| Aihe: P-Funk | |
|---|
|
Kummallista, etten löytäny tälle kunnon aihetta. Aika laittaa siis sellainen pystyyn, ovathan Parliament ja Funkadelic mulle hyvin tärkeitä bändejä. Mites teille uppoo nää George Clintonin ja kumppaneiden jutut? |  sub zero
10.12.2008 13:59:15 (muokattu 10.12.2008 18:27:51) | |
|
no onhan noissa muissa funk-ketjuissa jauhettu näistä vaikka kuinka paljon.
mun kirjoissa p-funk on parhaimmillaan about parasta populaarimusiikkia. ongelmana on, että albumeille on laitettu usein täytettä. tästä saa hieman anteeksi, kun otetaan huomioon, että ongelma koskeen liki koko genreä laajemmin. ja onhan mukaan mahtunut myös alusta loppuun loistavia levyjä.
etenkin kun on yrittänyt metsästää sitten muita hyviä funk-levyjä niin nämä p-funk levyt (slyn ja brownin parhaiden biisien kanssa) ovat kyllä kirkkaasti omassa sarjassaan. syynä nimenomaan sävellys- ja tuotantopuolen innovatiivisuus ja tietysti erinomaiset muusikot (näkyy hyvin esim myös taustalaulajien tasossa).
parhausjärjestyksessä funkadelicin levyt:
1. "Electric spanking of war babies". A-puoli täyttä rautaa, B-puolen reggae-biisi ja "Oh, I" on hieman heikompia. Tajuttoman hienosti tuotettua musaa kyllä ja hyviä riffejä. Lisäksi äänimaailma on hyvin rikas.
2. "One Nation Under a Groove". En ikinä anna anteeksi, että muuten näin hyvälle levylle on laitettu 10 minuuttia sekoilua. Mutta muuten erinomaista. Toki kappaleen "Who Says Funk Band Can't Play Rock" rakenne voisi olla vähän selkeämpi ja "Into Youn" feidaus nopeempi. Levyn nimiraita on yks parhaimpia R&B-hittejä. Levy on ihailtavan vaihteleva ja kekseliäs tyyliltään. "Cholly" on ainoa tavallinen funk-biisi. Levyä sotkee se, että cd-painokseen on otettu mukaan kolme raitaa pitkä bonus-EP, joka ei ole kauheen tarpeellinen.
2. "Let's Take it to the Stage". Koherentein rock-soundilla tehty levy. Lopussa oleva pitkä urku/synasoolo ei ole ihan pelkkää täytettä sekään. Toinen heikompi lenkki on "Baby I Owe You Something Good" (jossa tosin on hyvää laulua). Muuten kyllä erinomainen levy: erittäin kekselijäitä biisejä ja erittäin kovat kitara/taustavokaalisoundit. Levyn nimiraita erottuu muista hyvistä kappaleista erityisen rentona fiilikseltään.
3. "Maggot Brain". Tietty etenkin viimeiseen 10 minuuttiin oisi voinut keksiä jotain muutakin, mutta ainakin nimiraita on sen verran hyvää sooloilua, että oikeuttaa levytilan käytön tuommoiseen psykedeeliseen maalailuun. Varsinaiset funk-rock biisit on kuudetta raitaa lukuunottamatta nerokkaita. En ole kuullut remasteria, mutta ei-remasteroitu kuulostaa suht paskalta soundeiltaan.
4. "Standing on the Verge". Muuten loistava, mutta viimeiset 12 minuuttia on tuhlattu. Raidat 1-2, 4-5 on kuitenkin liki parasta kamaa, mitä voi stereoistaan luukuttaa. En jaksa yrittää sanoin kuvailla. Kuudes raita on hyvä sanomansa puolesta.
5. Debyyttilevy. "I Bet You", "I Got Thing" ja "Good Old Music" on about parasta R&B:tä mitä on tehty. Tosin näidenkin raitojen (2 ja 5) lopussa on tyhjää jammailua, jonka olen editoinut kuunteluun käytetyiltä tiedostoilta pois ja laittanut aikaisemman feidauksen kuuntelua varten. Loput levystä on tätä pilvenveikkojen osastoa. Ekan raidan riffi on kyllä ihan perkeleen hyvä. Sen olisi voinut laittaa vähän parempaankin biisiin, mutta meneehän se noinkin. Nää levyn omituisemmat raidat on kyllä ihan kuunneltavia ja hauskoja nekin. Niissä on kuitenkin se fiilis erittäin hyvä.
6. "Hardcore Jollies". Erilainen rosoisempi soundi, kuin muilla levyillä. Kuudes ja seitsemäs raita on vähän turhia (seitsemäs turhan pitkä), mutta muuten levy on kyllä varsin kovatasoinen ja hyvää sävellystyötä löytyy. Kolmannella raidalla on erityisen hauskaa soundia. Ekalla raidalla on Hazerlin soolo (muut on Hamptonia). Neljännen raidan taustalla oleva riffi on ihan vtun kova.
