Kitarat: soittaminen ›

Kolme asiaa:
 
A) Ennen ku tää keskustelu etenee pidemmälle, niin täytyy ehkä huomauttaa että tiesitkö, Wede, että vasta Miles Davisin Kind of Blue -levy (1959) oli ensimmäinen tunnettu jazz-albumi, jolla improvisaatiot perustuivat skaalapohjaiseen ajatteluun? Se ei ole yleistä edelleen nykypäivänäkään, sanoisin että valtaosa HYVISTÄ improvisoijista perustaa lopulta ajattelunsa soinnulliselle pohjalle. Eli sinänsä olet jo aivan pihalla, kuten joku aiemmin sanoi, etsi parempia soittajia kuunteluun.
 
B) Musiikki kehittyy, vaikka kuulija ei kehittyisikään. Se on KUULIJAN vika, jos se ei pysty samastumaan kuuntelemaansa musiikkiin - ei musiikintekijöiden. Vasta se on sitten niiden tekijöiden vika, että ne ei saa elantoaan musiikillaan.
Aiheeseen liittyen - pitäiskös mennäkin roots-palstalle valittamaan että "voi kun nää rautalankamelodiat ei sisällä tarpeeks kromatiikkaa, kolmimuunteista fraseerausta, pitkälle vietyä muunneharmoniaa yms. kivoja jutskia. Voi kun tää rautalanka ei kuulosta jazzilta.".
 
C) http://www.youtube.com/watch?v=-UrhG9cgemU

JohnTitor kirjoittaa:
 
Kolme asiaa:
 
A) Ennen ku tää keskustelu etenee pidemmälle, niin täytyy ehkä huomauttaa että tiesitkö, Wede, että vasta Miles Davisin Kind of Blue -levy (1959) oli ensimmäinen tunnettu jazz-albumi, jolla improvisaatiot perustuivat skaalapohjaiseen ajatteluun? Se ei ole yleistä edelleen nykypäivänäkään, sanoisin että valtaosa HYVISTÄ improvisoijista perustaa lopulta ajattelunsa soinnulliselle pohjalle. Eli sinänsä olet jo aivan pihalla, kuten joku aiemmin sanoi, etsi parempia soittajia kuunteluun.

 
John hyvä, olet taas, jälleen kerran, muodostanut käsityksen mielipiteistäni, joka on täysin väärä, pelkästään oman mielikuvituksesi tuote. Jos haluat muodostaa mielipiteen sanomisistani, niin voisitko lukea kommenttini huolellisesti läpi väärinkäsityksien välttämiseksi.
 
Kommentoin nyt kuitenkin:
 
Kohta A: Sanohan John missä olen pihalla kohdan A:n kommentoitejasi ajatellen?
 

Aikaisempaa kommentointiani:
On olemassa hyvin lahjakkaita muusikkoja, jotka pystyvät laajentamaan variaatioita unohtaen alkuperäisen melodian ja silti saadaen aikaan hyviäkin melodioita, MUTTA tälläisia lahjakkuuksia on harvassa. Kuitenkin lähes jokainen jazz-muusikko kuvittelee olevansa niin lahjakas soittaja, että pystyisi tähän samaan. Sen vuoksi saammekin kuulla toinen toistaan sisällyksettömiä, melodiattomia fraaseja fraasien perään.

Silloinkin, kun pystytään improvisoimaan luovasti, niin mielestäni se onnistuu parhaiten improvisoimalla melodiapohjaisesti, eikä skaalapohjaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että soittaja pystyy luomaan sointukiertoon uuden melodian (kokonaisuuden), ymmärtäen vaistomaisesti sen sopivuudeen sointukulkuihin, eikä siten, että soittaja ensin miettii mikä skaala sopii kuhunkin sointuun ja soittaa siihen sopivia säveliä jne. (usein vielä yritetään kuhunkin sointuun ahtaa mahdollisimman paljon säveliä!?). Tällöin jää melodia sivuseikaksi ja improvisoidaan kutakin sointua erikseen. HARVALLA muusikolla on edellytyksiä kokonaisuuksien ymmärtämiseen ja täten kykyä luoda melodisesti toimivia fraaseja.

---------------
 

 
JohnTitor kirjoittaa:
 
B) Musiikki kehittyy, vaikka kuulija ei kehittyisikään. Se on KUULIJAN vika, jos se ei pysty samastumaan kuuntelemaansa musiikkiin - ei musiikintekijöiden. Vasta se on sitten niiden tekijöiden vika, että ne ei saa elantoaan musiikillaan.
Aiheeseen liittyen - pitäiskös mennäkin roots-palstalle valittamaan että "voi kun nää rautalankamelodiat ei sisällä tarpeeks kromatiikkaa, kolmimuunteista fraseerausta, pitkälle vietyä muunneharmoniaa yms. kivoja jutskia. Voi kun tää rautalanka ei kuulosta jazzilta.".

 
Kohta B:
Olet ilmeisesti ollut humalassa tai väsynyt esittäessäsi näitä eriskummallisia kommenttejasi. Selvennän nyt kuitenkin varmuuden vuoksi.
 
Ei ole kuulijan vika, jos he eivät pysty samaistumaan kuuntelemaansa musiikkiin.
Ei ole tekijöiden vika, jos he eivät saa elantoaan musiikillaan.
 
Ei mikään musiikin tyylilaji, ei jazzikaan ole hyvää, vaan tyylilajista riippumatta n. 99% musiikista on melko huonoa. Rautalangasta ehkä vielä suurempi osuus. Rautalankaa tosin voi vääntää jatsistakin ja päinvastoinkin.
 
PS. Nyökyttelin monta kertaa kirjoittaessani tätä viestiä, sillä niin oikeaan osuivat aatokseni tällä kertaa.
 
PS2. Yhdestä asiasta olen onnellinen, nimittäin siitä, että eri mieltä kanssani olevat muodostavat täysin yhtenäisen, keskenään samaa mieltä olevan, joukon. Joukossa on voimaa, mutta siinä on myös vaaransa.
 
NYÖK.

Miksi ei tehdä omaa kappaletta, joka perustuu samantyyppiseen sointukiertoon ja improvisoidaan sitten siihen mitä halutaan?
 
Rhythm changes, anyone?
 
Esimerkki selventänee asiaa: Jos soittaja soittaa tunnelmallista ja herkkää balladia nopeana swinginä, niin voidaan puhua kappaleen väärästä ymmärryksestä. Liian usein kuulee näinkin tapahtuvan.
 
Tämä ei ole Tanssimusiikki-palsta.
 
Tulkinta on väärä, jos soittaja ei ymmärrä soitettavan kappaleen sisäistä ajatusta, tunnelmaa, henkeä yms.
 
