Yleistä keskustelua musiikista ›

Määrittäkää musiikkimaku.
 
Miten musiikkimaku voi muuttua? Onko maku suppea vai laaja-alainen? Onko musiikkimaulla mitään tekemistä musiikin kanssa, vai enemmän sitä ympäröivän kulttuurin kanssa (vrt. hiphop ja lökäpöksyt, heavy ja piukeet housut)?
 
Onko enemmän hyvä vai huono, että tykkää musiikista musiikkina vai pitäisikö olla mieluummin genreorientoitunut ja nostaa joku tyyli muiden yläpuolelle ja omaa makua mukailevammaksi?
 
Kenellä on paras musiikkimaku: Pertti Perusmiehellä, jolla on Pomarfinnit ja kampa takataskissa ja joka kuuntelee mieluiten Jope Ruonansuuta, Tarja Tavallisella, joka olkalaukku nätisti kukkamekon kannustimena nauttii suunnattomasti Yölinnun tanssimusiikista, Mirkka Metallitytöllä, joka niitit naamassa kuuntelee vaan auringonsammutusmusaa vai JouBronx-räppärillä, jolle eastsidewestside rap on sitä jotain ja DcCoUSAshoe tjsnp kengät ovat ainoat oikeat?
 
Mitäs mieltä olette?

Määrittäkää musiikkimaku.
 
Sehän on se, mitä musiikkia tykkää kuunnella. Ei kai siinä mitään sen kummempaa ole.
 
Miten musiikkimaku voi muuttua?
 
Esimerkiksi siten, että sattuu kuulemaan jotain sellaista musiikkia, jota ei ennen ole kuunnellut, ja huomaa pitävänsä siitä. Sitten sitä rupeaa kuuntelemaan yhä enemmän tätä uutta tyyliä, ja ehkä samaan aikaan kyllästyy vanhoihin suosikkeihinsa.
 
Onko maku suppea vai laaja-alainen?
 
Voi olla kumpaa tahansa. Voisin kuitenkin väittää, että tuskin kukaan oikeasti pitää ihan kaikenlaisesta musiikista.
 
Onko musiikkimaulla mitään tekemistä musiikin kanssa, vai enemmän sitä ympäröivän kulttuurin kanssa (vrt. hiphop ja lökäpöksyt, heavy ja piukeet housut)?
 
Minusta musiikimaku liittyy nimenomaan musiikkiin. Lökäpöksyt sun muut vastaavat ovat sitten oma juttunsa, joka usein on tekemisissä musiikkimaun kanssa, mutta ei ole suora seuraus siitä.
 
Onko enemmän hyvä vai huono, että tykkää musiikista musiikkina vai pitäisikö olla mieluummin genreorientoitunut ja nostaa joku tyyli muiden yläpuolelle ja omaa makua mukailevammaksi?
 
Kyllä "musiikki musiikkina" kuulostaa paremmalta. Turha sitä on väkisin rakastaa tai vihata mitään kokonaista genreä, jos se sisältää kuitenkin sekä hyvää että huonoa musiikkia.
 
Kenellä on paras musiikkimaku: Pertti Perusmiehellä, jolla on Pomarfinnit ja kampa takataskissa ja joka kuuntelee mieluiten Jope Ruonansuuta, Tarja Tavallisella, joka olkalaukku nätisti kukkamekon kannustimena nauttii suunnattomasti Yölinnun tanssimusiikista, Mirkka Metallitytöllä, joka niitit naamassa kuuntelee vaan auringonsammutusmusaa vai JouBronx-räppärillä, jolle eastsidewestside rap on sitä jotain ja DcCoUSAshoe tjsnp kengät ovat ainoat oikeat?
 
En minä ainakaan rupea musiikkimakuja paremmuusjärjestykseen pistämään. Kuunnelkoon jokainen mitä haluaa.

Huh huh. Jokaisella on tämänsä. Minullakin.

Niin. Vaan yhdessä jos toisessakin threadissa on kommenttia musiikkimausta ja sen muuttumisesta. Mikä muuttuu ja mitä se on?

