Yleistä keskustelua musiikista ›

Jos halutaan olla piruilevan tarkkoja, nuo pari edellämainittua kuuluvat barokki-kaudelle. Klassismi ja barokki eroavat tyylillisesti toisistaan melkoisesti.
 
ei tuo ole mitään pirullista tarkkuutta vaan pelkkää typerää saivartelua (siis sanoa, että "klassinen musiikki" onkin oikeasti klassismin musiikkia ja barokki jotain muuta)

ei tuo ole mitään pirullista tarkkuutta vaan pelkkää typerää saivartelua (siis sanoa, että "klassinen musiikki" onkin oikeasti klassismin musiikkia ja barokki jotain muuta)
 
Juurikin näin.
 
Kunpa olisi sanottu klassismi, niin olisin ymmärtänyt asian toisin ja olisin vastannut Joseph Haydn, jonka vaikutus on mielestäni yhtä suuri kuin Mozartin, vaikkakaan ei nimensä valossa, vaan tekojensa.

Tarkemmin kun miettii niin oikeastaan kaikki nämä kaikkien aikojen palvotuimmat artistit ja biisit ovat olleet eka kuuntelulla pettymyksiä. Joku Paranoid on just hyvä esimerkki. Ensireaktio oli lähinnä että "mitä v*ttua". Mutta melkeinpä kaikista ns. klassikoista on kyllä oppinut pitämään ennemmin tai myöhemmin. Usein jo toisella kuulemalla. Onpahan oppinut sen, että mitään ei pidä tuomita ensimmäisellä kuuntelulla, eikä mitään artistia vain parin biisin (tai usein edes parin levyn) perusteella...

Eppu Normaalin hallussa on niin suuri viipale suomalaisen musiikkihistorian piirasdiagrammia, että olen viime aikoina yrittänyt paikata suhteellisen vähäistä tietämystäni tästä yhtyeestä. Eppujen energiset livevedot Saimaa-ilmiö -elokuvassa ovat aina luoneet uskoa bändiin, mutta kuunneltuani tuotantoa läpi muutaman levyllisen, en voi kuin harmikseni todeta biisimateriaalin olevan pääosin järkyttävää sakkaa. Maximum Jee & Jee- ja Tie vie -albumeilla nyt oli jokunen hyvä biisi, mutta siihen se melkolailla jääkin. Varhaisimmat levyt tyhjänpäiväistä renkutusta, ja Valkoiseen kuplaan edettyä oli päällä jo köyhän miehen Dire Straits (joka niin ikään on minun korviini sietämätöntä ryönää) -vaihde, tosin perisuomalaiseen kulttuuripohjaan istutettuna. Uskomattoman tylsää ja tarttumapinnatonta päksytystä, mutta kai se on sitten niin herkkää kun ujelletaan falsetissa ilman paitaa samasta puusta veistettyjä lauluja rakkaudesta ja viinasta. Tämä lyhyt tie bändin historiaan oli karu ja kivinen, tunsin pakokauhua ja kuolemankaipuuta, halusin vain pois.
 
E: Uusintakierros Valkoista kuplaa menossa työvuoroa lusiessa. On kai pakko arvostaa jonkinlaisena saavutuksena levyä, mikä latteudellaan saa kuulijan voimaan fyysisesti pahoin. Eppujen saavutuksia ja merkitystä en silti käy kiistämään, ehkä tämä on vain liian vaikeaa musiikkia kuunneltavakseni.

En ole koskaan ymmärtänyt klassikkolevyjen perään (poislukien Metallican "Master of Puppets"), mieluummin suosin sitä, josta itse pidän ja todella harvoin menee jonkun vanhan kansan mielipiteen kanssa yksiin.
 
