Lyriikka ›

Ajattelin laittaa tähän yhden tekstini omasta kirjoittamisesta. Se on raaka versio, jonka tein muistaakseni viime keväänä. Siinä on korjattavia kohtia, mutta haluan
sillä nostaa esille kirjoittamisen eri vivahteita. Ja vastaan tällä osittain lyriikan sisällön rakentumiseen. Olen tuore proosan kirjoittaja. Se ei ole oma lajini.
 
Toivon, että jatkaisitte tähän omia mielipiteitänne. Miksi aloititte soittamisen. Mikä saa teidät kirjoittamaan ym?? ja valitettavasti tekniikkani ei riitä, että olisin saanut kopioitua tekstin ulkoasultaan kuten piti.
 
Miksi en kirjoittasi?
 
Ihmiset jotka harrastavat tai kirjoittavat työkseen. Joutuvat pohtimaan suhdettaan kirjoittamiseen. Sen merkitystä juuri hänelle, yksilölle, yhteiskunnalle. Löysin kirjoittamisen ja siihen liittyvän ilon varsin myöhään. Siksi ahmin ja kirjoitan kuin nälkäinen. Nostan ilon esiin, koska sen sisään eittämättä kätkeytyy suru. Arvelen, että ilo säilyy kirjoittamisessa niin kauan kun se on vapaaehtoista, se sisältää silloin myönteisen surun. Suru on ikävän sukulainen. Yhdessä ne ovat voimia jotka käynnistävät koskia, murtavat padot. Kun kirjoittamisesta tulee leipätyö, muuntuu se varmaan työksi muiden töiden joukossa. En nyt tarkoita leipätyöllä kirjoittajia, jotka saavat siitä elannon, vaan puhun leipiintymisestä kirjoittamiseen. Sitä voi tapahtua kenelle vain, myös sitä harrastavalle. Ihminen ei laske tuntimääriä kun työskentele asian kanssa, mitä rakastaa.
 
Miksi sitten kirjoitan?
 
Kirjoittamista voi, ja on varmaan verrattu usein rakkaussuhteeseen. Sitä se mielestäni on. Näin tapahtui minul-lekin. Kirjoittaminen alkoi kuherruskuukaudella, syveni rakkaudeksi. Parin tiiviin kirjoittamisen vuoden jälkeen, se muuttui välillä puuksi, jota on jyrsittävä, kaivettava esiin ydin. Sitten koin jo syrjähyppyjä, välillä innostuin liikkumaan minulle vierailla alueilla, kokeilin uutta. Palasin taas vanhaan, ja taas hypin aidan yli. Mutta kenelle olin uskoton, itsellenikö, en kai sentään? Enemmänkin olen ollut tottelematon, ja uppiniskainen. Sitä täytyy olla kehittyäkseen, mutta nöyryys on kaikkein korkein oppi. Se voisi olla oikeastaan ihmisen yksi aisti, koska se herkistää elämälle. Rakkauteen kuuluu osaltaan suru. Rakennan runon sisään suruni, samoin kuin intohimoni ja iloni. Luopumista tapahtuu jatkuvasti kun kirjoittaa, usein on luovuttava ensimmäisestä ideasta. Muutettava tekstiä, ja näin tilaa saavat uudet tuntemukset. Mutta voiko kirjoittamisen lopettaa kokonaan? Mielestäni ei voi. Sen lopettaa vain vakava sairaus tai elämän päättyminen.
 
Maahisia, menninkäisiäkö palvon?
 
Taiteeseen liitetään melkein poikkeuksetta mystinen muusa. Sen minä tarvitsen, ja löysin. Mutta mikä se muusa on? Se on kaunis kesä- tai talviaamu, korpimetsä, metsälammet ja suuret järvet. Tyhjät ja täydet yöt, sekä päivät, saavat minut kirjoittamaan. Innoittajista ei siis ole puutetta. On vain oltava näkijä ja kokija, joka muuntaa elämän osasia paperille. Mutta taide, mikä tahansa vaatii yksinäisyyttä ja jaloa joutilaisuutta jaksaakseen uudistua. Välillä on taas hyvä olla toiminnan keskiössä, ihmisten keskellä hälinässä.
 

 
Don Quijoten sisar?
 
En halua kuitenkaan, että kirjoittaminen on vain oman terapiani yksi muoto. Se on nostettava yksityisestä yleiselle tasolle. Omakohtaisuus on mukana, mutta on laajennettava tuntemuksiaan. Nähtävä kauemmas, oltava keksijä, joka aavistaa uuden, osaa rakentaa vanhasta pohjan. Talossa voi olla katto. Tai ei, silloin pääsevät tuulet, sateet ja aurinko sisään.
Luin Helsingin sanomista Venäläisestä kulttuurivaikuttajasta Artemi Troiskinista, joka käyttää itsestään nimitystä diversantti. Hän puhuu itsestään tihutyöntekijänä. Juuri tuota haluaisin olla, kirjoittamisen tihutyöntekijä. Haluan murtaa vahvassa keski-iässä olevan naisen kuvaa niin, että ikä näkyy kirjoittamisessa, mutta myös iättömyys. Naiseus saa näkyä, mutta näkyä voi myös sukupuolettomuus, ja välillä voi olla karski äijä.
Muurahaispesää voi ihailla kuusimetsässä, mutta sen voi saada myös kuhisemaan.
 
He tiesivät mistä puhuivat ja miten, syvä kumarrus heille!
 
Olen nostanut aiemminkin esiin mieltymykseni P. saarikosken Kirjasta Asiaa Tai ei, kohdan jossa hän kuvaa hienosto kirjoittamista. Minun oli pakko laittaa siitä suora lainaus. Oli vain vaikeus valita, minkä kohdan kirjasta ottaisin, koska se on niin täynnä hyviä vertauksia. Tässä alla olevaan ylistykseen runoudesta ihastuin erityisesti:
 
"Minä haluan paljastaa itseni, antaa kaikkeni, ja sen voin tehdä ainoastaan
runoitse. Osaisin kyllä kirjoittaa romaanin mutta minä en ehdi, koska runot vievät kaiken ajan, runot on kirjoitettava loppuun asti, jokainen kivennyppylä ja juurenjurikka on tunnettava jalkapohjia pitkin, se on sellainen polku että se on opittava kulkemaan silmät ummessa, minulla ei ole muuta runousoppia kuin tämä jota aloin lukea yksivuotiaana: pitää oppia kävelemään. Runous on puhetta, puhe on kävelemistä, ja se joka ei tätä tajua ei ikinä kirjoita hyvää runoa. Voi ajatella sellaisen teatterin että sinne ei lainkaan pääse sisään vaan kaikki tapahtuu rakennuksen ulkopuolella."

 
Muistelen Helvi Hämäläisen käyneen kamppailua, voiko hän kirjoittajana kertoa asioista, joilla voi menettää ystäviään. Hän päätyi, että kirjoittaminen menee kaiken edelle. Siitä seurasi hänelle pitkä yksinäisyys. Uskon, että se kannatti. Hän oli hieno kirjailija, aito ja rehellinen.
 

 

 
-MR-