Ei kai ole "väärää" tai "oikeaa" musiikkimakua, mutta kysymys on lähinnä juuri siitä, kuinka tärkeää musiikki yleensäkin on ihmiselle. Ja siitä, onko kuuntelijalla ns. "putkikorvat", eli musiikkimaku on kovin yksipuolinen. Tässä tapauksessa ihmisellä ei vain mielestäni ole kärsivällisyyttä antaa eri musatyyleille mahdollisuutta, vaan hän dissaa levyn/kappaleen heti 30 sekunnin kuuntelun jälkeen todeten itselleen että paskaa. Ei voi pakottaa itseään tykkäämään mistään, mutta jos yhtään riittää mielenkiintoa, niin aina voi eri aristeihin paneutua kunnolla ennen varsinaisen tuomion julistamista itselleen tai muille. Paitsi että kyllähän sen tietää jo etukäteen, mihin ei ainakaan kannata aikaansa tuhlata; henk. koht. tiedän heti, ettei minun kannata yrittää selvittää iskelmän tai rapin tai jonkun pahimman örinämetallin saloja.
 
Yli hilseen menee se, että tunnen muutaman muusikon, soittajan ja musiikin tekijän, jotka eivät osta levyjä, eivät kuuntele juuri mitään, paitsi ehkä autossa, eivätkä yleensäkään seuraa musiikkimaailman tapahtumia.
 
Itsellä on matkan varrella ollut ihme kausia tuon musiikkimaun suhteen, ensin säväytti Metallica Puppetsin ja Justicen aikaan, sitten tuli vakava Grunge-tauti, jonkunnäköinen skate-punk-kausi, ja nyt on löytynyt proge. Tärkeintä tässä kaikessa on juuri se, että iän myötä maku on laajentunut todella paljon ja tämän myötä musiikista saa paljon enemmän irti. Myös vinyyliharrastus on osoittautunut juuri sopivaksi aikuisiän hourahdukseksi. Iän myötä huomaa myös sen, kuinka levyjä tulee ja menee, mutta ne parhaimmat levyt ja biisit säilyvät vuodesta toiseen hyllyssä ja soittimessa, eikä niihin koskaan kyllästy.

Yli hilseen menee se, että tunnen muutaman muusikon, soittajan ja musiikin tekijän, jotka eivät osta levyjä, eivät kuuntele juuri mitään, paitsi ehkä autossa, eivätkä yleensäkään seuraa musiikkimaailman tapahtumia.
 
Mikäpä ihme se nyt on, kaikki musahan on enemmän tai vähemmän paskaa, ei sitä jaksa kuunnella.

Monellehan se musiikkimaku tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen identiteettijuttu, pitää kuulua johonkin tiettyyn "porukkaan" joita voidaan sitten määritellä mm. musiikin (toki myös pukeutumisen, käytöksen, puhetavan, yleisen elämänasenteen jne.) mukaan.
 
Etenkin nuorilla kun itsetunto on vielä vähän hakusessa tämä "leimautuminen" tiettyyn "genreen" näyttää olevan tärkeää, menee jopa niin pitkälle että "väärän" genren edustajia halveksitaan tai vihataan. Näissä piireissä on tietysti erittäin tärkeää korostaa oman "maun" "ylivoimaisuutta" eli kaikki muut musiikkilajit ovat paskaa. Sitten "hevarit", "hopparit", "rokkarit", "punkkarit" , "klasarisnobit","diskohileet", "emot" ja mitä näitä nyt nykyään onkaan kettuilevat toisilleen ja parhaimmillaan tappelevatkin keskenään.
 
Tällä käytöksellä on mielestäni melko vähän tekemistä musiikkimaun kanssa, kyse on nimenomaan "laumaan" kuulumisesta jolloin pitää omaksua kaikki ko. "lauman" arvot, joihin kuuluu muun muassa vain sen tietyn musiikkilajin kuunteleminen, muuten on "petturi" tai ei ole "oikea troo" -hevari, hoppari, jne. Tähän ilmiöön kuuluu myös voimakas artistien henkilönpalvonta, ollaan "tosifaneja", opetellaan oman suosikkiartistin elämänkerta ja kaikki biisit ulkoa ja ostetaan kaikki mahdollinen fanikrääsä sekä tietenkin kaikki saatavilla olevat levyt. Sitten katsellaan nenänvartta pitkin niitä jotka eivät ole "tosifaneja" vaan ainoastaan "wannabe-faneja".
 
