Lyriikka ›

Elikkäs,tästäkin aiheesta tälläkin laudalla on varmaan keritty jauhamaan.Mutta näin yleispätevästi,miksi se kirjoittaminen tuntuu olevan siinä musiikinteossa se kaikista vaikein juttu?Kommentaaria tack..
 
Ajaton kysymys joten päätin nostaa keskustelun uudelleen ylös.
 
Henk. kohtaisesti uskon että kirjoittaminen on vaikeaa juurikin siksi että vain harvat musiikkimiehet ovat kirjoittajia. On luontevaa että kaveri joka aloittaa kitaransoiton 8-vuotiaana, tulee opiskelleeksi jossain vaiheessa myös muuta musiikinteoriaa ja ajautuu tutustumaan säveltämisen perusasioihin ja kehittelee jossain vaiheessa päässään ihka omia melodioita.
 
Sen sijaan kirjallisuus, ei liity niin läheisesti musiikkiin suomen kulttuurikentässä että siihen törmäisi väkipakolla. Nuotit ja kirjaimet ovat eri kieltä. Ymmärtämällä toista, ei vielä ymmärrä toista. Luomalla toista, ei vielä osaa luoda toista. Lisäksi tyypillinen kirjallisuusharrastaja ei aina ole innokas muusikko. Oikeastaan yllättävän harvoin ja sanoittaminen ei ole samaa kuin muu kirjoittaminen, vaikka onkin lähempänä runon kirjoittamista kuin säveltämistä (loppujen lopuksi)
 
Sanoittamiseen on kirjoitettu ensimmäinen oppikirja vasta nyt hetki sitten. Heikki Salon Kahlekunongaslaji on ensimmäinen päänavaus sillä saralla. Säveltämisestä taas on kirjoitettu jo hyvin, hyvin kauan. Sanoittaminen on myös hyvin auktorisoitua touhua. Piiri pieni pyörii, eikä kukaan oikein uskalla kertoa yleispäteviä totuuksia koska mitään vakiintunutta ei oikeastaan ole. Kun ei ole oppikirjoja ja jokainen alan kouluttaja on itseoppinut, niin vasta nykypäivänä ollaan päästy siihen että alalla alkaa olla jonkinlaisia perusjuttuja johon voi nojata ja jotka liittyvät oikeasti laululyriikkaan, eivätkä klassiseen runouteen.
 
Esim. Helismaan tuotanto ja aikansa "puhdasoppiset" iskelmät noudattelivat nimenomaan klassisen runouden metriikkaa, joka ei tämän päivän käsityksen mukaan ole enää sama asia kuin laululyriikan metriikka. Kerronnan rakenteista puhumattakaan. Toki Helismaa loi itselleen vielä omat sääntönsä, kuten taisi tehdä Vexikin. Kaikki ovat joutuneet keksimään pyörän itse uudestaan. Ei ennen ollut mitään Ikaalisten kursseja ja Riimimyllyjä.
 
Näkisin että asiat ovat muuttumassa. Melkein väittäisin että 5-vuoden kuluessa suomalaista laululyriikkaa arvostetaan aivan eri tavalla kuin nyt. Useampien koulutushaarojen ja näkökulmien sekoittuessa ja ottaessa vaikutteita toisistaan tietopohja jäsentyy nyt melko hyvää vauhtia ja johtanee siihen että julkaistavien biisien sanoituksissa nähdään yhä harvemmin pohjanoteerauksia ja uusia kykyjä ilmaantuu alalle. 20-vuoden päästä asiasta lienee kirjoitetun jo kymmenisen oppikirjaa ja muutamia eri koulukuntiakin syntynee (valveutuneempia kuin nyt). Näin ainakin optimistisena toivon.

Sen sijaan kirjallisuus, ei liity niin läheisesti musiikkiin suomen kulttuurikentässä että siihen törmäisi väkipakolla. Nuotit ja kirjaimet ovat eri kieltä. Ymmärtämällä toista, ei vielä ymmärrä toista. Luomalla toista, ei vielä osaa luoda toista. Lisäksi tyypillinen kirjallisuusharrastaja ei aina ole innokas muusikko. Oikeastaan yllättävän harvoin ja sanoittaminen ei ole samaa kuin muu kirjoittaminen, vaikka onkin lähempänä runon kirjoittamista kuin säveltämistä (loppujen lopuksi)
 
.......................
 