Sovitus on asia erikseen. Kuin myöskin se, että soittaja voisi soitollaan tuoda esiin jotain omasta persoonastaan. Mistä hän EHKÄ voi LAAJASSA mittakaavassa antaa viitteitä, mitkä todennäköisesti ovat musiikkityylin tai kulttuurin sisäisiä ns. sovittuja juttuja. Mutta soitollasi et voi sanoa "Osta kaupasta rasvatonta maitoa". Musiikki on erillinen kieli. Sitä voidaan puhua, mutta sitä ei voida kääntää.

John hyvä, olet taas, jälleen kerran, muodostanut käsityksen mielipiteistäni, joka on täysin väärä, pelkästään oman mielikuvituksesi tuote. Jos haluat muodostaa mielipiteen sanomisistani, niin voisitko lukea kommenttini huolellisesti läpi väärinkäsityksien välttämiseksi.
 
Kommentoin nyt kuitenkin:
 
Kohta A: Sanohan John missä olen pihalla kohdan A:n kommentoitejasi ajatellen?
 
Totta munassa mä tiedän mistä sä puhut, oli vaan pakko kuitata, kun sunkin väitteet tuntuvat perustuvan tietotasoon, jossa "ne SKAALAT" on jotain maagista musiikkiokkultismia, salatiedettä johon voi aina turvautua kun ei tajua kuulemaansa. Se on mun mielestä jotenkin hupaisaa, että sä puhut melodia- ja skaalakeskeisestä improvisoinnista vastakkainasettelussa, vaikka termithän eivät ole millään tavalla toisiaan poissulkevia. Oliskos vaan niin että keksit termejä ilman että oikein tiedät mistä puhut?
 
Jos sä tuntisit tradition, sä ymmärtäisit mistä ne asiat, mitä ne soittajat soittaa, tulee. Se päätön lurittelu, johon ilmeisesti koitat viitata skaala-sanan viljelyllä, ei olekaan enää niin päätöntä.
Eli kohtaan B, ketä voit tässä kohtaa syyttää? Soittajien estetiikan tunnut kovasti ainakin kyseenalaistavan.
 
Kerrotaan nyt, että niitä skaaloja käytetään teoreettisinä kuvaajina sointurakenteille. Skaala on sointu harmonisesti laajimmilleen levitettynä, joka täten paljastaa jokaisen ylärakenteen sävelen jännitteen, toisin kuin vaikka kolmisointu, joka heti 4. sävelessään tarjoaa jo useita eri vaihtoehtoja jännitteen laadulle. Skaaloja ei kuitenkaan vedetä hatusta, vaan ne perustuvat vallitsevaan yleisharmoniaan - eli pyrkimys on juuri siihen, mistä Wede itse puhuit. Jokaiselle soinnulle ei siis ajatella uutta skaalaa muuten kuin ehkä silloin, kun kyse on pitkistä, staattisista, modaalisista tilanteista (vrt. 64 tahtia Hmaj9#5#11, 64 tahtia Gm7), vaan skaaloja käytetään teoreettisessä analyysissä kuvaamaan sointikenttää, "mitä ääniä on mahdollista (ei pakollista) soittaa tähän harmoniaan" -tyyppisesti.
 
Eli, edes silloin kun skaaloja oikeasti ajatellaan, ne eivät korvaa improvisoinnissa hyvää melodiatajua ja kykyä luoda musiikkia hetkessä. Viittaan edelleen siihen, että jos sä et tunne traditiota, ei nykyisyys aukea niin kuin tradition tunteva tekijä on tarkoittanut. Ja jos totta puhutaan niin mä itse olen lopulta aika todella vähän kiinnostunut penkomaan vanhojen partojen tekemisiä, voimme vaan kuvitella miten tärkeää se traditio oikeasti on, jos mäkin paasaan siitä.
 
Ei mikään musiikin tyylilaji, ei jazzikaan ole hyvää, vaan tyylilajista riippumatta n. 99% musiikista on melko huonoa. Rautalangasta ehkä vielä suurempi osuus. Rautalankaa tosin voi vääntää jatsistakin ja päinvastoinkin.
 
PS. Nyökyttelin monta kertaa kirjoittaessani tätä viestiä, sillä niin oikeaan osuivat aatokseni tällä kertaa.
 
PS2. Yhdestä asiasta olen onnellinen, nimittäin siitä, että eri mieltä kanssani olevat muodostavat täysin yhtenäisen, keskenään samaa mieltä olevan, joukon. Joukossa on voimaa, mutta siinä on myös vaaransa.
 
Höpön löpön, esmes mä ja Jucciz tapellaan harva se päivä eri ketjuissa.
Tässä ollaan yhtä mieltä siitä, että sä puhut epäselvillä termeillä pehmoisia ja esität mielipiteidesi olevan perin vankalla pohjalla.
 
Siis, sun alkuperäinen kysymykseshän on ymmärrettävissä niin, että haluaisit ikään kuin jonkinlaisen jazzin kielen turistisanakirjan? Kielen yleisimmät termit, sanonnat, tyypillisesti tarvittavat yksittäissanat ja fraasit jne.?
Tässä on nyt jo tarjottu vaikka minkämoisia opuksia, mutta jos ne eivät kelpaa, niin varmaan joku tämän osaston kirja olisi oikea:
 
http://www.licklibrary.com/store/va … s/449/its-easy-to-bluff-jazz-guitar
 
Ei ole kokemusta kyseisestä opuksesta, mutta ei tässä vaihtoehtoja paljon ole.

Aika ei riitä puuttumaan kaikkeen soopaan, mitä Wede olet suoltanut, joten puutun vain tähän:
 
Tällöin en näe yhtään syytä miksi jazz-muusikko käyttää improvisaatioidensa pohjana vanhoja tunnettuja jazz-sävelmiä.
 
Ensinnäkin, jos ymmärtäisit hivenenkään jazzmusiikin historiaa ja traditiota, et ihmettelisi, miksi "jazz-muusikko käyttää improvisaatioidensa pohjana vanhoja tunnettuja jazz-sävelmiä". On todella absurdia kritisoida jazzmuusikoita siitä, että he soittavat jazzia. Suosittelen lukemaan jonkin jazzhistoriikin, jos sinua kiinnostaa näistä asioista oppiminen. Tai lue edes tämä läpi: http://en.wikipedia.org/wiki/Jazz
 
Soittajan pitäisi osoittaa kunnioitusta kappaletta kohtaan, eikä pahoinpidellä kuulijoita väärillä tulkinnoillaan.
 