7. "Free Your Mind..." Raidat 2-4 on ehdotonta parhautta. Tosin niissäkin paikoin turhan pitkät lopetukset. Eka raita on kans ihan hauska. Levy tunnetaan tämmösenä kamoissa tehtynä levynä. Silti mukana on ihan ykkösluokan materiaalia. Neljäs raita on ehkä se hienoin.
8. "Uncle Jam Wants You". "Freak of the Week" on ehdottoman kova biisi. Samoin 15 minuuttinen raita on kans varsin kova. Ja siinä tulee sitä uutta scat- ja kitarasooloa sen verran, että jaksaa kuunnella loppuun. Näissä raidoilla on kenties saavutettu 70-luvun R&B:n tuotannollinen huipentuma. Saundi on täydellistä - ainakin jos annetaan anteeksi rytmikitaroiden puute ja synabassot. B-puolen aloitusraita on kans hauskaa ja kekseliästä musiikkia, samoin instrumentaali "Field Manouvers". Loput kaksi raitaa olisi voinut käyttää paremmin, varsinkin kun levyllä on muutenkin niin vähän biisejä.
9. "Cosmic Slop". Raidat 1-2, 4-5, 9 on hyviä biisejä, muut vähän vähemmän hyviä. Kakkosraita ansaitsee kunniamaininnan erityisen piristävänä.
10. "America Eats Its Young". Tähän tutustuminen on vielä kesken. Taitaa olla turhan kunnianhimoinen tai siis laaja projekti. Mutta hyvää matskuakin on mukana silti.
11. "Tales of Kidd Funkadelic". Osin kai jostain ylijäämämateriaalista koostettu. Kolme ekaa raitaa on hyviä, etenkin soundit. Mutta ei kovin loppuun asti mietitty levy kokonaisuutena.
(Ilman Clintonia tehtyä levyä "Connections & Disconnections" aka "Who's Funkadelic" en ole kuullut. Se on saanut huonot arviot)
Parliament:
1. "Mothership Connection". Kaikki sävellykset ei ole niin killereitä, mutta silti funkin ehkä paras albumi. Kuitekin koherentti kokonaisuus, joka toimii. Monipuolinen ja erittäin pirteähenkinen. "Supergroovalisticprosifunkstication" vaikuttaa edistykselliseltä musiikin kehityksen kannalta. Tulee myöhemou hiphop-meininki mieleen.
2. "Motor-Booty Affair". Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen sekamelskan keskeltä paljastui lopulta erinomainen levy. Kyllä tätä oikeesti oppii ymmärtämään, vaikkei aluksi uskoisi. Toka raita on ehkä paras. Samaa huipputuotantoa kuin Funkadelicin "Uncle Jam Wants You" -levy. Levyn viimeinen raita on tuommoista disco/funk-taidetta. Nimiraidassa on hyvä bassoriffi. Kaikki raidat on hyviä ja niitä vois kehua erikseen, introraita tosin ehkä turhan pitkä. "Mothership Connectionin" tapaan erittäin vaihteleva ja loppuun asti harkittu levy.
3. "Funkentelechy vs. Placebo Syndrome". Raitoja lyhentämällä ois saanu tähän mahtumaan enemmän matskua, mut kova levyhän tämä näinkin on. "Funkentelechy" on p-funkin parhaita raitoja. Eka raita on toiseksi paras.
4. "Clone of Dr. Funkenstein". Eipä tässäkään huonoja raitoja ole. No nelosraidan melodia on ehkä vähän turha. Parhaat biisit on kai 2. ja 6. Perässä tulee 9, 7 ja 3. Jäljelle jäävät jää näistä vähän jälkeen.
5. "Chocolate City". Jos edellinen levy ("Up for the Down Stroke") oli monipuolinen niin tää ei niinkään. Kunnon funk-soundilla mennään koko ajan plus yks slovari. Parhaat raidat on neljä ja viis. Muutkin on ihan hyviä, mutta suurempi kekseliäisyys niistä puuttuu eikä sounditkaan vielä ole kovin kummoset.
6. "Up for the Down Stroke". Nimiraita on yhtyeen parhaita biisejä. 2 & 4 on hyviä myös. Loput vähän heikompia. Monipuolinen ja paikoin psykedeelinen kokonaisuus. Välillä etäännytään funkista aika kauas. Joskus tuntuu paremmalta levyltä kuin "Chocolate City", mutta laitan nyt näin päin tällä kertaa.
Kahta vikaa levyä enkä "Osmosiumia" ole kuullut. Kaks vikaa levyä on haukuttu huonoiksi joka arvostelussa, niin en ole uskaltanu kuunnella.
