallagher ja Billy Corgan jr. Nykyiset räpeltäjät eivät osaa edes itsestään numeroa tehdä. Loppu on loppu mutta mitä sitten, oikeastaan.
 
Punk rock oli sikäli tärkeää että se viimeistään osoitti ettei kannata olla muuta kuin omaperäinen, muun voi unohtaa. Niittitakkiarmeija sitten koetti todistaa tätä pätemättömäksi. Rotten näytti missä mennään jo 1978 perustamalla ei-rockyhtye PiLin, ja jotkut muut osasivat tehdä samat johtopäätökset (Joy Division jne.).
 
Olen kehuskellut soppapunkkeja ja teen sen siksi että he olivat sympaattisia, en siksi että jaksaisin heitä kuunnella. Onhan se Sorbus-fetisismi jotenkin hirveän söpöä.

1986 on siitä merkittävä vuosi, että seuraavana vuonna eli 1987 kaikki oli jo ohi. Ei pelkästään punk vaan kaikki muukin nuorisomusiikki oli ohi. Siihen ei tarvittu Neuvostoliiton romahtamista että se loppui.
 
Olen kehuskellut soppapunkkeja ja teen sen siksi että he olivat sympaattisia, en siksi että jaksaisin heitä kuunnella. Onhan se Sorbus-fetisismi jotenkin hirveän söpöä.
 
Suunnilleen samaan vuoteen minäkin olen kalenteriin merkinnyt rock-kuoleman. En minä sitä tosin heti ymmärtänyt, jotain aloin aavistelemaan kun Helsinginkadulla kaksimetrinen gorillaa muistuttava kaljupää (se oli se räppäri Itä-Helsingistä) tarttui rinnuksista kiinni ja karjui että ROCK ON KUOLLUT. Meinasi tulla pissat housuun mutta en minä vielä silloin luovuttanut. Nämä soppapändit on ihan hauskoja mutta en ole niistä koskaan mitään ymmärtänyt paitsi tietysti kohu kuuskolmea (jos se on soppaa), se niiden isoveli on sitten hyvä biisi, ei niillä muuta hyvää ole mutta kyllä tuokin minulle riittää.

Suunnilleen samaan vuoteen minäkin olen kalenteriin merkinnyt rock-kuoleman. En minä sitä tosin heti ymmärtänyt, jotain aloin aavistelemaan kun Helsinginkadulla kaksimetrinen gorillaa muistuttava kaljupää (se oli se räppäri Itä-Helsingistä) tarttui rinnuksista kiinni ja karjui että ROCK ON KUOLLUT. Meinasi tulla pissat housuun mutta en minä vielä silloin luovuttanut.
 
Kovin osasi hienosti gorilla sanansa asettaa. Sitä varmaan masensi se asia siinä missä minuakin. Kaikki olisi siitä lähtien paljon vaikeampaa. Olisi pakko olla punkkari mutta väittää olevansa hippi jotta ei tulisi täydellisesti Uuden Nynnykulttuurin imaisemaksi. Silloin oli selvää että jos halusi jotenkin ilmaista itseään, piti kierolla tavalla yrittää hyödyntää Nynnyjen huomiokyvyn tilapäisiä heikkouksia. Silläkään ei pitkälle pötki mutta saapahan aikaan edes vähäsen närää.

Vakuudeksi voitte miettiä mitä tapahtui kahdelle esimerkkibändille, Leather Nunille ja Jesus & Mary Chainille vuonna 1987. Jesus & Mary Chain muuttui indiehämyilyksi (Darklands) ja Leather Nun joksikin vielä paljon pahemmaksi (Steel Construction).
 
Uusi aalto oli vaihtunut indie-alternativeksi pari vuotta aiemmin, ja oli selvä ettei tämä enää kauaa kestä. 90-luvulla ja edelleen nykyään tilanne on jatkunut samanlaisena, mikä tietenkin merkitsee että kaikki on muuttunut koko ajan huonommaksi.
 
Ehkä sä vaan lakkasit seuraamasta mitä rockin piirissä oikeasti tapahtuu. Se että rock ei ole aina valtavirtaa ja Suosikin kannessa, ei tarkoita että se on kuollut. Grunge oli toki ahdistavaa aikaa (Mudhoneyta ja vahvalla varauksella Nirvanaa lukuunottamatta), mutta entäs Nomads? Devil Dogs? New Bomb Turks? Tai vaikka Radiopuhelimet? Puhumattakaan 90-luvun puolivälissä irti päässeistä skandibändeistä - Hellacopters, Turbonegro, Gluecifer, Royal Beat Conspiracy, Grinners, Maggots, Peepshows, Puffball, Wrecks, Backyard Babies, Flaming Sideburns... Tuossakin "skenessä" (heh) ensimmäinen aalto tuotti samalla lailla kiinnostavan läjän kitarabändejä kuin Australiassa kymmenen vuotta aiemmin. Sykleissähän nämä hommat menee.