Mitä ihmettä tuo oikein tarkoittaa? Millä oikeudella sinä määrittelet muidenkin puolesta mikä on "oikea" ja mikä "väärä" tulkinta jostain kappaleesta? Jazzsävelmät eivät ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan eläviä, muunneltavia alustoja improvisaatiolle. Kappaleen kunnioittaminen ei ole sama asia, kuin kappaleen soittaminen "alkuperäisessä" muodossaan. Jazzissa ei kunnioiteta kappaleita tällä tavoin. Jos kunnioitettaisiin, ei voitaisi puhua jazzista.
 
Jos haluat kuunnella vanhoja jazzstandardeja (suurinpiirtein) sellaisina, kuin ne on tin pan alleylla aikoinaan paperille pantu, suosittelisin kääntymään Frank Sinatran, Tony Bennettin, Dean Martinin ja muiden croonerien puoleen. Sieltä löytyy (lähes) "turmelemattomia" versioita esim. Fly Me to the Moonista, The Lady is a Trampista ja muista stankuista.

Yllättävää on, että et klassiselta pohjalta ponnista. Esittelemäsi argumentit ja mielipiteet ovat nimittäin kuin suoraan jostain 1920-luvun (populaari)musiikkikriittisistä teoksista. Jotka siis on kirjoitettu klassisen musiikin estetiikan ja ns. musiikin autonomiateorian pohjalta (kannattaa muuten tutustua mitä moinen pitää sisällään; vastannee aika tarkasti omia ajatuksiasi).
 
Mitä nyt olen vastauksiasi lukenut, niin yhä enenevässä määrin ihmetyttävät mielipiteesi. Tiedätkö edes mitä käsitteellä improvisointi näin yleisesti tarkoitetaan? Tästä voidaan tietenkin vääntää kättä ihan miten paljon tahansa, sillä termi on tavallaan melkoisen vakiintumaton (ks. musiikkitieteessä improvisoinnin tutkimus). Yleisesti voidaan silti sanoa, että musiikin yhteydessä termillä tarkoitetaan jonkin soinnun/sointupohjan/harmoniakentän päälle spontaanisti luotua "melodiaa". Pistin melodian heittomerkkeihin, sillä tavoitteena ei välttämättä ole - itse asiassa aika harvoin - luoda esim. kappaleen pääteeman tyylistä "sävelletyn tuntuista" melodiaa, vaan yleensä jotain ihan muuta. Tätä on siis improvisointi näin yleisesti ja tämänkaltaiseen kokonaisuuteen sillä yleensä viitataan. Eri musiikkityyleissä improvisointi sitten painottuu hieman eri suuntiin. Esimerkiksi jazzin suhteen JohnTitor tuossa yllä esitti oikein napakan ja hyvän yhteenvedon. Toisalta sitten taas jokin toinen musiikkityyli painottaa vaikkapa tekniikkaa (kikkelihevi!), blues sooloissa painottuu tunne ja fiilis jne. Klassisessa musiikissa puolestaan mielletään improvisoinniksi usein jo ns. tulkinta ja teeman pienehkö variointi.
 
Tajusit ilmeisesti hieman väärin kirjoittamani tekstin viimeisen kappaleen ja sen jazz-solistia ja melodiaa käsittelevän osuuden. Tarkoitin tätä: Väitän, että jokainen kuuntelemasi ns. "oikea" jazz muusikko kykenisi SPONTAANISTI soolossaan improvisoimaan kauniin ja harmonisen melodian - ja nimen omaan siinä mielessä miten sinä sen miellät ja mikä sinun mielestäsi on ideaali kauniista melodiasta. He eivät tätä tee, koska jazz soolossa sellaisen soittaminen ei ole lähtökohtaisesti soolon tarkoitus. Luuletko, että he vetäisivät samanlaista "pilitystä" vaikkapa normaaliin pop balladiin? Tuskinpa.
 
Ensinnäkin, jotta kykenet soittamaan vaikkapa bebopia tms. harmonisesti haastavaa musiikia täytyy sinun hallita soittaminen, soitin ja harmoniakentät niin hyvin ja monipuolisesti, että konsonoivan, kauniin muotoisen ja kaartuvan melodian tekeminen on kuin lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Väitän, että sinun korviesi mielestä kauniit melodiat ovat melko yksinkertaisia ja noudattavat melko tarkasti mm. kontrapunktista ponnistavia äänenkujetuksellisia oppeja ja harmoniateoriaa. Kauniille melodioille on nimittäin olemassa myös tietyssä mielessä oma teoriansa. Tutustu vaikkapa ns. lajikontrapunktiin ja sen säännöstöön. Tosin tämä toimii siis tietenkin vain länsimaisen musiikkikulttuurin puitteissa ja tuottaa ainoastaan meidän korvaamme kauniita melodioita. Näin siksi, koska olemme oppineet kulttuurimme takia juuri tämänkaltaisia melodioita kauniina pitämään. Itse asiassa jazzin pohjalla elää tämä sama harmoniaoppi, mutta se on vain viety huomattavasti pidemälle - oikestaan äärirajoillensa - ja mukaan on isketty alkuperältään afrikkalainen rytmiikka.
 
Kirjoitin erilaisista maailman musiikeista ja kulttuureista sen takia, jotta ymmärtäisit miksi juuri SINUN mielestäsi tietty melodia on kaunista ja joku toinen taas ei. Olet kulttuurisi "uhri" ja maailmaamme sosialisoituessasi olet sisäistänyt myös meidän kulttuurissamme vallitsevan musiikkikulttuurin. Et ole kasvanut tyhjiössä. Yritän kaikella tällä (ilmeisen turhaan?) avata käsitystäsi melodiasta ja musiikista ylipäänsä. Ei ole olemassa "yhtä oikeaa" musiikkia tai "kaunista melodiaa". Kyse on aina subjektiivisista kokemuksista. Et voi yleistää, että joku asia "pilaa" jonkun melodian tai, että tuo melodia on hyvä ja tuo huono jne. Musiikilla EI ole itseisarvoa sinänsä, vaan se syntyy vasta kuulijassa, joka puolestaan voi sitte omalla kohdallaan määritellä mistä hän pitää ja mistä ei pidä. Musiikkia ei ole olemassa ilman sitä ympäröivää kulttuuria ja ihmistä. Kauniin melodian ideaalia ei ole olemassa jossain "tuolla ulkona", ja näin ollen se olisi jotenkin ihmisestä ja kulttuurista erillään. Se onko jokin melodia kaunis vai ei, määräytyy vasta kunkin kuulijan päässä, kun hän tämän melodian kuulee. Ja siihen onko se sitten hänen mielestään kaunis vai ei vaikuttavat mm. (musiikki)kulttuuritausta, musiikin tuntemus, "musiikillisen korvan" taso ja miljoonat muut asiat. Lopputuloksena: Ihmiset pitävät erilaisia melodioita kauniina - joku tykkää siitä mitä toinen inhoaa.
 
