Kitarat: soittaminen ›

Kuuntelin soolosi. Leppoisaa meininkiä ja melodisia, väliin kuulaitakin sävelkulkuja, Yksi asia siinä häiritsi. Soitannosta nimittäin kuului se, että sitä oikeaa melodiaa ei ollut olemassa. Eli ilman pääteemaa sävelet harhailivat, tosin harmonisena joukkona, orpoina, tietämättä mistä ovat tulleet ja mihin mennä. Ikuisesti kadotettuina.
 
Ihan korvaa miellyttävää soitantoa muuten.
 
Eli sinänsä soolo kuulosti siltä, mitä se olikin: uusia melodioita sellaisen taustan päälle, jossa ei alkuperäistä melodiaa ollutkaan. Täytyy vaan keksiä jatkossa parempia melodioita - jospa vielä joskus joku sanoisi, että "tuohan kuulostaa niinkuin se olisi sävelletty tuohon".
 
Toisaalta, itse suhtaudun asiaan vähän kaksijakoisesti: jos haluaisin nimenomaan tehdä päämelodian, soittaisin ehdottomasti vähemmän ja "jäsennetymmin". Nyt kuitenkin kyseessä oli sooloskaba, johon yritinkin soittaa soolon enkä varsinaista päämelodiaa. Pyrin kuitenkin lähestymään soolosoittoakin siltä kantilta, että melodiat siinä hommassa kaikista tärkeintä ovat, eivätkä niinkään nopeat asteikon kahlaamiset ja muut "matemaattiset ja teoreettiset" asiat.
 
Soolot ja varsinainen melodia ovat mulle kuitenkin kaksi eri asiaa, joilla voi olla toistensa kanssa tekemistä joko paljon, vähän tai ei ollenkaan. Tilanteesta riippuen eri ratkaisut toimivat paremmin.

Huoh... Taidamme elää eri ulottuvuuksissa, kun mikään mitä viestissäsi sanot ei mielestäni juurikaan päde.
 

 
Eivät ne mielestäni niin harvassa ole, kuin annat ymmärtää. Kyllä joka ikinen jazzmuusikko, jota itse kuuntelen pystyy luomaan "tyhjästä" mielenkiintoisia ja kutkuttavia melodioita, jotka ainakin omaa korvaani miellyttävät.
 

 
Jälleen kerran: Jos tämä tosiaan pitää kohdallasi paikkaansa, niin suosittelen kuuntelemaan parempia muusikoita. Et viitsisi antaa vaikka muutaman esimerkin muusikoista, jotka tuottavat näitä "toinen toistaan sisällyksettömiä, melodiattomia fraaseja". Omasta levyhyllystä en löydä niitä etsimälläkään.

 
Harmoniaa voi ymmärtää vaistomaisesti tiettyyn pisteeseen asti, mutta etenkin, jos on kyseessä vähän monimutkaisempi sointukierto, eli esimerkiksi sellainen, jossa poiketaan sävellajin ulkopuolelle, auttaa skaalojen ym. teorian tuntemus suuresti. Enkä näe miten se vaistomaisuus sinänsä edes parantaisi lopputulosta. Wynton Marsalisia lainatakseni: "Jazz is not just, 'Well, man, this is what I feel like playing.' It's a very stuctured thing that comes down from a tradition and requires a lot of thought and study". En ymmärrä mikä niissä skaaloissa oikein pelottaa sinua. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ne ovat työkaluja, joiden avulla muusikon on helpompi ilmaista itseään.

 
Ei kai siinä mitään, jos ei tykkää horisontaalisemmasta tavasta tuottaa melodioita. Kai se on makuasia. Se, että sooloilee tällä lailla ei kuitenkaan missään nimessä sulje pois mielekkäiden kokonaisuuksien tai melodisesti toimivien fraasien mahdollisuutta.
 

 
Tämä varmasti riippuu kuulijasta. Itse kuuntelen paljon mielummin improvisoituja sooloja (etenkin livenä), kuin valmiiksi sävellettyjä. Improvisoinnin spontaaniutta on mahdoton korvata säveltämällä soolot etukäteen. Omasta mielestäni ei ole mitään mahtavampaa, kuin kuunnella solistia, joka on aivan tulessa ja jonka joka ikinen nuotti tuntuu putoavan juuri oikeaan kohtaan ja oikeaan aikaan. Siinä on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta musiikista, kuin jazzista ole saanut irti. Tämä toimii siis erityisesti livenä.
 