Sitten kun jotain musiikkilajia tai artistia kuuntelee siksi että pitää ko. musiikista ja saa siitä itselleen miellyttäviä elämyksiä voidaan puhua musiikkimausta. Ainakaan minusta ei kategorisesti kaikki hevi ole hyvää ja kaikki muut tyylit paskaa vaikka lähinnä hevarina itseäni pidänkin. Hevistä löytyy paljon artisteja ja tyylilajeja jotka eivät minua puhuttele, toisaalta taas klassisesta, popista, muista rock-genreistä hevin lisäksi, jazzista, bluesista, jopa kansanmusiikista ja iskelmistäkin löytyy hyvinkin kuunneltavaa musiikkia. Enkä menisi sanomaan paskaksi oikeastaan mitään, jos sitä tehdään, levytetään ja ostetaan niin kyllä kai se jonkun mielestä on hyvääkin vaikken itse siitä sattuisi pitämään.
 
Eli olen "sika" kuten joku "klasarisnobi" musiikillisesti kaikkiruokaisia ihmisiä joskus kutsui. Tärkeää on miltä musiikki minusta kuulostaa, ei mitä genreä tai kenen esittämää se on.
 
En myöskään koskaan ole ollut minkään artistin "tosifani", minulla on muutamia suosikkiyhtyeitä, mutta harvoista tiedän edes kaikkien jäsenten nimiä saatikka heidän täydellisiä elämänkertojaan tai bändin koko levytuotantoa. Keskityn yleensä kuuntelemaan musiikkia ja jos pidän siitä, se riittää. Arvostan suuresti hyviä soittajia ja laulajia, mutta he eivät ole minulle palvottavia "yli-ihmisiä" tai "puolijumalia" kuten "tosifaneille" vaan oman alansa huippuammattilaisia ja sellaisina kunnioituksen arvoisia. Ei minua kiinnosta heidän elämänsä jokainen yksityiskohta vaan heidän musiikkinsa.
 
Ja kuuntelen musiikkia muuten enimmäkseen juuri autossa, työmatkoihin menee vajaa tunti päivässä jolloin on hyvää aikaa eikä se ole muusta harrastuksesta poissa. Autossa saa myös soittaa niin kovaa kuin tahtoo toisin kuin kerrostaloasunnossa. "Taustamusiikkia" en taas harrasta ollenkaan, kotona ei yleensä soi mikään paitsi jos vartavasten kuuntelen jotakin uutta levyä tms. Minusta taustalla hiljaa (tai kovaakin) soiva musiikki on häiritsevää jos pitäisi keskittyä johonkin muuhun. Auton ajo etenkin moottoritiellä on juuri sopivan "aivotonta" rutiinihommaa (ainakin minulle) että kapasiteettia riittää musiikin kuunteluun samalla.

Mikäpä ihme se nyt on, kaikki musahan on enemmän tai vähemmän paskaa, ei sitä jaksa kuunnella.
 
Kai joku silti on vähemmän paskaa kuin joku muu?
Moni sanoo, että makuasioista ei voi väitellä, mutta mä sanoisin että parhaimmillaan väittely voi olla hyvin antoisaa ja rajoja rikkovaa. Voi avata monta biisiä ja bändiä ihan eri tavalla, kun ei ole kuullut asiaa niin kuin toinen.
 
Porukka saa mun puolesta kuunnella vaikka kansantanhua tai viidakkorumpua jos siitä saa jotain irti.Ainoa asia mikä näissä makuasioissa ottaa aivoon, on tämä nykyaikainen kaupallistuminen. Ylikaupallista paskaa on joka paikka pullollaan, ja porukka fanittaa ihan tosissaan amerikanartisteja joiden biiseissä hienot autot ja vanteet, isot tissit ja perseet on huomattavasti tärkeämpiä kuin itse musiikki. Huvitti eläkeläisten kommentit joistakin "hittibiiseistä", joista he yrittivät vääntää humppaa ja karsivat kaiken turhan pimpelipompelin, niin ei jäljelle jäänyt mitään.
Toisaalta kaikki tämä paskan määrä saa oikeasti hyvän musiikin kuulostamaan vieläkin paremmalta.
 