Kaikesta kirjoittamastasi paistaa läpi jotenkin todella vahvasti ajatusmalli, jonka mukaan on olemassa jokin musiikin "täydellisyys", jota voidaan tavoitella. Joku jonka kautta voidaan peilata erilaisia musiikkityylejä ja melodioita ja arvottaa sitten niitä tämän ylemmän käsitteen avulla. Ei se näin toimi. Muutenkaan et tunnu tietävän musiikista kovinkaan paljoa - ainakin mielipiteesi ovat todella kapea-alaisia. Pahoittelen jos tämän loukkauksena otat, se ei ole tarkoituksenani. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. Olennaista on silti, että omien mielipiteidensä perusteella ei tehdä yleistyksiä asioista - se nimittäin harvemmin toimii muualla kuin omassa pääkopassa.
 

 
P.S.
 
En minä mitenkää klasaria arvottaa yritä. Hieman provosoiden kirjoitin tuon
aikasemman viestini - ihan tarkoituksella heh. Yritin nostaa esiin klasarin "omituisuuksia", kun kerran Wede puhui jazzin omituisuuksista kappaleenraiskauksineen ja melodian pilaamisineen. Oletuksena siis oli, että hän klasari pohjalta ponnistaa - tämä osoittautui siis vääräksi. Henkilökohtaisesti kuuntelen hyvinkin paljon klassista; erityisesti myöhäis renessanssin musiikki kolahtaa. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin todeta, että tätä n.1800-luvulla alkanutta klasarin ympärille kehittynyttä jonkinlaista "elitistikulttuuria" konservatorioineen ja musiikin autonomiaestetiikkoineen jne. en oikein ymmärrä. Itse musiikissa ei ole sinänsä mitään vikaa, päinvastoin! =)

Yllättävää on, että et klassiselta pohjalta ponnista. Esittelemäsi argumentit ja mielipiteet ovat nimittäin kuin suoraan jostain 1920-luvun (populaari)musiikkikriittisistä teoksista. Jotka siis on kirjoitettu klassisen musiikin estetiikan ja ns. musiikin autonomiateorian pohjalta (kannattaa muuten tutustua mitä moinen pitää sisällään; vastannee aika tarkasti omia ajatuksiasi).
 
Minut yllätti sitävastoin se, että wedevirtasta epäiltiin klassisen musiikin tuntijaksi. Ennemminkin hän vaikutti hittikertseihin tottuneelta - taidemusiikissa kun kauniit melodiat olivat keskeisiä vain lähinnä klassisella kaudella. Romantiikan aikaan harmoniasta tuli keskeisin ilmaisukeino ja barokissa se oli tekstuuri (kauhea yleistys!). Viime vuosisadan musiikissa ei usein ole melodiaa lainkaan.
 
Klassisessa musiikissa puolestaan mielletään improvisoinniksi usein jo ns. tulkinta ja teeman pienehkö variointi.
 
Kuka mieltää, sinäkö? Konserttokadenssit, aleatorinen musiikki jne. - sanooko mitään?
 
Väitän, että sinun korviesi mielestä kauniit melodiat ovat melko yksinkertaisia ja noudattavat melko tarkasti mm. kontrapunktista ponnistavia äänenkujetuksellisia oppeja ja harmoniateoriaa. Kauniille melodioille on nimittäin olemassa myös tietyssä mielessä oma teoriansa. Tutustu vaikkapa ns. lajikontrapunktiin ja sen säännöstöön. Itse asiassa jazzin pohjalla elää tämä sama harmoniaoppi, mutta se on vain viety huomattavasti pidemälle - oikestaan äärirajoillensa - ja mukaan on isketty alkuperältään afrikkalainen rytmiikka.
 
Kuka on kirjoittanut kauniin melodian teorian? Enpä ole moisesta vielä kuullut. Lajikontrapunkti on käytännön musiikista kaukana, ja kauniiden melodioiden kanssa sillä ei ole mitään yhteistä, vielä vähemmän jazzin. Harmonioppi on taas oma juttunsa, mutta senkin säännöt perustuvat idealisoituun 1700-luvun musiikkiin. Mestaritkin ovat niistä tietoisesti poikenneet. 1800-luvulta lähtien taidemusiikissa harmonian käsittely on taas yksilöllistä, eikä siitä ole mahdollista luoda mitään yhteistä oppirakennelmaa. Jatsissa asia on toinen. Ja jos mielestäsi vasta jatsarit ovat vieneet harmonian äärimmilleen niin mitä teki myöhäisromantikot, jotka venyttivät tonaalisuuden käsitteen, no, äärimmilleen, vain valmistellakseen atonaalisuuden syntyä.
 
Olet kulttuurisi "uhri"...
 
Olet etnomusikologian uhri. Ikinä en ole tuntenut oloani vaivaantuneemmaksi kuin kuunnellessani Pirkko Moisalan luentoa. Kaikkea sitä yliopistossa opetetaankin.
 
Kaikesta kirjoittamastasi paistaa läpi jotenkin todella vahvasti ajatusmalli, jonka mukaan on olemassa jokin musiikin "täydellisyys", jota voidaan tavoitella.
 
Kaikesta kirjoittamastasi paistaa läpi jotenkin todella vahvasti halu päästä toistamaan näitä etnomusikologian onttoja argumentteja.
 
1800-luvun jälkeen klasarin ympärille kehittynyttä jonkinlaista "elitistikulttuuria" konservatorioineen ja musiikin autonomiaestetiikkoineen jne.
 
Aivan kuin olisin kuullut ja lukenut tästä ennenkin... Ymmärrät varmaan, että taidemusiikki ei voisi elää ilman nykyisen kaltaista intituutiota. Lukutaidosta lähtien klasarimuusikon kouluttaminen vaatii vähän enemmän kuin jonkin blueskitaristin, puhumattakaan säveltäjistä, joiden täytyy kyetä ymmärtää sävellykset seikkaperäisen teorian tasolla, pystyä arvioimaan kontrapunktisia, harmonisia ja muotoon liittyviä asioita, tuntea orkesterisoittimet ja niiden lukemattomat mahdollisuudet jne.

Rhythm changes, anyone?
 
Tämä ei ole Tanssimusiikki-palsta.
 