---
Bootsyn levyistä olen kuullut neljä ekaa. Kaks ekaa on parhaat (vaikka olisin toivonut vähemmän slovari-tms.-matskua). Kolmannella on kans yhtä hyviä biisejä, mut kaks vikaa raitaa on vähän heikompia. Neljäs levy on kans kuunneltava. Muita P-funk sivuprojektilevyjä ("Parlet", "Brides" yms.) en ole niin hyvin kuunnellu, vaikka jotain löytyy kovalevyltä. Ei niitä taideta pitää niin hyvinä, kun olen yrittäny ottaa selvää niistä netin avulla.
small print: osamaksuerien viivästyessä teille lankeaa 99 prosentin suuruinen viivästyskorko, joka on maksettava yhden vuorokauden kuluessa ulosmittauksen, vangitsemisen ja kuohitsemisen uhalla. |  Pendulum
10.12.2008 15:32:36 (muokattu 10.12.2008 15:33:02) | |
|
Hienoa tekstiä, mutta aika monessa kohdassa oon eri mieltä kanssas. Jostain syystä muhun on aina uponnu ne happopitoiset sekoiluraidat, kuten Free your mind and your ass will follow ja What is soul. Sekä pidän myös Good thoughts bad thoughtsia parempana kitarabiisinä kuin Maggot brainia | |
2. "One Nation Under a Groove". En ikinä anna anteeksi, että muuten näin hyvälle levylle on laitettu 10 minuuttia sekoilua. Mutta muuten erinomaista. Toki kappaleen "Who Says Funk Band Can't Play Rock" rakenne voisi olla vähän selkeämpi ja "Into Youn" feidaus nopeempi. Levyn nimiraita on yks parhaimpia R&B-hittejä. Levy on ihailtavan vaihteleva ja kekseliäs tyyliltään. "Cholly" on ainoa tavallinen funk-biisi. Levyä sotkee se, että cd-painokseen on otettu mukaan kolme raitaa pitkä bonus-EP, joka ei ole kauheen tarpeellinen.
Olen samaa mieltä 10 minsan sekoilun tarpeettomuudesta, mutta Lunchmeatophobia (tai joku sellainen) on kyllä todella hyvää kamaa, kuin afroamerikkalaista heviä. Paras niistä viidestä P-Funk -levystä jotka itseltä löytyy (allaolevien lisäksi Mothership Connection ja Maggot Brain).
8. "Uncle Jam Wants You". "Freak of the Week" on ehdottoman kova biisi. Samoin 15 minuuttinen raita on kans varsin kova. Ja siinä tulee sitä uutta scat- ja kitarasooloa sen verran, että jaksaa kuunnella loppuun. Näissä raidoilla on kenties saavutettu 70-luvun R&B:n tuotannollinen huipentuma.
Outo valinta, kun se ei toisaalta ole kauhean siloiteltua soundia vaikkapa Off the Wallin tyyliin, mutta ei toisaalta kovin rouheatakaan. Onko kyse sitten tasapainosta vai mikä tekee tästä niin erinomaisen tuotannollisesti?
2. "Motor-Booty Affair". Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen sekamelskan keskeltä paljastui lopulta erinomainen levy. Kyllä tätä oikeesti oppii ymmärtämään, vaikkei aluksi uskoisi. Toka raita on ehkä paras. Samaa huipputuotantoa kuin Funkadelicin "Uncle Jam Wants You" -levy. Levyn viimeinen raita on tuommoista disco/funk-taidetta. Nimiraidassa on hyvä bassoriffi. Kaikki raidat on hyviä ja niitä vois kehua erikseen, introraita tosin ehkä turhan pitkä. "Mothership Connectionin" tapaan erittäin vaihteleva ja loppuun asti harkittu levy.
Itselleni ei ole Mothership koskaan kovin hyvin auennut, mutta Motor Booty Affair upposi ekalla kuuntelukerralla, minulle ainakin P-Funkin helpoiten lähestyttävä levy. | |
Olen samaa mieltä 10 minsan sekoilun tarpeettomuudesta, mutta Lunchmeatophobia (tai joku sellainen) on kyllä todella hyvää kamaa, kuin afroamerikkalaista heviä.
Jep, mä usein laitankin levyn menee silleen, et se soittaa P.E.Squadin kohdalla Lunchmeatophobian.
Kappaleessa sanotaan "Think! It Ain't Illegal Yet!". Oisko tää viittaus niinkun tilanteeseen, että on tullut uusi huume, jota ei ole vielä ehditty kriminalisoida.
Outo valinta, kun se ei toisaalta ole kauhean siloiteltua soundia vaikkapa Off the Wallin tyyliin, mutta ei toisaalta kovin rouheatakaan. Onko kyse sitten tasapainosta vai mikä tekee tästä niin erinomaisen tuotannollisesti?
No mun korvaan se vaan kuulostaa hyvältä. Tasapaino on joo yks sana, millä mun tuntemuksia tosta soundista vois kuvailla.
Itselleni ei ole Mothership koskaan kovin hyvin auennut, mutta Motor Booty Affair upposi ekalla kuuntelukerralla, minulle ainakin P-Funkin helpoiten lähestyttävä levy.
No hyvä jos tuo levy voi kolahtaa nopeasti, koska olen pelännyt, että se jää monille aukeamatta.
small print: osamaksuerien viivästyessä teille lankeaa 99 prosentin suuruinen viivästyskorko, joka on maksettava yhden vuorokauden kuluessa ulosmittauksen, vangitsemisen ja kuohitsemisen uhalla. | |
P-Funk, keskustelun otsikon kautta kuulin ensimmäistä kertaa termin. Bootsyn, parliamentin ja funkadelicin tuotantoon pitäisi kyllä tutustua, itse omistan Mothership Connectionin ja Bootsyn The One Giveth, the Count Taketh Away. Kirjastosta ja kaverilta olen sitten lainannut myös clones of dr.funkestein ja funkadelicin kokoelman ja koneelle ne ripannut.