Freesimpiä, ei vielä klassikkostatusta saaneista bändeistä seuraavat esimerkit:
1. Yleisesti pidetään Meshuggahin parhaimpana 90-luvun lätyistä jompaa kumpaa myöhempää. Minusta pumpun kovin on "C33".
2. The Mars Voltan tuotannosta korkeimmalle nostetaan yleisellä tasolladebyytti, mutta itseäni viehättää eniten "Amputechture". Siinä on loistavan johdonmukainen kaari ja sävellykset ovat niin iskeviä kuin mahdollista.
3. Pink Floydin paras levy on "The Division Bell". Sen jälkeen vasta "Dark Side of the Moon". Tästä ruvetaan todennäköisesti sotimaan.
4. "Despise the Sun" EP on timmeintä Suffocationia up-to-date. Vanhemmat levytykset myös hyviä, mutta tässä on kaikki paremmin: kesto ei ole kovin pitkä, mutta kappaleet erottuvat toisistaan yllättävänkin paljon.
5. Black Sabbath paranoideineen ja kreisitreineineen on minun mielestäni tyhjänpäiväistä tavaraa.

5. Black Sabbath paranoideineen ja kreisitreineineen on minun mielestäni tyhjänpäiväistä tavaraa.
 
Taitaa Crazy Train olla kuitenkin Ozzyn eikä Sabbathin biisi. Nus nus.

Niin taitaa ollakin. Samaa tavaraa eri nimellä.
 
Edit: Ja Green Dayn paras levy on "Insomniac", ei "Dookie".
Edit2: Dimmu Borgirin kehnoin levy on debyytin jälkeen "Enthrone Darkness Triumphant". Paras puolestaan ylivoimaisesti "Spiritual Black Dimensions", jossa kaikki on mm. kohdallaan.
 
Näitä tulee välillä mieleen.

Samaa tavaraa eri nimellä.
 
Ei jumalauta ei ole. Ei mulla muuta, moiks.

Ja Green Dayn paras levy on "Insomniac", ei "Dookie".
 
Juurikin näin.

Paras puolestaan ylivoimaisesti "Spiritual Black Dimensions", jossa kaikki on mm. kohdallaan.
 
Paitsi soundit ja kitarasoolot imo. Eipä ole tullut varmaan viiteen kuuteen vuoteen kuunneltua koko lettua, vieläköhän tökkii yhtä pahasti kuin ennen...

Ekan kerran kun kuulin Slayeria niin mietin että tämä on kyllä kauheaa kuraa, vaikka odotin jotain aivan muuta. Sitten ostin Venomia ja ymmärsin koko jutun jujun. Nykyään Slayer on sitten lempibändejä.

Paitsi soundit ja kitarasoolot imo. Eipä ole tullut varmaan viiteen kuuteen vuoteen kuunneltua koko lettua, vieläköhän tökkii yhtä pahasti kuin ennen...
 
Hihh. Mainitsit juuri ne kaksi asiaa, jotka erottavat SBDn EDTstä pelkästään positiivisessä mielessä. Kolmas elementti on levyn yleistunnelmaan hyvin istuvat puhtaat laulut ja neljäntenä koskettimien huomattavasti tummentunut ja synkistynyt yleisvire kosketinsoittajavaihdoksen myötä. Eihän näistä mikään teknisessä mielessä ole kovin kummoisesti toteutettu, mutta minulle nuo yllämainitut seikat vain toimivat.

Baddingin ylistäminen laulajana on herättänyt joskus ihmetystä. Olihan hänellä 70-luvulla hetkensä, mutta pari viimeistä levyä on kyllä laulusuoritusten osalta lähellä paikallisen räkälän karaoketasoa: epävireistä, vapisevaa ja nuhaista. Voihan heikkoa teknistä suoritusta perustella aina fiilispohjaisuuteen vetoamalla, mutta melko lapuista lauletulta se minun korvaan kuulostaa tunnepohjaisuudenkin osalta.

Niin taitaa ollakin. Samaa tavaraa eri nimellä.
 
Edit: Ja Green Dayn paras levy on "Insomniac", ei "Dookie".
Edit2: Dimmu Borgirin kehnoin levy on debyytin jälkeen "Enthrone Darkness Triumphant". Paras puolestaan ylivoimaisesti "Spiritual Black Dimensions", jossa kaikki on mm. kohdallaan.
 
Näitä tulee välillä mieleen.
 
Dimmun eka levy on för all tid, ei stormblåst.
Mutta Paradise Lostin as i die on soittovirheineen kamalaa kuunneltavaa.

Dimmun eka levy on för all tid, ei stormblåst.
 
Niin on. Tarkoitinkin, että "För All Tid" on heikoin, sitten ylihypetetty ja sysipaska EDT. En niin, että "debyytin jälkeinen EDT".