 
Improvisointia eri muodoissaan on ollut olemassa niin kauan, kuin musiikkiakin, eli luultavasti niin kauan, kuin ihminen on maan päällä kävellyt. Ja edelleen, riippuu varmasti kuulijasta itkettääkö vaiko hymyilyttääkö.

 

Kummallinen tuo "pitää olla orja melodialle" -ajatus.. Eikö jazzmusiikki olisi melko tylsää, jos kaikki soolot vain hieman varioisivat niitä tuhansiin kertoihin kuultuja melodioita, jotka aikaisemmin sanoit jazzareiden usein raiskaavan.
 

 
Taitava jazzmuusikkohan on sisäistänyt skaalat niin hyvin, ettei hänen tarvitse niitä erityisemmin ajatella. Senkun soittaa "vaistomaisesti".
 
E: Jucciz osoitti mielestäni esimerkillään ylläolevan lausuntoni todeksi. Todella tyylikäs soolo!
 
Jokaisesta ymmärrettävästä lauseesta pystyy esitäämään helposti vastaväittämän, kuten StStephen osoittaa.
 
En viitsi jatkaa samalla linjalla, vaan totean vain, että kuten sanottua melodia on minulle tärkein musiikin osa-alue ja sen vuoksi en pidä jazzista, koska he osaavat pilata hyvänkin melodian. En ymmärrä miksi he niin tekevät?
 
Pidän myös siitä, jos musiikissa kuulen tuoreita ja 'erilaisia' sävelkulkuja ja ideoita, mutta jos melodia ei miellytä, niin kappale kappalekaan ei.
 
Jazzissakin löytyy poikkeuksia, kuten muussakin musiikissa.

Eli sinänsä soolo kuulosti siltä, mitä se olikin: uusia melodioita sellaisen taustan päälle, jossa ei alkuperäistä melodiaa ollutkaan. Täytyy vaan keksiä jatkossa parempia melodioita - jospa vielä joskus joku sanoisi, että "tuohan kuulostaa niinkuin se olisi sävelletty tuohon".
 
Toisaalta, itse suhtaudun asiaan vähän kaksijakoisesti: jos haluaisin nimenomaan tehdä päämelodian, soittaisin ehdottomasti vähemmän ja "jäsennetymmin". Nyt kuitenkin kyseessä oli sooloskaba, johon yritinkin soittaa soolon enkä varsinaista päämelodiaa. Pyrin kuitenkin lähestymään soolosoittoakin siltä kantilta, että melodiat siinä hommassa kaikista tärkeintä ovat, eivätkä niinkään nopeat asteikon kahlaamiset ja muut "matemaattiset ja teoreettiset" asiat.
 
Soolot ja varsinainen melodia ovat mulle kuitenkin kaksi eri asiaa, joilla voi olla toistensa kanssa tekemistä joko paljon, vähän tai ei ollenkaan. Tilanteesta riippuen eri ratkaisut toimivat paremmin.
 
Harvemmin hyvää kappaletta syntyy soittamalla sointukiertoon uusia melodioita, vaan mielestäni kappaleella täytyy olla joku syvempi merkitys, ideologinen pohja, päävire, tarkoitus, tunnelma, jotta siitä syntyisi mielenkiintoinen sävelmä. Ei tyhjän päälle voi rakentaa mitään pysyvää.

Harvemmin hyvää kappaletta syntyy soittamalla sointukiertoon uusia melodioita, vaan mielestäni kappaleella täytyy olla joku syvempi merkitys, ideologinen pohja, päävire, tarkoitus, tunnelma, jotta siitä syntyisi mielenkiintoinen sävelmä. Ei tyhjän päälle voi rakentaa mitään pysyvää.
 
Silti mä luulen, että ihan älyttömän moni loistava kappale on syntynyt ihan puhtaasti improvisaatio- tai jamipohjalta ilman, että ollaan istuttu kirjoituspöydän ääreen ja ruvettu piirtämään pallukoita viivastolle. Tätä "sävellystapaa" itse ihailen suunnattomasti ja juuri siksi saan hyvistä jazzkonserteista todella paljon irti. Sitä oikein ihmettelee suu auki, "miten tuon tutun ja kuluneen sointukierron päälle joku voikin keksiä vielä noin paljon lisää uusia ja oivaltavia melodioita!"

Keskustelua näyttää syntyneen yön aikana.
 