Loistavaa musiikkia yksinkertaisesti sanottuna. Itse basistina tykkään bootsyn groovaavista bassokuvioista, ja muutenkin musiikki on "smoothia". Joissain kappaleissa on myös humoristisia lyriikoita, mutta mielestäni ne sopiviat funkkiin.
Mutta mutta, tosiaan pitäisi tutustua P-Funkkiin vielä lisää, osaatteko suositella vaikkapa jotain hyvää funkadelicin levyä? Tai muita "must" levyjä liittyen otsikkoon?
I make a better rock revolution alone with my dick! - Eugene Hütz | |
Kyllä P-Funk on niin mainio ilmiö, että ajattelin sepustaa jotain ihan keskustelun hengissä pitämiseksi, vaikka George Clinton täyttää ensi vuonna 68, Bootsy 58 ja meikäläinen ... eli vanhoista jutuistahan tässä on kysymys vähän kuin Bach tai Beethoven.
Minulle P-Funk on aina ollut nimenomaan Parliament-funkia. En ole koskaan saanut otetta Funkadelicista, vaikka sitä tulikin aikoinaan hankittua tajuttuani samojen hemuleiden touhuavan Parliamentfunkadelic-avaruudessa. Mielsin Funkadelicin jotenkin valkoisille, psykedeellisille collage-opiskelijoille tarkoitetuksi tajunnanlaajennusmusiikiksi a' la Grateful Dead tai Zappa. Tuossa kuuntelin kuulokkeilla Westboundin Funkadelic-singlekokoelmaa ja se ei kuulostanut niin huonolta kuin muistelin, mutta ei se kyllä groovaakaan. Kovasti kitaranrämpytystä ja epämääräistä mölinää, mieleen tulee ihan indie-rock.
Tuohon perään kuuntelin Parliamentin 'Funkentelechy'-biisin enkä meinannut tuolilla pysyä. Bootsyn bassomuljan ja rumpalin löysän kompin ympärille kutoutuvat kerroksittain chant, päävokaalit, rytmikitarat, keyboardit, upeat torvisovitukset niin, että 11 minuuttia (biisin kesto) ei tunnu missään. Eipä kai tätä voi tosikoille suositella, mutta luulisi progehemmojenkin löytävän kappaleen rakenteesta jotain arvostettavaa.
Joo, kitarasooloja ei ole.
Sellaisen huomasin kuulokkeilla, että kappaleen äänikuva oli varsin 'spacious', instrumentit hyvin esillä tilassa, kun taas nuo vanhemmat Funkadelicit kuulostavat aika suttuisilta. 'One Nation Under A Groove' ja 'Uncle Jam Wants You' ovatkin sitten aika lähellä Parliamentia grooveltaan ja soundeiltaan, ainakin nimibiisit
Minulle Bootsy on ollut aina P-Funkin musiikillinen primus motor ja tämä näkemys tuli ihan siitä, että Bootsy on aina mukana kun tehty erikoisen nannaa. Tuo George on ollut aina hyvä järkkään juttuja ja vetään välistä ja varmaankin ohjaillut Mothershippiä haluamaansa suuntaan, mutta en ole kaveria pitänyt musiikillisesti kovinkaan merkittävänä. Kuten aikoinaan James Brown pisti pojat jamitteleen, nauhoitti, pisti päälle parit öhkinät ja nimensä crediitteihin.
Vähän zuumailin levyhyllyä ja mielestäni Parliamentin 'Mothership Connection'-, 'The Clones of Dr.Funkenstein'-, 'Funkentechy vs. the Placebo Syndrome'- ja 'Motor-Booty Affair'-levyillä ei ole yhtään huonoa raitaa. 'Up for the Downstroke'-levyn nimibiisi on hieno (Bootsyn tekemä) samoin tietysti Bootsyn neljä ensimmäistä ovat upeita.
Ja jotta P-Funkin syvällisyys tulisi asiamukaisesti esille lainaa Bootsya: " Super Hip-notic,Trans-a-phonic,Mobilastic,Super Fantastic Funk Inclined All The Time Hipo Friends Of Mine, I'm A Midnight Funker, Baby! | |
Minulle P-Funk on aina ollut nimenomaan Parliament-funkia. En ole koskaan saanut otetta Funkadelicista, vaikka sitä tulikin aikoinaan hankittua tajuttuani samojen hemuleiden touhuavan Parliamentfunkadelic-avaruudessa.
Sama, tosin nyt "vanhemmalla iällä" on Funkadelicistäkin löytynyt uusia sävyjä - vähän eri suunnasta vaan. | |
Itse pidän enemmän Funkadelicin 70 luvun lopun tuotannosta. Se alkupää on aika progea, mutta hyviä juttuja sielläkin. Nehän perusti vissiin Parliamentin aluksi vaan sivubändiksi ja tekivät vitsillä mahdollisimman yleisöön menevää materiaalia. Ja se olikin sitten ihan onnistunut veto.