(Tämä menee asian vierestä, mutta kuitenkin:)
Toinen asia on tämä nykyinen download-kulttuuri. En ole mikään mp3-vihaaja, mutta taannoisessa Soundi-haastattelussa AC/DC:n Brian Johnson oli asian ytimessä. Albumi on hieno fyysinen esine, eikä mitään v*tun ykkösiä ja nollia kovalevyllä.

Monellehan se musiikkimaku tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen identiteettijuttu, pitää kuulua johonkin tiettyyn "porukkaan" joita voidaan sitten määritellä mm. musiikin (toki myös pukeutumisen, käytöksen, puhetavan, yleisen elämänasenteen jne.) mukaan.
 
Maku-käsite on peräisin 1700-luvun Englannista, ja sillä yleisesti pyrittiin konsensukseen jonkin ryhmän keskuudessa. Ja Englannissa nousevan porvariston keskuudessa. Jos sinulla ei ollut `sense` of something, putosit porukoista. Riitti jos pukeutui vääränväriseen takkiin. Joten, tavallaan, ei kovin kauas olla tultu.
 
Muutenkin ns. hyvä maku voi olla vahva vallankäytön väline. Suomessakin jyllää keskiluokkainen maku, jolloin tiedetään, mikä sisustusmateriaali on oikea, minkälainen vaate on oikea missäkin tilanteessa, mikä musiikki on hyvää musiikkia, mikä taide seinälle ripustamisen arvoista jne.
 
En voi väittää, etteikö omaa musiikkisuuntautuneisuutta säätelisi "hyvä" maku siinä mielessä, että pidän valitsemaani korkeatasoisena ja jotain taas non-musiikkina. Että jotain konsensusta tässä ilmeisesti hakee. Ja valtaa, joo.

Tämän aiheen kiinnostaessa kannattaa ehdottomasti tutustua ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun teksteihin. Ja ei kannatta ennakkovarautua sen enempää ranskalaisuuten kuin sosiologia-sanaan, sillä oivallista analyysia herra tekee makujen ja myös musiikkimakujen muodostumisesta.
 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Bourdieu
 
E: Ei sillä että vaikkapa itse olisin kaikista Bourdieun ajatuksista samaa mieltä tai että ne olisi ihan aina suoraan vedettävissä esim. populaarikulttuuriin - mutta enivei mielenkiintoista tekstiä.

Muutenkin ns. hyvä maku voi olla vahva vallankäytön väline. Suomessakin jyllää keskiluokkainen maku, jolloin tiedetään, mikä sisustusmateriaali on oikea, minkälainen vaate on oikea missäkin tilanteessa, mikä musiikki on hyvää musiikkia, mikä taide seinälle ripustamisen arvoista jne.
 
No yleinen "hyvän" maun käsite ei mun mielestä kuulu tähän säikeeseen. Pitää vaan yksinkertaisesti olla tilannetajuinen ja sovelias, tai vastaavasti tyylikkäästi anarkistinen. Jos pukeutuu johonkin smokkitilaisuuteen villapaidalla ja -housuilla, se ei ole omanarvontuntoista, vaan ainoastaan moukkamaista. Oikea ratkaisu olisi olla osallistumatta moisiin tilaisuuksiin, tai tehdä se niin, että selkeät merkit homman arvostelemiseen on olemassa. Ja se tarvitsee yleissivistystä, tai smokkikulttuurin tuntemista tai jotain semmosta paskaa. Ja tämä pätee vähäpätöisimmissäkin konteksteissa.
 
Semmonen junttimaisuus asioihin suhtautumisessa on musta jotensakin ärsyttävää. Kimpoillaan suu auki täysin vieraassa ympäristössä ymmärtämättä sen ympäristön dynamiikkaa.
 
Niin ja kuten sanottu, ei kuulu tähän säikeeseen, eikä oikeastaan edes musiikkiin.

Diggaan kaikesta mikä saa hyvät vibat aikaiseksi.

Minulla on paras musiikkimaku. Näinhän se mennee.

Diggaan kaikesta mikä saa hyvät vibat aikaiseksi.
 
Niin, tämä sinänsä on aika hyvä perustelu. Se, mikä tekee hyvän fiiliksen, sopii musiikkimakuun. Lajiin, tyyliin, nopeuteen tahi pukeutumiseen katsomatta.