Eikö näissä tunnu olevan enemmän yhteistä kuin eroa mitä haastavuuteen tai tarinankertojan kykyihin tulee? Vai mitä kohtaa en ymmärrä?
 
Kyllä, olen kanssasi samaa mieltä, että blues-sooloilussa (johon käy yleensä yksi pentatooninen tai blues-skaala) ja modaalisessa jazzsooloilussa on paljon samoja elementtejä - ainakin mitä tarinankerrontaan tulee. Vertailinkin tuossa sointu- ja moodipohjaista improvisaatiota keskenään.
 
Voisiko olla mahdollista, että ajattelet sooloa kokonaisuutena, etkä yksittäisiniä sointuina ja niiden päälle soitettavina sävelinä? Eli yrität luoda melodisesti toimivan kokonaisuuden, soolon, joka sopii käyttämääsi Mistyn sointukiertoon. Näin minä lähestyisin asiaa.
 
Kyllä voisin lähestyä sooloa kokonaisuutena, jos läpisäveltäisin sen. Mutta koska improvisoin soolon en pysty näin tekemään. Tämä taas johtuu siitä, etten osaa jakaa mieltäni kahteen erilliseen aspektiin samanaikaisesti: yhteen, joka keskittyy sen hetkiseen tahtiin, sointuun ja iskuun, ja toiseen, joka ajattelisi tulevia tahteja, sointuja ja ylipäätänsä kokonaisuutta. Tietysti treenaan aina kappaleita (oli kyseessä sitten jazz tai mikä tahansa muu genre) etukäteen, joten saatan hahmottaa soolon kokonaisuuden paremmin, kun tiedän, mitä säestellyksellisesti on odotettavissa.
 
Itse kuuntelen paljon mielummin improvisoituja sooloja (etenkin livenä), kuin valmiiksi sävellettyjä. Improvisoinnin spontaaniutta on mahdoton korvata säveltämällä soolot etukäteen. Omasta mielestäni ei ole mitään mahtavampaa, kuin kuunnella solistia, joka on aivan tulessa ja jonka joka ikinen nuotti tuntuu putoavan juuri oikeaan kohtaan ja oikeaan aikaan. Siinä on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta musiikista, kuin jazzista ole saanut irti. Tämä toimii siis erityisesti livenä.
 
Olen kanssasi samaa mieltä. Jazzin ohella intialaisessa (eritoten Pohjois-Intian hindustanilaisessa) musiikissa on todella usein "tulessa" olevia solisteja. Ja kyllä se tablojenkin soittaja yleensä syttyy ilmiliekkeihin ragan lopussa.
 
Muutenkin allekirjoitan St. Stephenin tekstin. Ei minunkaan levyhyllystäni löydy juurikaan tylsää jazzia; ainoa mikä tässä viime aikoina on ärsyttänyt on vain sellaiset pianistit, joiden soitosta puuttuu dynamiikka.
 
mielestäni kappaleella täytyy olla joku syvempi merkitys, ideologinen pohja, päävire, tarkoitus, tunnelma, jotta siitä syntyisi mielenkiintoinen sävelmä. Ei tyhjän päälle voi rakentaa mitään pysyvää.
 
No jazzmusiikki, ja ylipäätänsä improvisoitu musiikki, on aika pitkälti ns. hetkessä elämistä, eikä tarkoituksena olekaan välttämättä saavuttaa mitään sen pysyvämpää. Ja mitä noihin syvempiin merkityksiin, ideologisiin pohjiin, päävireisiin ja tarkoituksiin tulee, niin neuvoisin sua kääntymään sellaisen "hengellisen" jazzin pariin. Esimerkiksi John Coltranen Love Supreme täyttää omasta mielestäni nuo kaikki kriteerit ja teos on saavuttanut "pysyvän" klassikon aseman. Toisaalta suurin osa tästä "ideologisesta" jazzista on free/avant-garde jazziksi luokiteltavaa tavaraa, ja minulla onkin sellainen aavistus, ettet varmaan tällaisesta materiaalista välttämättä pidä. Tällaisen ideologisen tai henkisen heräämisen kokeneet jazzmiehet ja -naiset harvemmin tavoittelevat seesteistä hengellisyyttä, vaan tavoitteena on saavuttaa sellainen ekstaattinen, esoteerinen ja mystinen kokemus antamalla musiikin viedä menessään ja tavallaan juopua tästä kokemuksesta (vertaa esimerkiksi dervisseihin).
 