Imatralla muuten oli kova Parliament-Funkadelic keikka muutama vuosi sitten!!! Paljon parempi kuin se 10 vuotta sitten porissa nähty laimeahko esitys.
Eddie Hazel oli kova kitaristi!!! | |
Imatralla muuten oli kova Parliament-Funkadelic keikka muutama vuosi sitten!!! Paljon parempi kuin se 10 vuotta sitten porissa nähty laimeahko esitys.
Eddie Hazel oli kova kitaristi!!!
Tämäkös on minua kyrsinyt nämä muutamat vuodet kun piti olla töissä Imatran keikan aikaan... Hazel on kyllä yksi suosikkisoittajistani ikinä!
Funkadelic-Parliament on mulle tietynlainen mielentila, joka iskee aina ajoittain niin kovin, että kävelytyylikin muuttuu tilapäisesti... :D Sitä tuleekin sit kuunneltua melkeinpä niitten osalta levyhylly läpi. Aivan mahtavata kamaa!
Höpsis töppöseen! | |
Minulle Bootsy on ollut aina P-Funkin musiikillinen primus motor ja tämä näkemys tuli ihan siitä, että Bootsy on aina mukana kun tehty erikoisen nannaa. Tuo George on ollut aina hyvä järkkään juttuja ja vetään välistä ja varmaankin ohjaillut Mothershippiä haluamaansa suuntaan, mutta en ole kaveria pitänyt musiikillisesti kovinkaan merkittävänä. Kuten aikoinaan James Brown pisti pojat jamitteleen, nauhoitti, pisti päälle parit öhkinät ja nimensä crediitteihin.
Eikös ne Brownin pojat soita muuten Parliamentinkin levyillä, nimittäin Fred Wesley & The JBs?
Oletan että krediitit kertovat kyllä totuuden jos muut tahot eivät ole julkisesti muuta väittäneet. Kuulostaa vähän mutulta tuo Clintonin dissaaminen. | |
Tuossa kuuntelin kuulokkeilla Westboundin Funkadelic-singlekokoelmaa ja se ei kuulostanut niin huonolta kuin muistelin, mutta ei se kyllä groovaakaan. Kovasti kitaranrämpytystä ja epämääräistä mölinää, mieleen tulee ihan indie-rock.
On Funkadelicin Westbound-levyillä myös groovea, esim kappaleet "Standing on the Verge", "Sexy Ways", "Get off your ass and jam". Toisaalta funk-rockissa hyvässä biisissä semmonen tanakampi-rock-meno vähän syrjäyttää soul/funk-groovea vaikka synkopaatiot riffeihin ja komppiin jääkin. Kyse ei ole ihan samasta musiikintyylistä, Hendrixin funk-rock biiseissä tavoiteltiin groovea vielä vähemmän.
Bootsyn bassomuljan ja rumpalin löysän kompin ympärille kutoutuvat kerroksittain chant, päävokaalit, rytmikitarat, keyboardit, upeat torvisovitukset niin, että 11 minuuttia (biisin kesto) ei tunnu missään.
Se bridge-vaiheen torviriffi onkin yksi maailman parhaita.
Eipä kai tätä voi tosikoille suositella, mutta luulisi progehemmojenkin löytävän kappaleen rakenteesta jotain arvostettavaa.
Rakenne on hyvin yksinkertainen (riffit), mutta siinä vaihtelee ne "musiikilliset kerrokset" aika paljon, että milloin tulee mitäkin kamaa kehiin.
taas nuo vanhemmat Funkadelicit kuulostavat aika suttuisilta.
1973 on jo aika puhdasta soundia (cosmic slop). hardcore jollies (1977) taas on outo kokeilu rosoisempaan soundiin.
mutta en ole kaveria pitänyt musiikillisesti kovinkaan merkittävänä.
no jos pystyt todistamaan, että ne kaikki biisit, joita se on tehnyt muiden kanssa, on oikeasti sen jonkun toisen mainitun henkilön tekemät, niin sitten väitteellä on jotain pohjaa. joissakin kappaleissa clintonin nimi ei ole mainittu säveltäjistä ekana, vaan esim motor-bootyn vikassa raidassa viimeisenä. tämä viittaisi, että nimien järjestyksellä olisi merkitystä. tosin tuottajan ja yhtyejohtajan kyvyt olis yhä jäljellä.
Kuten aikoinaan James Brown pisti pojat jamitteleen, nauhoitti, pisti päälle parit öhkinät ja nimensä crediitteihin.
joo, ei brown ole tietenkään itse luonut mitään
'Up for the Downstroke'-levyn nimibiisi on hieno (Bootsyn tekemä)
bootsy on yksi neljästä mainitusta tekijästä, eikä sen nimeä ole edes laitettu ensimmäiseksi
miksi lapsille opetetaan korvien rääkkäystä ja ostetaan lahjaksi pääkkösten heviä? | |
Mutta mutta, tosiaan pitäisi tutustua P-Funkkiin vielä lisää, osaatteko suositella vaikkapa jotain hyvää funkadelicin levyä? Tai muita "must" levyjä liittyen otsikkoon?