Se että rock ei ole aina valtavirtaa ja Suosikin kannessa, ei tarkoita että se on kuollut
 
Tyhmä hippi kuolasi naamalle joskus 80-luvulla vanhan nurkkapöydässä ja kertoi että nykymusiikki on ihan paskaa, ei siinä auttanut selitykset perusteluineen eikä nimiluettelot, paskana pysyi nykymusiikki ja lähellä oli että en pessyt hipin hiuksia vessanpöntössä. Nämähän on lopultakin ikäkysymyksiä ja kyllä sitä hyvää rokkia kellareissa ja autotalleissa vieläkin tehdään.

Ehkä sä vaan lakkasit seuraamasta mitä rockin piirissä oikeasti tapahtuu.... menee.
 
No jaa, olen minä sitä seurannut. Paljon on hyvää musiikkia tullut senkin jälkeen.
 
Olennaisena pidän kuitenkin sitä että rock vaihtoi osoitetta suunnilleen vuonna 87. Nuorisomusiikista tuli vaihtoehtomusiikkia, ja saman tien kaikesta tuli kuin tulikin oikeastaan valtavirtaa.

Lukisitte papat Mutiny!ä enemmän niin tietäisitte ees vähän mitä vaihtoehtomusiikissa on 80-luvun puolivälin jälkeen tapahtunut. (Vaatii toki myös ko. julkaisussa esiteltyjen levyjen hankintaa ja kuuntelua..)
 
EDIT: niin siis tätä http://koti.mbnet.fi/jamatu/mutiny/

Mitenkäs seuraava tulenarka aihe eli teddyt? Minulla ei heistä ole muuta sanottavaa kuin että aika monella on erittäin hyvä musiikkimaku. Minä en ainakaan olisi keksinyt Hank Williams Sr.:n hienoja lauluja ilman teddyjen apua.
 
Ja olihan se ilmainen 50-luvun kulttuurihistorian oppitunti.
 
Aika moni teddy muuntautui hevi-ihmiseksi pitkin 80-lukua, jännä juttu sinänsä. Punkin historiaan teddyt liittyvät oleellisesti tietenkin siksi että Joe Strummer oli Crazy Cavanin fani jo 70-luvun alussa.

Mitenkäs seuraava tulenarka aihe eli teddyt? Minulla ei heistä ole muuta sanottavaa kuin että aika monella on erittäin hyvä musiikkimaku.
 
Punkin historiaan teddyt liittyvät oleellisesti tietenkin siksi että Joe Strummer oli Crazy Cavanin fani jo 70-luvun alussa.
 
Teddyt ja 50-luvun rock liittyy punkkiin monellakin tavalla, myös ystävämme Malcom tahkosi rahaa teddy kuteilla kunnes huomasi että Bondage pornon ja muodin yhdistäminen tuottaa paremmin ja jos siihen lisää vielä musiikin niin rahaa tulee ovista ja ikkunoista(jos ei maksa bändille mitään).
 
Aika moni punkkari piti (ja pitää edelleenkin) Grazy Cavanista, Stray Cats lähensi punkkeja ja teddyjä vielä vähän lisää ja lopulta syntyi Psychobilly joka oli parhaimmillaan eräänlainen punkin ja rockabillyn fuusio (Meteors oli minulle läheisin ehkä siksi että siinä suhde oli 60% punkkia ja 40% rockabillyä kun se yleensä oli toisinpäin). Mitä suomalaisiin veteraaneihin tulee niin olen aina arvostanut erittäin suuresti Alpo "Aikka" Hakalaa, mies on laulava tietosanakirja (mitä juurimusiikin tulee) ja vaikka en täysin vierastanut edes Teddy and The Tigersia niin on sanottava että Aikasta tuli ihan oikea muusikko vasta vähän myöhemmin. Bad Sign oli parhaimmillaan todella kova ryhmä, levyt oli vähän epätasaisia mutta Bad Sign oli tuossa 80-luvun loppupuolella todella kova keikkakone(ihan kovinta kärkeä).
 
Ps. Näistä Crazy Cavan 'n' the Rhythm Rockers keikoista on vielä todettava että mikäli olit erilainen rockabilly-fani(esim.punkkari, hippi tai nahkahousu homo) niin keikoille meneminen oli 70-luvulla itsemurha, 80-luvulla haasteellinen Extreme harrastus, 90-luvulla melko vaaratonta ja 2000-luvulla rentouttava kokemus. Itse kävin läpi kaikki vaiheet joten tiedän mistä puhun :)