Ärsyttää ihmiset jotka väittävät kuuntelevansa kaikkea tms. Yleensä he eivät diggaa mitään, kuuntelevat/kuulevat vain sen mitä radiosta sattuu töissä tulemaan.
Yleensä jos olen tutustumassa uuteen ihmiseen tulee ensin juuri musamakua tiedusteltua. Jos vastaukseksi on tullut jotain "kaikkea tms." Niin olen kysynyt esim. Mitä mieltä olet jazz-vaikutteisesta puolalaisesta oopperasta. Tai vaikka mikä on lempi Burzumin levysi. Tai muuta yhtä tyhmää. Yleensä ei ole mitään selvää vastausta tullut.
 
Toki jos oikeasti tykkää Elviksestä Darkthroneen niin onhan sitä vaikea vastatakin kysymykseen mitä musiikkia kuuntelet. Mutta eniveis you got my point..

E: Luinpas edellisen viestin ja päädyin siihen tulokseen, että kaikki minä-muodossa olevat kuunteluun viittaavat sanat saapi korvata sanalla diggailla.
 
Itsehän kuuntelin jonkin aikaa enemmän tai vähemmän puristisesti metallia. Kuitenkin, nykyään tulee kuunneltua hyvinkin paljon erilaista musiikkia. Esim. viimeisimmät levyt jotka olen ostanut: Gojira - The Way Of All Flesh, Björk - Debut, Esa Kotilainen - Ajatuslapsi (remastered) ja Asa - Terveisiä Kaaoksesta. Yksi levy metallia, yksi jotain vähän määrittelemättömämpää, yksi ambienttia, yksi hiphoppia, jonkin senkin kohdalla genrerajat venyvät aika lailla. Minä haluan kuunnella hyvää musiikkia, mitäs sillä on väliä mistä genrestä musiikki on. Viime aikoina ovat kolisseet myös kirjastosta lainatut levyt freejazzia, bluesia ja klassista. Näiden ja vaikkapa Lamb of Godin välissä on kuitenkin aika helvetin iso genrekuilu.
 
Ehdoton purismi on mielestäni vähän arveluttavaa, mutta minkäs sille voi, jos ei saa kiksejä kuin tasan yhdentyyppisestä musiikista. Kuka minä olen tuomitsemaan sen enempää bläkkispuristeja kuin klasaripuolen vastaavia. Olen mielestäni onnellisessa asemassa, kun voin nauttia monenlaisesta musiikista. Hyvää musiikkia löytyy joka puolelta, tai ainakin hyviä ideoita. Monipuolisuus on myös rikkautta ja itse imen vaikutteita kaikenlaisesta musiikista. Sinfonioista massiivisia äänimaailmoja, elektronisesta musiikista sykettä ja metallista meneviä riffejä. Itse en pystyisi enää elämään musiikillisessa "putkessa", kypsyin jo aiemmin liialliseen genreuskollisuuteen ja -ajatteluun.

Tässä ketjussa on hirmuisen hyviä pointteja. Tykkään.
 
Pari vuotta sitten (jossain ketjussa, jota en enää muista) joku ilmeisesti pitemmän linjan ammattimuusikko kertoi musiikillisesta kehityskaaresta, jossa jokainen elämäntapamuusikko päättyy lopulta soittamaan bluesia ja vain bluesia. Mikään muu ei kuulemma enää tunnu miltään. Se jäi tosi vahvasti mieleen ja on sekä motivoinut että latistanut harrastusintoa aika ajoin. Mikä siinä ei voisi muka olla vain paikkansa pitävää, mietin monesti.
 
Ilmeisesti hän oli tehnyt omaa henkilökohtaista tarkkailutyötä itsestään ja ympärillään olevista tovereista ja päätynyt tähän "kaikki musiikki johtaa bluesiin" -teesiin. Mutta jännä nähdä, josko itsekin harrastelijana käyn musiikkimaun vaihtelevan aallokon läpi ja joskus löydän itseni vain soittamassa surullista bluesia jonkun savuisan olutbaarin nurkasta. Ja tunteilen.

nopeuteen katsomatta.
 
So so! Varo sanojas!

jokainen elämäntapamuusikko päättyy lopulta soittamaan bluesia ja vain bluesia.
 
Varmaan mäkin jos eläisin 350 vuotiaaksi. Sitten kuolisin kun se on niin tylsää =D