Standing on the verge ja Cosmic Slop on aika tiukkoja levyjä. Jos tykkää hapokkaammasta äänimaailmasta, niin kaksi ekaa lättyä ovat ehdottomia. Itelle noi kaks ekaa toimii parhaiten koko p-funk tuotannosta | |
Hyvä pojat! Panitte meikäläisen vähän kaivelemaan asioita
Aikoinaan tuo George Clinton ei ole mitään -mutu johtui ehkä siitä, että levykrediiteissä Clinton ei soittanut mitään instrumenttia, mutta oli jokaisessa P-Funk kappaleessa tekijänä ja jokaisessa P-Funk produktiossa tuottajana saaden silti (ansaitsematonta?) arvonantoa, kun itseasiassa suuri suosikkini Bootsy Baby tuntui tekevän kaikken musiikkipuolella, siksi tuo musiikillinen primus motor.
Ajattelin laittaa mukaan muutamia suoria lähdelainauksia, joita kukin saa tulkita mielensä mukaan.
Kirjassaan 'Hit Me, Fred' Fred Wesley kertoo ensimmäisestä Funkadelic-keikastaan: "When George came on, things really got going. He was like the partymaster. He didn't sing, didn't play an instrument, but he did direct the whole show, telling who to play, where and what, guiding the audience through all the sing-alongs and dances ...".
Hilamaa ja Varjus kirjassaan 'Musta Syke' seuraavasti: " Usein Clinton rakensi kappaleensa niin, että antoi Bootsyn soittaa pitkiä bassojameja studiossa itsekseen. Sitten hän muokkasi kappaleet niiden ympärille"
Laitetaan vielä Rob Bowmanin hienoista Funkadelicin singlekokoelman kansiteksteistä: ""That was Bootsy's craziness" explained Ray (Davis) "It fit right in with Parliament/Funkadelic. That 'laughing at you' and that kind of stuff, George got that idea from Bootsy".
Eivät nuo ylläolevat mitään vahvoja pointteja ole. Fred Wesleyn kirjasta käy hyvin selville äänityssessioiden sekavuus, monta levyprojektia menossa samanaikaisesti osittain päällekkäisillä soittajilla. Clinton piti studiossa yllä hyvää tunnelmaa, perkasi esiin parhaita ideoita, loi kokonaiskonseptin P-Funkille ja osallistui sanoitusten tekoon eli siinä mielessä tuottajan krediitit ovat ansaitut, mutta kappalekrediiteissä voi olla mukana vanhanajan mustan musiikin perinteitä krediittien antamisesta levy-yhtiön johtajan serkun kummille tai radioaseman DJ:lle.
Mistään en kyllä saanut vahvistusta sille, että Clintonin krediitit olisivat ansiottomat. Netistä nyt löytyi sen verran, että siellä voivoteltiin Ron Dunbarin puolesta, jolta Clinton olisi varastanut krediitit poikain ollessa lauluntekijöinä Invictus-merkillä 60-luvulla.
Enemmän Kauppakorkean sivustoille kuuluva seikka on se, että Clinton oli melkoinen koijari ja välistävetäjä retkuttaen niin vanhoja Parliaments-kavereitaan ja Funkadelic-soittajia kuin levy-yhtiöitä ihan WinCapitan tyyliin.
Wesleyn kirjasta selvisi muuten tuo Parliamentin 'spaciousness', sillä United Sounds-studiolla Detroitissa esim. torvet mikitettiin suoraan ja toisilla mikeillä taltioitiin korkean äänitystilan ambienssia, joista sitten miksattiin torvet stereoraidoiksi.
Wesleyn kirjasta selviää myös miten epämiellyttävä egomaanikko ja toisten pompottaja James Brown oli ja vielä melko epämusikaalinen, mutta vaikka minusta Brownin funkit ovat kulmikasta rytyä on myönnettävä. että hän sai soittajat soittamaan vastoin normeja luoden siten uutta musiikkia. Vai pitäisikö siitäkin antaa osakrediitit Fred Wesleylle, joka käänsi Brownin röhkinän muille muusikoille ollessaan Brownin yhtyeen johtaja?
Muistaakseni TaikaJim-kanavalla tuli joskus Brown-dokumentti, jossa Brown röhkii valkoiselle kitaristille:" Don't play 'röh-röh-röröö, play RÖH-röh-röröö. On the One,ya see?". Mitäs poika muuta kuin nyökkäili innokkaasti.
Hei, vielä yksi lainaus. Diem Jonesin (P-Funk-valokuvaaja) kuvakirjassa seuraavasti: "Funkadelic was raw, nasty psychedelic rock with a heavy guitar emphasis. Parliament was the dance floor unit with an emphasis on vocals, keyboards and horns.". Pirulainen unohti tykkänään basson.
Käsite P-Funk tuli vasta Parliamentin Casablanca-levyjen myötä käyttöön ja minusta tuntuu vähän pyhäinhäväistykseltä käyttää sitä Funkadelicin groovettoman renkutuksen yhteydessä, vaikka sitä niin yleisesti siten käytetään.
