Kitarat: soittaminen ›

Mun unelma oli valkoinen stratocaster kanikonttorin ikkunassa. Haaveilin omasta sähkökitarasta ainakin 6 vuotta ennen kuin sellainen hankittiin pohdinnan ja harkinnan tuloksena. Olin silloin n. 14, ja pian ikää 22 vuotta.
Ensin tavoitteena oli saada kitara tuntumaan "omalta käsissä" ja soittamisen piti tuntua hauskalta. Soittelin pääosin blues ja rock levyjen mukana ihan helppoja juttuja. Painajaisena oli muille "esiintyminen", riitti että joku tuli huoneen ovelle katsomaan niin sormet kangistuivat kuin pakkassäällä. Unelmia en uskaltanut kehitellä.
 
Myöhemmin kun en juuri tehnytkään mitään muuta, kuin soittelin omaksi ilokseni tai jammailin kaverin kanssa yksinkertaisia biisejä painajaiseksi tuli pelko kehityksen pysähtymisestä tai tekniikkavirheestä. Tästä kehittyi lähes neuroottinen tarve analysoida omaa soittoa ja tekniikkaa. Koska olin itseoppinut teoriankin kannalta oli tärkeää kysyä itseltään "miksi tämä kuulostaa juuri tältä, entäs jos kokeilisin näin..."
Löysin suurta nautintoa kun jotkut jutut alkoivat tuntua ihan omilta, suoraan sydämmestä tulevilta. Tavoitteena oli "päästä bändiin", vaikkei soittokavereita aktiivisesti etsittykkään. Selkeästi se oli kuitenkin seuraava etappi, mutta jotenkin alitajuntaisesti tuntui siltä ettei ollut vielä valmis siihen. Treenattiin ihan pirusti, yleisiä rock kappaleita ja jonkin verran soolosoittoakin koska ne olivat taitoja joita mielestämme tarvittiin bändisoitossa. Kuuntelimme soittokaverin kanssa paljon live-albumeita ja unelmoimme sekä kuvittelimme hurmoksellisen keikkatilanteen ja soittamisen monisata/tuhat päisen yleisön edessä virheettömästi.
 
Sitten olikin aika perustaa bändi. Soittokaveri oli vaihtunut hieman kokeneempaan kitaristiin ja idea jonkinlaisesta yhtyeestä oli tupsahtanut esille koulun ruokalassa ja kun vielä sopiva treenikämppä tuli tarjolle niin ei siinä sen kummempaa. Vietiin vahvistimet harjoituspaikkaan ja soiteltiin kahdestaan ja laitettiin muusikoiden.nettiin rumpali-ilmoitus samoihin aikoihin kun oma pikkuveli oli innostunut jossakin määrin bassonsoitosta ja tuonut vahvarinsa treenikselle. Tästä eteenpäin homma kehittyi luonnollisella tavalla. Tavoitteena saada aikaiseksi omia biisejä ja päästä keikalle, unelmana julkaista materiaalia ja painajaisena miehistönvaihdokset joilta ei kuitenkaan voinut välttyä. Nyt monta vuotta myöhemmin on vain pian ilmoituksella löytynyt alkuperäinen rumpali ja minä kitarassa treenikämpän lisäksi entisellään.
 
Unelmat ja etenkin painajaiset ovat jääneet taka-alalle ja tavoitteet ovat realistisempia kuin aiemmin. Pian saadaan ensimmäinen oikea julkaisu ulos ja odottelemme innolla että päästään pureutumaan seuraavan albumin kimppuun.
 
Tärkeintä on uskoa itseensä tai ainakin kyky viihtyä instrumentin kanssa, kokeilla kaikenlaista sekä analysoida tekemäänsä. Kannattaa myös nauhoitella paljon omaa soittoa/bänditreenejä/jameja ja kuunella miltä se kuulostaa, mitä parantaa jne. Se mitä muut sanovat ei merkitse, käytä omaa itsekritiikkiäsi ja älä ole koskaan ylettömän tyytyväinen soittotaitoosi. Älä jätä autopilottia päälle vaan yritä jatkaa kehitystäsi. Jos jäät jumiin, pidä tauko kunnes et voi enää pitää näppejäsi erossa kitarasta. Sitten soita niin kauan kuin tuntuu hyvältä.
 
Näin tällein lauantai tissuttelun merkeissä runoiltuna.
 
Onnea, menestystä ja periksiantamattomuutta tulevaa varten !