Ja ylipäätänsä hyvät jazzmuusikot eivät paljon soittaessaan ajattelen, että "minkä asteikon, arpeggion tai fraasin mä tähän päälle soitan?" Ne vaan antaa mennä. Niin kuin eräs hyvä opettajani sanoi minulle aikoinaan: "Ensin sinun täytyy oppia kaikki. Sen jälkeen sinun täytyy unohtaa kaikki".

Jokaisesta ymmärrettävästä lauseesta pystyy esitäämään helposti vastaväittämän, kuten StStephen osoittaa.

En viitsi jatkaa samalla linjalla, vaan totean vain, että kuten sanottua melodia on minulle tärkein musiikin osa-alue ja sen vuoksi en pidä jazzista, koska he osaavat pilata hyvänkin melodian. En ymmärrä miksi he niin tekevät?

Niin.. Turhahan se tällaisella keskustelupalstalla on keskustelemaan ruveta. Ja sitä paitsi useinhan jazzkipaleissa se kappaleen "oikea" melodia, eli teema tuutataan ilmoille lähes alkuperäisessä muodossaan biisin aluksi ja lopuksi. Siinä välissä sitten improtaan sointujen päälle. Miten tämä muka "pilaa hyvänkin melodian", kun improvisointi ei usein edes perustu teemalle vaan alla olevalle harmonialle?

Tuli mieleen, että täällä on varmaan enemmän asiaan perehtyneitä:
http://muusikoiden.net/keskustelu/threads.php?c=55

Kannattaa ainakin kysäistä.

OT ja kevennys. Mahottoman kova meno jatsikeikalla :) Kahvikuppien kilinä vaan meinas häiritä muuten sievää soitantaa.
 
http://www.tedgreene.com/video/tedgreene_JBwedding_1.asp

OT ja kevennys. Mahottoman kova meno jatsikeikalla :) Kahvikuppien kilinä vaan meinas häiritä muuten sievää soitantaa.
 
Kannattaa hommata se DVD !! Melkein 2 tuntia ja about 40 biisiä. Plus mukavaa jutustelua myös kappaleiden aikana. Heh. Oikeesti, tuo DVD on aarreaitta jos TG kiinnostaa yhtään tai yleensä sointusoolojen soittaminen -- Chord Chemisty goes working!!

Hmjaa, että tällaista tällä kertaa. Aika rajuja väitteitä esität.
 
Ensinnäkin: Jazz ei ole ns. klassista musiikkia. Se ei noudata sen estetiikkakäsityksiä mm. kauniista melodioista, muoto-opista tai harmoniankuljetuksista. Luettuani kirjoittamasi tekstit mieleen tulee väistämättä oletus, jonka mukaan olet pääosin kuunnellut/soittanut länsimaista taidemusiikkia. Onko näin? Tunnut nimittäin käsittelevän aiheen tematiikkaa vahvasti taidemusiikin luomien estetiikkakäsitysten ja musiikkiautonomian kautta.
 
Ja mitä improvisaatioon tulee; musiikki on lähes aina ollut improvisaatiopohjaista (meidän kulttuurimme termejä käyttääkseni). Koko maailmaa tarkasteltaessa on edelleen suurin osa maapalloltamme löytyvästä musiikista "improvisoitua". Meidän länsimäinen musiikkitraditiomme on tässä suhteessa itseasiassa enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Suurin osa maailman musiikkikulttuureista ei käytä nuotteja. Heillä ei ole käsitteitä kuten teos tai säveltäjä, ja musiikki on vieläpä usein kiinteä osa tanssia - ja toisinpäin. Yleensä näitä kahta ei edes voida (kirjaimellisesti) erottaa toisistaan; monessa kulttuurissa sama sana tarkoittaa sekä musiikkia että tanssia. Musiikki myös luodaan lähes aina vasta esitettäessä. Toki tämä tapahtuu kulttuurissa vallitsevien musiikillisten konventioiden pohjalta ja niitä hyväksi käyttäen. Huomattavaa kuitenkin on, että he eivät itse tämänkaltaista toimintaa improvisaatioksi mieltäisi, eivätkä he koko käsitettä ymmärrä. Yleisesti voidaan nimittäin sanoa, että jotta voidaan improvisoida tai yleensäkään puhua koko käsitteestä, tarvitaan pohjalle käsite "teos" tai "sävellys". Mikäli musiikki syntyy aina vasta esitettäessä, ei luonnollisestikaan tarvetta koko improvisaatio käsitteelle synny.
 