Sovitus on asia erikseen. Kuin myöskin se, että soittaja voisi soitollaan tuoda esiin jotain omasta persoonastaan. Mistä hän EHKÄ voi LAAJASSA mittakaavassa antaa viitteitä, mitkä todennäköisesti ovat musiikkityylin tai kulttuurin sisäisiä ns. sovittuja juttuja. Mutta soitollasi et voi sanoa "Osta kaupasta rasvatonta maitoa". Musiikki on erillinen kieli. Sitä voidaan puhua, mutta sitä ei voida kääntää.
 
Minä pystyn hyvin usein kääntämään itselleni kappaleen musiikillisen kielen ja ymmärtämään sen sisällön. Sen jälkeen itselleni ei ole mitään järkeä muuttaa kappaleen olemusta omilla improvisaatioilla. Jos haluan tehdä täysin erilaista musiikkia, kuin mitä kappale edustaa, niin voin kyllä käyttää sointukulkua, mutta miksi nimeäisin kappaleen enää alkuperäisen nimiseksi?
 
Itse en pidä improvisaatiota pääasiana, vaan itse kappale on pääasia ja improvisaatio on vain yksi mahdollinen keino saada kappaleeseen lisää mielenkiintoa. Jazzin parissa improvisointi lienee jonkinlainen pakkomielle ja tämä aiheuttaa sen, että vaikka ei olisi musiikillisesti mitään sanottavaa, niin täytyy vaan improvisoida, koska se kuuluu asiaan. Kuten olen jo maininnutkin, niin eipä taida olla montaa jazzin soittajaa, jotka epäilisivät kykyjään improvisoida. Tämän vuoksi jazzissa kuullaankin niin paljon epämusikaalista soitantaa.

Minä pystyn hyvin usein kääntämään itselleni kappaleen musiikillisen kielen ja ymmärtämään sen sisällön. Sen jälkeen itselleni ei ole mitään järkeä muuttaa kappaleen olemusta omilla improvisaatioilla. Jos haluan tehdä täysin erilaista musiikkia, kuin mitä kappale edustaa, niin voin kyllä käyttää sointukulkua, mutta miksi nimeäisin kappaleen enää alkuperäisen nimiseksi?
 
Itse en pidä improvisaatiota pääasiana, vaan itse kappale on pääasia ja improvisaatio on vain yksi mahdollinen keino saada kappaleeseen lisää mielenkiintoa. Jazzin parissa improvisointi lienee jonkinlainen pakkomielle...
 
Jazz-musiikissa ei yritetä toistaa mahdollisimman autenttisena jotain tiettyä kappaletta. Karrikoiden voidaan sanoa, että jazz on improvisointia ja itse teos on nimenomaan improvisoinnin tulos. Jazz-traditiossa teos ei useinkaan ole se, mitä nuottiin on kirjoitettu. Teos on se, minkälaiseksi soittajat sen tulkitsevat, siis se soiva äänimassa, jonka soittajat yhdessä saattavat kuultavaksi. Itse kappaleen nimi ei välttämättä ole olennaista, vaan tietyn niminen kappale ja sen harmoniat ovat vain omanlaisensa konteksti. Siispä jos puhutaan mistä tahansa jazz-kappaleesta, niin jos sanotaan pelkästään nimi "Autumn Leaves", puhutaan ainoastaan yhdenlaisesta kontekstista, jonka perustalle voidaan luoda teos. Jos halutaan puhua jazz-teoksesta, niin on syytä mainita myös esittäjä. Miles Davisin Autumn Leaves on eri kappale kuin Bill Evansin Autumn Leaves, mutta konteksti on kuitenkin sama. Tämä on se perustavanlaatuinen ero jazz-musiikin ja länsimaisen pop- tai taidemusiikin välillä, mitä sinun on nähtävästi vaikea käsittää.

Mun on oikeasti vaikea ymmärtää miksi wedevirtanen lyö täysin lyttyyn musiikinlajin mitä toiset tuntuvat kovasti ymmärtävän ja arvostavan. Eikös sen voi sitten vain antaa olla.
 
Jos haluan tehdä täysin erilaista musiikkia, kuin mitä kappale edustaa, niin voin kyllä käyttää sointukulkua, mutta miksi nimeäisin kappaleen enää alkuperäisen nimiseksi?
 
Tässä on ehkä ainoa oikea ongelma. Ulkopuolinen voi erehtyä ostamaan levyn jossa on jazz-tulkinta jostakin kappaleesta, odottaen jatsahtavaa versiota, eikä tunnistakaan kappaletta.

JohnTitor kirjoittaa:
 
Totta munassa mä tiedän mistä sä puhut, oli vaan pakko kuitata, kun sunkin väitteet tuntuvat perustuvan tietotasoon, jossa "ne SKAALAT" on jotain maagista musiikkiokkultismia, salatiedettä johon voi aina turvautua kun ei tajua kuulemaansa. Se on mun mielestä jotenkin hupaisaa, että sä puhut melodia- ja skaalakeskeisestä improvisoinnista vastakkainasettelussa, vaikka termithän eivät ole millään tavalla toisiaan poissulkevia. Oliskos vaan niin että keksit termejä ilman että oikein tiedät mistä puhut?
 
Ymmärrän ihan hyvin improvisoinnin muotoja. Melodisen improvisoinnin miellän, että soittaja soittaa soolon kaarta kokonaisuutena, eikä osina, kuten usein kuulee. Esim. kappaleen aikana käytetään useita eri skaaloja aina sointukierron mukaan, aina skaalan vaihtuessa soitetaan siihen kuuluvilla sävelillä erillinen improvisaation osa. Useimmiten nämä osat eivät nivoudu hallituksi kokonaisuuksiksi. Tätä kutsun skaalaimprovisaatioksi. Jazzissa sointukierrotkin tehdään liian vaikeiksi, jotta soittajat pystyisivät improvisaationsa kokonaisuutena hallitsemaan. Jazzissa on päässyt unohtumaan, että yksinkertainen on kaunista.

Jos sä tuntisit tradition, sä ymmärtäisit mistä ne asiat, mitä ne soittajat soittaa, tulee. Se päätön lurittelu, johon ilmeisesti koitat viitata skaala-sanan viljelyllä, ei olekaan enää niin päätöntä.
Eli kohtaan B, ketä voit tässä kohtaa syyttää? Soittajien estetiikan tunnut kovasti ainakin kyseenalaistavan.
 
Soittajien estetiikalle jää vähemmän mahdollisuuksia, kun soitetaan liian vaikeasti.
 