Yllä olevasta urakoitsijan kirjoitelusta voin olla vain samaa mieltä! Ja asiasta kukkaruukkuun, minulla on muuten leuttavana toivo Kärjen elämänkerta.
 
Toivo herää ennen Kärkeä. Vai mitenkä se oli???

Itse olen myös huomannut sanoittamisen vaikeudet. Ei ole todellakaan helppoa keksiä oikeasti hyviä sanoja, joissa on tarttuvia kohtia, järkeä ja mielenkiintoa. Joskus tulee hyvä idea vastaan, keksii yhden säkeen yms. ja sitten hyytyy. Ei keksi enää mitään. Kerran tuli keksittyä todella spontaanisti sanat melko pitkällekin, nyt vain vielä jalostaa ne todelliseksi helmeksi.(tätä tapahtuu todella harvoin) Nykyään menen sillä periaatteella, etten väkisin yritä. Jos keksi hyvän lausahduksen, kirjaan sen muistiin ja keksi myöhemmin lisää. En ala väkisin kehittää mitään jos ei luista. Joskus tulee keksittyä kahteen eri biisiin samaan aikaan sanoja. Mutta pääsääntöisesti homma on rasittavan vaikeaa. Kielenä siis englanti. Ongelmana ei ole kielioppi, ei vain keksi mitään sanottavaa. En kyllä halua käyttää ulkopuolista sanoittajaakaan, koska ne eivät sitten olisi "omasta sydämestä".

Riippuu aika paljon mielialasta. Ja mielestäni ns. slovareihin on helpompi tehdä sanat kun joihinkin ns. jyräriffeillä täyttettyihin biiseihin. Myöskin hyräilemällä melodiaa saattaa mieleen tulla lauseita, joita on yleensä helppo yhdistellä. Tässä omat tapani.

Mikään ei ole helpompaa kuin sanoittaminen. Ainakaan minusta.
Mutta juuri mikään ei ole vaikeampaa kuin sanoittaminen hyvin.
 
Tämä on aivan totta. Kyllä onomatopoeettista höpönpöppöä suoltaa vähän ruosteisena ja inspiraatiottomanakin. Hyvä teksti kuitenkin vaatii välillä duuniakin, ellei sitten satu tulemaan sellaista "kirkasta hetkeä" joita mulle henk. kohtaisesti tulee ehkä kymmenen tekstin kanssa/vuosi... tai no.. vaikea sanoa kun ei muista :)
 
Itse kirjoitan koko ajan, vaihtelevalla tahdilla, muutamista kymmenistä yli sataan sivuun vuodessa. En ikinä koita "keksiä" mitään, tai väkisillä väännä. Jos ei irtoa, niin ei irtoa.
 
Inspiraatio on minulle ainoa tie saada aikaan tyydyttävä teksti. Inspiraation hankkiminen taas on monin paikoin vaikeampaa, joskin olen opetellut myös sitä. Aikaavieväähän se on, mutta erittäin suositeltavaa.
 
Nämä kaksi asiaa liittyvät kiinteästi toisiinsa. Itse nimenomaan kaivan sen inspiration jostain (jos sitä ei ole) ja katson että se, että tietää mistä niitä ideoita löytyy, kuuluu siihen ammattitaitoon joka hyvällä sanoittajalla pitäisi olla. Tai oikeammin (hyvyyshän on myös makuasia) sellaisella sanoittajalla joka kirjoittaa tilaushommina tekstiä. Sellaisella on harvoin aikaa odotella että inspiraatio tipahtaa sattumalta syliin, jonkin käsittämättömän, suuremman voiman tai kohtalon johdatuksesta.
 
Silloin kun hyviä biisejä täytyy tekstittää keskimäärin vain levyllinen/vuosi vaikkapa omalle bändille niin tilanne on sikäli helpompi että sitä inspiraatiota voi välillä vähän odotellakin.
 
Usein on sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa, mutta ei saa otetta. Tällöin en aloita kirjoittamista, vaan syvennyn esimerkiksi lukemaan, kuuntelemaan musiikkia, katselemaan elokuvaa tms. Tekemään jotakin, mikä saa aivot toimimaan. Sitten inspiraatio joko tulee, tai sitten ei. Nykyään useimmiten tulee.
 