Meidän musiikkikulttuurissammekin nuotit astuivat kunnolla kehiin vasta kirjapainotaidon kehittymisen jälkijunassa, eli siinä 1450-luvulla. Siihen asti meidän taidemusiikkimmekin toimi suurilta osin improvisaation ja kuulonvaraisen musisoinnin pohjalta - ja vielä paljon nuottikirjoituksen vankiintumisen jälkeenkin barokin basso continuo (kenraalibasso) käytännöissä jne. (1600-lukua). Nykyinen teos/kaanon "palvonta" kehittyi mittoihinsa karkeasti vasta klassismin ajalla. Sinänsä meidän musiikkikulttuurimme säveltäjä-/teospalvontoineen, nuotteineen, konservatorioineen ja konsertti-instituutioineen on tietystä näkökulmasta katseltuna melkoisen huvittavakin apparaatti. Missä muualla soitetaan monta sataa vuotta vanhaa musiikkia yhä uudelleen ja uudelleen, ja vielä siten, että se pyritään säilyttämään mahdollisimman "autenttisena" ja muuttumattomana? Missä muualla musiikista irrotetaan siihen yleisesti liitettävä oheistoiminta, kuten tanssi, hauskanpito, spontaani luovuus jne.? Missä muualla sävelletty nuotti on se varsinainen teos, eikä se soiva osio sinänsä? Missä muualla pitää istua hiiren hiljaa rivissä ja kuunnella (ja katsella), kun soittajat soittavat teoksia? Itse asiassa tämänkaltainen konserttikäytäntö oli melkoisen haastavaa opettaa aikoinaan aikalaisille - hiljaa istuminen ja musiikki eivät ole välttämättä asioiden luonnollisin yhteenliittymä.
 
Myös taidemusiikin konservatorioperinne ja siellä vallitseva soittamisen opettaminen on kokonaisuudessaan melkoisen mielenkiintoinen. Siellä opetetaan käytännössä toistamaan asioita; soittamaan nuoteista tietyllä tavalla ja tietystä näkökulmasta. Tilaa hauskanpidolle tai "elävälle musiikille" ei juuri jää. Improvisointi jätetään myös melkoisen heikolle pohjalle, tai sitä ei opeteta välttämättä ollenkaan. Mielenkiintoista on myös se, että klassisen musiikin perinne käsittää improvisaatioksi ainakin osin jo olemassa olevan teeman varioinnin ja teeman tulkinnan soitettaessa. Sinänsä kaiken tämän voi ymmärtää, jos asiaa käsittelee nimenomaan tradition kautta. Konservatorioissa opetetaan perinnettä; soittamaan oikein tämän perinteen mukaisesti. Kyseessä on siis pitkälle samankaltainen ilmiö, mitä yleisesti mielletään termin kansanmusiikki alle - sitähän klassinen musiikki nimittäin nykyään hyvin pitkälle käytännössä on! Jos asiaa ei näin miellä, ollaan mielestäni tiellä, joka johtaa väistämättä kuihtumiseen ja hiipumiseen. Musiikin keskeinen ominaisuus on, että sen täytyy elää ja hengittää.
 
Tähän väliin on hyvä heittää vaikka tämä: Luuletko, että suurin osa maailman eri musiikkikulttuurien edustajista haluaa "improvisoidessaan" luoda länsimaisen taidemusiikkiestetiikan mukaisen "kauniin melodian", jolla on alku, keskikohta ja loppu? Asia ei ole todellakaan näin. Ensinnäkin monen länsimaisen musiikkikulttuurin ulkopuolella eläneen ihmisen mielestä, meidän "kauniit melodiamme" ovat korvia raastavia ja häiritseviä. Eräskin vanha tutkimus (jota tässä en muista, pahoittelen) osoittaa tämän: Täysin länsimaisen kulttuurin ulkopuolinen ihminen vietiin kuuntelemaan sinfoniaorkesteria ja jälkeenpäin kysyttiin mitä hän siitä tuumi. Vastauksena oli, että hänen mielestään paras kohta koko sinfoniassa oli se, jolloin soittajat virittivät soittimensa ennen varsinaisen teoksen alkua. Pähkinänkuoressa: meidän kehittämämme musiikki harmonioineen, muoto-oppeineen, melodioineen jne. on vain yksi tapa monista monista muista tehdä musiikkia - ja täysin yhtä arvokas ja samalla viivalla muiden tapojen kanssa!
 