 
Kerrotaan nyt, että niitä skaaloja käytetään teoreettisinä kuvaajina sointurakenteille. Skaala on sointu harmonisesti laajimmilleen levitettynä, joka täten paljastaa jokaisen ylärakenteen sävelen jännitteen, toisin kuin vaikka kolmisointu, joka heti 4. sävelessään tarjoaa jo useita eri vaihtoehtoja jännitteen laadulle. Skaaloja ei kuitenkaan vedetä hatusta, vaan ne perustuvat vallitsevaan yleisharmoniaan - eli pyrkimys on juuri siihen, mistä Wede itse puhuit. Jokaiselle soinnulle ei siis ajatella uutta skaalaa muuten kuin ehkä silloin, kun kyse on pitkistä, staattisista, modaalisista tilanteista (vrt. 64 tahtia Hmaj9#5#11, 64 tahtia Gm7), vaan skaaloja käytetään teoreettisessä analyysissä kuvaamaan sointikenttää, "mitä ääniä on mahdollista (ei pakollista) soittaa tähän harmoniaan" -tyyppisesti.
 
Eli, edes silloin kun skaaloja oikeasti ajatellaan, ne eivät korvaa improvisoinnissa hyvää melodiatajua ja kykyä luoda musiikkia hetkessä. Viittaan edelleen siihen, että jos sä et tunne traditiota, ei nykyisyys aukea niin kuin tradition tunteva tekijä on tarkoittanut. Ja jos totta puhutaan niin mä itse olen lopulta aika todella vähän kiinnostunut penkomaan vanhojen partojen tekemisiä, voimme vaan kuvitella miten tärkeää se traditio oikeasti on, jos mäkin paasaan siitä.

Hienoa, että yritit selventää skaalojen saloja, mutta siinä ei ollut minulle mitään uutta.
 

 

Höpön löpön, esmes mä ja Jucciz tapellaan harva se päivä eri ketjuissa.
Tässä ollaan yhtä mieltä siitä, että sä puhut epäselvillä termeillä pehmoisia ja esität mielipiteidesi olevan perin vankalla pohjalla.
 
Siis, sun alkuperäinen kysymykseshän on ymmärrettävissä niin, että haluaisit ikään kuin jonkinlaisen jazzin kielen turistisanakirjan? Kielen yleisimmät termit, sanonnat, tyypillisesti tarvittavat yksittäissanat ja fraasit jne.?
Tässä on nyt jo tarjottu vaikka minkämoisia opuksia, mutta jos ne eivät kelpaa, niin varmaan joku tämän osaston kirja olisi oikea:
 
http://www.licklibrary.com/store/va … s/449/its-easy-to-bluff-jazz-guitar
 
Ei ole kokemusta kyseisestä opuksesta, mutta ei tässä vaihtoehtoja paljon ole.
 
Alkuperäinen toiveeni oli löytää mahdollisimman hyvä sointuopas jazz-sointujen oppimiseksi. Miten ihmeessä voit ymmärtää minua aina väärin?

Mun on oikeasti vaikea ymmärtää miksi wedevirtanen lyö täysin lyttyyn musiikinlajin mitä toiset tuntuvat kovasti ymmärtävän ja arvostavan. Eikös sen voi sitten vain antaa olla.
 

 
Tässä on ehkä ainoa oikea ongelma. Ulkopuolinen voi erehtyä ostamaan levyn jossa on jazz-tulkinta jostakin kappaleesta, odottaen jatsahtavaa versiota, eikä tunnistakaan kappaletta.
 
En todellakaan ole lyönyt lyttyyn jazzia musiikkilajina. Se täytyisi ymmärtää.

En todellakaan ole lyönyt lyttyyn jazzia musiikkilajina. Se täytyisi ymmärtää.
 
Ehkä et, mutta silloin määrittelet jazzin erilailla kuin monet muut tässä ketjussa.
 
Äläkä ymmärrä väärin: minua henkilökohtaisesti miellyttää niin jatsahtavat versiot tutuista kappaleista kuin improvisaatio joka pysyttelee joko alkuperäisen melodian tuntumassa tai ainakin tunnelmassa. Mutta that's it. Olen myös huomannut että kaoottiselta tuntuva touhu voikin aikaa myöten aueta, eli musiikillinen kokemus on opittavissa.

Jos haluan tehdä täysin erilaista musiikkia, kuin mitä kappale edustaa, niin voin kyllä käyttää sointukulkua, mutta miksi nimeäisin kappaleen enää alkuperäisen nimiseksi?
 
Ja missähän universumissa tällaista ylipäätään tapahtuu? Jatsissa ainakin tunnetaan sellainen ilmiö kuin heads. Mark Levinen The Jazz theory book sanoo aiheesta seuraavaa:
 
"In classical music, a melody based on the harmony of an existing tune is called a contrafact. In jazz, new melodies based on the changes to existing standard tunes are called heads. Some heads closely follow the original changes. This is true of Miles Davis' "Dig," which is based on "Sweet Georgia Brown." Other heads bear only a remote resemblance to the original tune. A good example is Coltrane's "Exotica", based on "I Can't Get started." Heads are often derived from the changes of two different tunes. For instance, "Ah-Leu-Cha" is an AABA tune with the A sections derived from "Honeysuclke Rose" and the B section derived from "I've got Rhytm." There are even heads based on heads: Coltrane's "Fifth House" is based on Tadd Dameron's "Hot House," which is based on Cole Porter's "What Is This Thing Called Love.""
 
Wedeä tuntuu kovasti vaivaavan kappaleiden raiskaus niiden alkuperäisillä nimillä. Ei ole mun käsittääkseni mitenkään poikkeavaa missään musiikkityylissä varastaa melodioita, rytmejä, sointukulkuja tai ylipäätään mitä tahansa ja nimetä kappale sitten uudestaan.
 
Musiikkia verrataan usein kieleen ja mä näkisinkin, että jazz-improvisoinnissa on tavallaan kysymys sen esittäjien keskeisestä keskustelusta, jossa mahdollisuuksien mukaan huomioidaan myös yleisö. Jos joku valmiiksi kirjoitettu melodia nostetaan kaiken yläpuolelle, niin asiaa voisi verrata sellaiseen keskustelutilanteeseen, jossa kaikki puheenvuorot on jo etukäteen kirjoitettu. Esimerkkinä tällaisesta voisi pitää vaikka jotain valmista puhetta, luentoa, tuote-esittelyä tai peräti näytelmää. Mielestäni tälloin kontakti kuulijaan jää myös pahimmassa tapauksessa heikoksi.
 
Käytännöllinen selitys siihen, miksi esim. jatsarit käyttävät kappaleiden alkuperäisiä nimiä on pitää näitä nimiä eräänlaisena keskustelun alustuksena niin soittajille kuin yleisölle. Esimerkiksi vielä tuntemattomille soittokavereille tai yleisölle on helpompi päästä kärrylle, kun kerrotaan että nyt soitetaan esim. 16 tahdin bluesia, "So What"-sointuja tai Autumn Leavesia. Toinen vaihtoehto on vaan kylmästi lyödä nimettömät laput eteen ja sanoa et vedä näitä. Ja aika harva kuulija toisaalta kuuntelee musiikkia nuotinnokset kädessä kiroten jokaista hetkeä jolloin alkuperäisestä tulkinnasta hetkeksikään poiketaan.
 