Itse teen paljon samaa. Joskus on niinkin että inspiraatio ja idea saattaa olla valmiina, mutta päässä ei vain ole tarpeeksi tietoa aiheen ympäriltä. Silloin pitää vain saada faktaa ja pohjamateriaalia tekstin synnyttämiseksi. On usein sanottukin että hyvässä kirjoittajassa on aina vähän toimittajan vikaa.
 
Jos sitä matskua ei sitten osaakaan kaivaa niin käy helposti niin että sitä kirjoittelee vain siitä miltä itsestä tuntuu ja siitä mitä päässä yleensäkin liikkuu, joka taas ei välttämälttä aina ole sitä kaikkein maailmaa vavisuttavinta dialogia. Luultavasti siitä huolimatta ehkä 80% kaikenmaailman musasta sisältää juurikin tätä, koska sitä kaikki muutkin tekevät ja koska siihen on helppo samaistua, joten sekin toimii.... Oman pään sisäisestä dialogista ei kuitenkaan riitä (kovinkaan monella) sisältöä edes siihen 10 (hyvään)biisiin vuodessa, joten se "biisin toimittaminen" voi olla ihan hyvä vaihtoehto, etenkin jos sitä elämänkokemusta ei vielä ole kertynyt ihan älyttömästi. Taloakin on vaikea rakentaa ilman rakennusaineita.
 
.....tarina muuten kertoo että Mika Waltari kirjoitti Sinuhe Egyptilaisen ainoana lähdemateriaalinaan yksi egyptiläinen raha, mutta että Juha Vuorisen oli konkreettisesti juotava puolen litran kossupullo yhdellä huikalla voidakseen kirjoittaa uskottavasti siitä miltä se tuntui.
 
Ja tuohon oppaiden lukemiseen tai kursseilla käymiseen en kommentoi. Itse olen opetellut kaiken kantapään kautta ja vain kirjoittamalla voi oppia kirjoittamaan.
 
Jos kokemuspohja ja faktatieto on rakennusainetta tekstille niin kursseilta ja oppaista saa sitten ohjeet siitä MITEN rakennetaan.
 
Yleensä ajatellaan että jokainen taiteilija on oman teoksensa 'arkkitehti' mutta monet tekevät kyllä duunia ihan valmiidenkin piirustusten mukaan koska toimiva kokeellisuus edellyttää paljon enemmän osaamista kuin valmiin sapluunan noudattaminen. Toisaalta valmiissa sapluunassa on myös se etu että jo hyväksi havaitut jutut todennäköisesti toimivat edelleen, eikä homma mene yhtä helposti munille. Mihinkään perustuksiltaan asti todella omaperäiseen ei ehkä silti tällä keinoin välttämälttä pääse.
 
Sitten on vielä se että sopassa on usein pari muutakin lusikkaa, varsinkin jos puhutaan laululyriikasta. Sanotaan vaikka että jos sanoittaja tekee tekstin ensin, niin sanoittajaa voidaan vielä pitää ainakin toisena arkkitehtina, mutta jos hän tekee sanat valmiiseen sävellykseen niin hän on enää sisustussuunnittelija, maisemoija ja maalari.
 
Näitä kaikkia kolmea viimeistä tapaa itseoppineina paljonkin. Kovemman tason kavereita vähemmän. Tämä ala on kuitenkin siitä kummallinen että "oikeaa" koulua ei ole vaan kaikki etenee joko ite tai kisälliperiaatteella, eli vaikka sisustussuunnittelijasta ei voi tulla arkkitehtia pelkästään työkokemuksen kautta, niin sanoittajasta voi kyllä hyvinkin tulla "arkkitehti".
 
Ei tietenkään unohtaa että se sisutussuunnittelu on myös äärimmäisen vaikeaa ja haastavaa puuhaa, eikä sitä monikaan arkkitehti osaisi automaattisesti tehdä hyvin.
 
...voi olla että tämä vertaus on jonkun mielestä hieman ontuvakin, mutta ei se mitään. Pointti varmaan tuli selväksi. Ehkä. Ja tää on vain mun mielipide...tai oikeastaan, uskoisin että jostain mäkin olen tämän "oppinut".