. | sub zero
02.01.2009 22:55:04 (muokattu 02.01.2009 22:58:54) | |
|
Ajattelin laittaa mukaan muutamia suoria lähdelainauksia, joita kukin saa tulkita mielensä mukaan. Kirjassaan 'Hit Me, Fred' Fred Wesley kertoo ensimmäisestä Funkadelic-keikastaan: "When George came on, things really got going. He was like the partymaster. He didn't sing, didn't play an instrument, but he did direct the whole show, telling who to play, where and what, guiding the audience through all the sing-alongs and dances ...".
Wesley on soittanut Funkadelicissä? Yhtye käytti puhaltimia vain America Eats levyllä (ja Spanking levyllä parissa raidassa).
Tarkennuksena: Clinton käsittääkseni laulaa aika paljon, esim Up for the Down Stroke levyllä ("i wanna testify"). Pitkää sooloa häneltä tulee esim Funkadelicin biiseissä Holly Wants to go California ja If you got funk you got style. Hänen äänensä on vähän tommonen repaleinen ja nuhainen. Etenkin tohon if you got funk -kappaleeseen ääni sopii kyllä tosi hyvin. "one nation under a grooven" laulajaksi on laitettu netissä useampi nimi, mutta George taitaa vetää aika pitkälle senkin. Ei mikään Garry Shriderin tai Glenn Goinsin kaltainen valovoimainen voimakasääninen laulaja, mutta asianmukaista ja suht omaperäistä vokaalityöskentelyä kuitenkin. Puheet tulee melkein aina Georgelta, jos puhujia on vain yksi. Esim kappaleessa "mothership connection" (jonka laulaa Glenn Goins) on Georgen tahallisen tohkeissaan vedetty selostus kyllä hauskaa kuultavaa. Ois tullu hyvä urheiluselostaja. Goinsin kanssa myös aika hyvin vedetty noi biisit "Unfunky ufo" ja "Handcuffs". Goins itse loistaa ehkä kirkkaimmin "Bop Gunissa".
mutta kappalekrediiteissä voi olla mukana vanhanajan mustan musiikin perinteitä krediittien antamisesta levy-yhtiön johtajan serkun kummille tai radioaseman DJ:lle.
Eddie Hazel antoi ainakin krediitit usein äidilleen
Enemmän Kauppakorkean sivustoille kuuluva seikka on se, että Clinton oli melkoinen koijari ja välistävetäjä retkuttaen niin vanhoja Parliaments-kavereitaan ja Funkadelic-soittajia kuin levy-yhtiöitä ihan WinCapitan tyyliin.
no sai ansionsa mukaan, kun joutui lopulta esiintymään jopa hampurilaismainoksessa, että sais rahaa
Wesleyn kirjasta selviää myös miten epämiellyttävä egomaanikko ja toisten pompottaja James Brown oli ja vielä melko epämusikaalinen, mutta vaikka minusta Brownin funkit ovat kulmikasta rytyä on myönnettävä. että hän sai soittajat soittamaan vastoin normeja luoden siten uutta musiikkia.
minun on mahdotonta uskoa, että brown olisi ollut epämusikaalinen, sen musiikki on kuitenkin sen verran muita edellä, että jos se on tehnyt siitä mitään itse - kuten se kai aika paljon on - niin siinä tarvitaan aika paljon lahjoja. ja kyllähän jo pelkät laulusuoritukset (esim noissa balladeissa tyyliin "prisoner of love") riittää yksin hyvään musikaalisuuteen. Ja jos funk-riffit ei vakuuta säveltäjänlahjoista, niin onhan sillä noita R&B-balladeita tyyliin "try me". jos semmoisen tekee helposti, niin tehkääpä perässä...
Vai pitäisikö siitäkin antaa osakrediitit Fred Wesleylle, joka käänsi Brownin röhkinän muille muusikoille ollessaan Brownin yhtyeen johtaja?
Eikös Brown saanut hyvää musiikkia aikaiseksi juuri silloinkin, kun vanha taustabändi otti hatkat... Bootsy kyllä valitti, että ois halunnu jotain tuloja itselleen Sex Machinesta...
Hei, vielä yksi lainaus. Diem Jonesin (P-Funk-valokuvaaja) kuvakirjassa seuraavasti: "Funkadelic was raw, nasty psychedelic rock with a heavy guitar emphasis. Parliament was the dance floor unit with an emphasis on vocals, keyboards and horns.". Pirulainen unohti tykkänään basson.
Mä itse haluan painottaa, että funkadelic oli nimenomaan funk-rockia. synkopoidut riffit ja kompit. vaikka groove olikin usein enemmän tanakkaa rock-menoa (synkopoituna). psykedelia oli siinä enemmän vahvana mausteena ja sekin jäi alun jälkeen vähemmälle tai kokonaan pois. ja kuten sanoin, grooveakin funkadeliciltä löytyy. koko p-funkin groovaavimpia hetkiä on esim "good ol musicin" intro-komppi, "electro cuties", "sexy ways", "standing on the verge" jne.
miksi lapsille opetetaan korvien rääkkäystä ja ostetaan lahjaksi pääkkösten heviä? | |
Tuo Wesleyn Funkadelic-keikka on ollut joskus -75. Näyttää siltä, että 'Let's Take It To The Stage', 'Mothership Connection' ja 'Stretchin' Out' äänitettiin samoissa sessioissa ja välillä heitettiin keikkaa, joille otettiin puhaltajat mukaan.