Kuten tässä ketjussa on mainittu, niin useinhan jatsissa esitellään se kappaleen melodia sellaisenaan ennen improvisaatiota. Jos biisi ei ole ennaltaan tuttu, niin tämä auttaa, niin soittajaa kuin kuulijaakin, pääsemään kiinni fiilikseen ja toimii muistutuksena kappaleen rakenteesta. Kuten keskustelu yleensäkin, saattaa myös musiikki poiketa kauas alkuperäisestä aiheesta. Se mikä kulloisessakin tilanteessa on tarkoituksenmukaista on makuasia. Taustojen tunteminen musiikissa on kuitenkin tärkeää, jotta ymmärtää ilmaisuja joita siinä käytetään. Tuskin kukaan asiaa tuntematon kävelee esim. keskustelutilaisuuteen Indonesian muinaishistoriasta ja tuomitsee sen täydeksi paskaksi vain koska ei ymmärrä vittuakaan mistä vatipäät jauhavat.
 
Jos jazz-improvisaatio ei nappaa, niin jatsin historia on kyllä täynnä myös täysin läpisävellettyä musiikkia. Monet klassiset big bandit hankkivat nuottinsakin samoilta säveltäjiltä/sovittajilta ja voisin vaikka väittää, että samat sovitukset on nykypäivän big bandienkin käytössä aikakauden musiikkia soittaessa. Bändissä soitettiin kuten lapuissa luki ja kaverien kanssa käytiin sitten vapaa aikana "jammailemassa". Eli vielä kerran: taustat kuntoon, jos jatsi ylipäätään kiinnostaa. Tosin jos asenne on tämä:
 
Ei mikään musiikin tyylilaji, ei jazzikaan ole hyvää, vaan tyylilajista riippumatta n. 99% musiikista on melko huonoa. Rautalangasta ehkä vielä suurempi osuus.
 
...niin kannattaisiko pysyä siellä 1% puolella tai ehkä jopa miettiä onko musa ylipäätään edes se oma "juttu". En mäkään mee lätkämatsiin huutelee et noi jätkät on homoja ku luistelee jonku kumisen lätkän perässä.
 
Ja mitä tulee melodian merkitykseen musiikissa, niin wede on väärässä. Sehän tulee vasta jossain siellä etäällä jonkun fiiliksen, sointivärin ja muun pelleilyn kanssa kaukana rytmistä ja harmoniasta. (Tähän vitusti jotain hymiöitä)
 
Mut kaikenkaikkiaan olis kiva kuulla weden esimerkkejä hyvistä melodioista tai ylipäätään siitä mikä on sitä 1%:n kuuluvaa hyvää musiikkia? Tietäispähän sitten mitä saa ja kannattaa kuunnella, kun tuntuu et oon weden juttujen perusteella käsittäny tosiaan kaiken ihan väärin!

Kuka mieltää, sinäkö? Konserttokadenssit, aleatorinen musiikki jne. - sanooko mitään?
 
Tämä ei nyt varsinaisesti liity aiheeseen, mutta improvisointi ja klassiset soittajat ovat usein mieletön yhtälö...
 
Erään suomalaisen sinfoniaorkesterin 1. viulun äänenjohtaja oli tokaissut "Minä en koskaan improvisoi esiintyessäni!", kun häntä oltiin pyydetty improvisoimaan klovniesityksen taustalla.
 
Omista bändioppilaistani riittäisi myös kerrottavaa.
 
Olet etnomusikologian uhri. Ikinä en ole tuntenut oloani vaivaantuneemmaksi kuin kuunnellessani Pirkko Moisalan luentoa. Kaikkea sitä yliopistossa opetetaankin.
 
Hyvä laukoa tällaisia kommentteja. Kannattaisi katsoa peiliin, minkä uhri sinä olet, kun lauot tuollaisia totuuksia?
 
Kaikesta kirjoittamastasi paistaa läpi jotenkin todella vahvasti halu päästä toistamaan näitä etnomusikologian onttoja argumentteja.
 
Miksi ne ovat onttoja? Miksi omasi ovat kaikkivoipia?
 
Aivan kuin olisin kuullut ja lukenut tästä ennenkin... Ymmärrät varmaan, että taidemusiikki ei voisi elää ilman nykyisen kaltaista intituutiota. Lukutaidosta lähtien klasarimuusikon kouluttaminen vaatii vähän enemmän kuin jonkin blueskitaristin, puhumattakaan säveltäjistä, joiden täytyy kyetä ymmärtää sävellykset seikkaperäisen teorian tasolla, pystyä arvioimaan kontrapunktisia, harmonisia ja muotoon liittyviä asioita, tuntea orkesterisoittimet ja niiden lukemattomat mahdollisuudet jne.
 
Miksi joidenkin ihmisten pitää aina tulla valistamaan klassisen musiikin ylivertaisuudesta?
 
Tästä seuraa usein sitä, että klassisesti koulutetut ihmiset luulevat klaaraavansa tyylin kuin tyylin. Onhan se tietysti niin ylivertaista, että kun on vetänyt klasaria 30 vuotta, niin kyllähän sitten taittuu autenttinen bluus-laulukin.
 
Klassinen musiikki ja klassiset muusikot eivät todellakaan ole ylivertaisia. Ihan sama miten paljon on teoriaa päntätty ja lainalasuuksia sovellettu, niin kyllä sieltäkin genrestä löytyy hyvin paljon täyttä tuubaa (subjektiivinen mielipide).
 
Olisihan paljon muutakin sanottavaa, mutta menee pois-topicista. Tykkään kyllä taidemusiikista paljon, melkeinpä kaikki menee übermodernismi ja wieniläisklassismi tökkii pahasti vastaan.

Olet etnomusikologian uhri. Ikinä en ole tuntenut oloani vaivaantuneemmaksi kuin kuunnellessani Pirkko Moisalan luentoa. Kaikkea sitä yliopistossa opetetaankin.
 
Kaikesta kirjoittamastasi paistaa läpi jotenkin todella vahvasti halu päästä toistamaan näitä etnomusikologian onttoja argumentteja.
 
Tämä menee nyt kyllä rankasti offtopicin puolelle, mutta musiikkitieteen opiskelijana minua kiinnostaisi tietää mikä siinä etnomusikologiassa mielestäsi tökkii niin pahasti? Pitäisikö kaikkea musiikkia mielestäsi tutkia länsimaisen taidemusiikin näkökulmasta?
 