Totta, että G. Cook on Eddie Hazelin äidin nimi. Nimenkäytön syyksi mainitaan Hazelin sotkut musiikkinsa kustannusoikeuksien kanssa.
Laitetaan tuosta Brownin 'epämusikaalisuudesta' pikku lainaus:
"Mr. Brown would sometimes come to the gig early and have what we call "jam", where we would have to join in with his fooling around on the organ. This was painful for anyone who had ever thought of playing jazz. James Brown's organ playing was just good enough to fool untrained ear, and so bad that it made real musicians sick on the stomach. The really painful "jams" were when Pee Wee played organ and James played drums. I never saw anybody play so bad with so much confidence and determination."
Kyllä Wesley antaa tunnustustakin, siitä kuinka Brown sai studiossa ohjeillaan funk grooven kohilleen ja myöntää Brownin olevan uskomattoman energinen esiintyjä.
Niin alas aikoinaan oli Clinton-arvostukseni vajonnut, että hankittuani Mothership Connection-dvd:n, yllätyin Clintonin suurehkosta roolista esiintyjänä.
Itse olen tullut funkiin päin jazzista ja soulista, jolloin arvostan puhaltimia ja voimakasta, kontroloitua negroidia laulua lisäksi bassofriikkinä tietysti pidän Parliamentin bassokoukuista, joten tuo termi funk-rock vähän särähtää korvaan. Koen funkin ja rockin olevan aika kaukana toisistaan.
Ja kukaan ei sitten tule tarjoamaan Kili Pippanoita esimerkkinä onnistuneesta synteesistä.
Niin ja hyvää vuodenjatkoa kaikille viidelle palstaa lukevalle. | sub zero
03.01.2009 18:45:22 (muokattu 03.01.2009 18:56:50) | |
|
Laitetaan tuosta Brownin 'epämusikaalisuudesta' pikku lainaus:
"Mr. Brown would sometimes come to the gig early and have what we call "jam", where we would have to join in with his fooling around on the organ. This was painful for anyone who had ever thought of playing jazz. James Brown's organ playing was just good enough to fool untrained ear, and so bad that it made real musicians sick on the stomach. The really painful "jams" were when Pee Wee played organ and James played drums. I never saw anybody play so bad with so much confidence and determination."
Eipä tuo, että tykkää soittaa soittimia, joita ei osaa soittaa, todista epämusikaalisuudesta vielä sinällään mitään. onhan noita yhtyejohtajia ollut pilvinpimein, mutta kuinka moni sai bändeineen aikaan semmoisia biisejä kuin "sex machine", "soul power" tai "super bad".
monet varmaan pitäisi brownia ehkä suurimpana afroamerikkalaisena artistina jazzin ulkopuolelta. mut saahan sitä yrittää vallitsevia näkemyksiä kyseenalaistaa
Itse olen tullut funkiin päin jazzista ja soulista, jolloin arvostan puhaltimia ja voimakasta, kontroloitua negroidia laulua lisäksi bassofriikkinä tietysti pidän Parliamentin bassokoukuista, joten tuo termi funk-rock vähän särähtää korvaan. Koen funkin ja rockin olevan aika kaukana toisistaan.
no voi olla kaukana toisistaan, mutta pitipä tästä fuusiosta tai ei, on funkadelicin musiikki selvästi näiden kahden sekoitusta.
miksi lapsille opetetaan korvien rääkkäystä ja ostetaan lahjaksi pääkkösten heviä? | |
Nopean vastaajan etu.
Tuo suurimpana merkityksessä parhaimpana ei saa kannatusta tältä.
Sen tämä keskustelu sai aikaan, että juuri pistin Eddie Hazelia soimaan ja Wikitin käsitettä funk-rock. | |
Kannattaa tietysti suhtautua kriittisesti Wesleynkin väitteisiin, eihän hän oletusarvoisesti ole yhtään sen rehellisempi tai kepulimpi kuin bänditoverinsakaan. | |
Ihan hyvä pointti.
Totta, että omaelämänkertakirjailijat itseään nostavat ja heitä loukanneita painavat.
Onkohan kukaan raadin jäsenistä sattunut lukemaan Dave Marshin kirjaa George Clinton and P-Funk - An Oral History (1998)? Itse en löytänyt sitä vakinettikaupoistani.
Viime vuonna odottelin Lloyd Bradleyn kirjaa P-Funkista. Se oli jo ennakkotilattavissakin, mutta sitten siitä ei ole kuulunut mitään. Nimittäin Lloyd Bradley on kirjoittanut aika makoisan reggae-kirjan 'Bass Culture', joka on tunnetaan myös nimellä 'This Is Reggae Music'.
Pistin tuossa soimaan tuollaisen vähän epämääräisen James Brown live-cd:n ja hyvihän James vetää Georgia On My Mindin. Muutenkin tässä konsertissa on hyvä meininki. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