Onkohan olemassa jokin etnomusikologian uhrit ry. johon voisin liittyä, kun mielestäni kaiken musiikin arvottaminen länsimaisen taidemusiikin mittareilla ei ole kovinkaan hedelmällinen lähtökohta.

Alkuperäinen toiveeni oli löytää mahdollisimman hyvä sointuopas jazz-sointujen oppimiseksi. Miten ihmeessä voit ymmärtää minua aina väärin?
 
Tässä ketjussa on jo moneen kertaan mainittu esim Ted Greenen Chord Chemistry. Sen lisäksi esim. Mark Levinen Jazz Piano Book ja Jazz Theory Book ovat varsin käytettyjä opuksia. Noissa kirjoissa on jo enemmän tietoa kuin kukaan ikinä ehtii edes todella hyödyntää. Loppu tieto on musiikissa.
 
Mitä vielä kaipaat? Seuraava aste on tosiaan noi Jazz for dummies -kirjat. Nepä vaan eivät tuntuneet edellisen viestin perusteella kelpaavan.
 
Nettiäkin voi hyödyntää:
 
http://www.apassion4jazz.net/reharmonization.html
http://www.angelfire.com/jazz/beeflat79/index.htm
http://www.outsideshore.com/school/ … usic/almanac/html/Elements_Of_Jazz/
 
Jne.
 
Teoriakirjoja löytyy kirjastoista yms. vaikka kuinka. Mark Levinen kirjojen idea on siinä, että esimerkit ovat elävästä musiikista, levyjä himaan pino ja oppimaan.
 
Ylipäänsä en tajua sitä, että jos sä haluat tehdä musiikkia ja oppia sitä, miksi haluat lukea kirjoja, sen sijaan että tekisit niin kuin muutkin, eli kuuntelisit 1900-luvun alusta lähtien jazz-musiikkia, näytteitä sieltä täältä, kunnes löydät jotain mistä diggaat ja sitten tutkit mistä siinä musiikissa on kysymys. Ja sitten eteenpäin. Kirjoja sitten siinä sivussa. Et kai sä ralliakaan opettele ajamaan lukemalla kirjasta ja sitten hyppäämällä suoraan kartturin viereen erikoiskoetta ajamaan?
 
Esmes täältä: http://www.hypermusic.ca/jazz/mainmenu.html#intro

Alkaa vahvasti tuntua siltä, että tämä keskustelu pyörii ympyrää; muut esittävät hyviä huomiota ja argumentteja, mutta Wede sen kuin vain väittää vastaan.
 
Let's face it: Valtaosa jazzmusiikista on improvisoitua. Bebopia edeltäneet tyylit (ragtime, New Orleans, swing jne.) pohjautuivat improvisaation osalta horisontaaliseen lähestymistapaan eli melodian muunteluun. Bebop ja sitä seurannut harbop keskittyivät vertikaaliseen eli sointupohjaiseen improvisaatioon, modaalinen jazz moodeihin, ja free sekä avant-garde jazz suosivat musiikillista vapautta sen sijaa, että olisivat pysyneet uskollisina melodialle, soinnuille tai moodeille.
 
Jos jazzmusiikki ei tällaisenaan miellytä sinua Wede, niin sinun ei ole pakko kuunnella sitä. En minäkään mene tuonne raskaan musiikin palstalle valittamaan, että haluaisin oppia soittamaan black metalia, mutta miksi niiden pitää öristä, soittaa blastbeatia ja käyttää suurimman osan aikaa mollisointuja. Eikö ne voisi laulaa puhtaasti, soittaa shufflekomppia, vetää duurissa ja laulaa perhosista ja kukista? Ei, koska silloin ei voisi puhua enää black metallista.
 
En haluaisi sortua ad hominem -argumenttiin, mutta vaikutat vain niin hankalalta musiikin kuuntelijalta, etten osaa sanoa, millaista musiikkia lähtisin sinulle suosittelemaan. Yksi jazzmusiikiin pakkomielteisesti mieltynyt tuttavani on sanonut kerran, että "jos pidät jazzia tylsänä, niin tee meille kaikille palvelus: osta Art Blakeyn Free For All, ja läpsäise itseäsi." En usko, että tämäkään levy välttämättä miellyttää sinua Wede, mutta oli pakko päästä jakamaan tuo kommentti.
 
Eikä siinäkään ole mitään väärää, jos haluat vain hyödyntää jazzsointuja musiikissasi. Ja vaikka sekin on jo sanottu niin monta kertaa, niin sanon sen vielä kerran: Ted Greenen Chord Concepts.

Tämä saattaa mennä vähän ohi aiheen, mutta jatkan siitä huolimatta. On mielestäni aika surkuhupaisaa, että kaveri ensin kyselee kiinnostuneena jazz sointu oppaita ja asiallisia vastauksia saatuaan jazz onkin hänen mielestään yhtäkkiä vallan käsittämätöntä tilua, jota hän kumminkin kautta rantain kertoo välillä ymmärtävänsä ja sitten taas ei.
 
Toisaalta minua hämmästtyttää tämä nykyinen nettisukupolvi, joka kyselee neuvoja milloin mihinkin asiaan ja kuitenkin ne asiat löytyisivät helposti muutamalla klikkausella. Yuo tube on täynnä mainioita opetus klippejä ja Kirjastot ovat väärällään hyviä oppaita, esimerkiksi Mel Bays Guitar Journals sarjasta löytyy todella hyviä oppikirjoja.
 
Kun itse aloitin aktiivisen soittamisen 35 vuotta sitten tällaisia apuja ei ollut. Keino oppia oli kuunnella levyjä ja lainata nuotteja sekä käydä keikoilla katsomassa, että kuinkas se nyt oikein vedetäänkään.
Ei sen puoleen silloin aloittaessani moni musiikin laji monimutkaisine soinnutuksineen, joita nyt kuuntelee ihastuneena, kuulosti minunkin korvaan sekameteliltä, hyvä jos erotti duurin ja mollin.
 
Mutta korva harjaantuu ja kaikkea oppii kuuntelemaan ja soittamaan, niin jazzia, kuin etnistä kansanmusiikkia. Näin on minulle käynyt.
 
Olen itse myös sitä mieltä, että omien transkriptioiden tekeminen on tärkeä osa treenaamista. En kuitenkaan halua vähätellä myöskään laadukkaiden teoriaopusten arvoa, koska niiden avulla voi oppia paljon sellaista, mitä pelkän korvakuulon varassa ei opi. Esimerikiksi tärkeät termit erilaisille musiikillisille tekijöille ja tapahtumille.