Ideana tällä kaikella pälätykselläni on havainnollistaa sitä, että musiikki on paljon muutakin kuin mitä länsimainen (taide)musiikkikulttuuri on ympärilleen luonut. Painottaen tässä yhteydessä nimenomaan moninaisia esteettisiä käsityksiä ja näkökulmia ja niiden huikeaa kirjoa. Jazz improvisaatiota ei kertakaikkiaan VOI mitata länsimaisen taidemusiikkiestetiikan pohjalta. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei ole olemassa yhtä "oikeaa musiikkia" tai "kehittyneintä musiikkia", johon muuta musiikkia voitaisiin vertailla ja sitten päättää, että onko tämä nyt sitten oikein tai väärin tai hyvää tai huonoa tai.. ad infinitum. Jazz improvisaatiossa olennaista on juuri soittaa niitä sointuja. Englanniksi "playing the changes", joka ei kunnolla taivu suomenkielelle alkuperäisen merkityksensä säilyttäen. Ideana siis kuitenkin soittaa nimenomaan sointuja ja sointuvaihdoksia; maalailla sitä sointujen harmoniaa käyttämällä hyväksi pitkälle vietyä teoriapohjaa skaaloineen, harmonioineen ja erilaisine harmonisine korvauksineen. Jazz edustaa omaa (esteettistä)tyyliänsä siinä missä taidemusiikkikin ja kumpikin vaatii solistilta huomattavaa treenaamista ja asiaan syventymistä.
 
Jazz improssa siis ole niinkään ideana luoda "henkeäsalpaavan kaunista melodiaa". Toki tietty melodinen idea kuuluu olennaisena osana myös jazz improvisaatioon - ei niitä nuotteja/skaaloja voi randomilla edes takaisin sahata. Se melodian ideaali on vain suhteellisen erilainen mitä länsimainen taidemusiikki edustaa. Asiaa voi lähestyä myös niin päin, että miksi Vivaldi käyttää aina sointusäveliä vahvoilla tahdinosilla ja kuljettaa ääntä tylsästi kontrapunktisin sovelmin? Miksi kaikki purkautuu aina tylsästi konsonanssiin? Miksi melodialinjat tyytyvät vahvistamaan sointujen sointusäveliä erilaisten värittävämpien välisävelten käytön sijaan? Tällaista vääntämistä voisi jatkaa loputtomiin. Täten voisi kuitenkin joku jääräpäinen jazzari asiaa lähestyä - eli käytännössä samoin, miten suuri osa (vanhanpolven) klassisen musiikin kuuntelijoista suhtautuu jazziin. Hieman avarakatseisuutta ihmiset!
 
Huomaa myös, että suurin osa (elleivät kaikki) kuuntelemistasi jazz instrumentalisteista osaisivat halutessaan luoda konsonoivan ja kauniin melodialinjan sooloihinsa - tämä ei vain sattuneesta syystä ole jazz soolojen idea! Kuuntelijat ja toiset soittajat nauraisivat luultavasti soittajan suohon, mikäli hän lähtisi moista suoritetta tekemään - näin hyvin vahvasti karrikoiden hehe. Haluan vain tuoda edelleen esille sitä, että et voi verrata jazz improvisaation melodiaa "normaaliin" melodiaan siten, miten kirjoituksissasi teet ja ymmärtää annat. Tämä synnyttää närää lukijoissa, vaikka he eivät sitä välttämättä tekstiksi tyhjentävästi muotoilla osaisikaan.

En ole aikoihin nyökytellyt yhtä paljon kuin Kainzin yllä olevaa tekstiä lukiessani. Juuri sama fiilis tuli mulle: jazzia yritetään mitata klassisilla mittareilla ja eihän siitä mitään tule.

Meidän musiikkikulttuurissammekin nuotit astuivat kunnolla kehiin vasta kirjapainotaidon kehittymisen jälkijunassa, eli siinä 1450-luvulla. Siihen asti meidän taidemusiikkimmekin toimi suurilta osin improvisaation ja kuulonvaraisen musisoinnin pohjalta - ja vielä paljon nuottikirjoituksen vankiintumisen jälkeenkin barokin basso continuo (kenraalibasso) käytännöissä jne. (1600-lukua). Nykyinen teos/kaanon "palvonta" kehittyi mittoihinsa karkeasti vasta klassismin ajalla. Sinänsä meidän musiikkikulttuurimme säveltäjä-/teospalvontoineen, nuotteineen, konservatorioineen ja konsertti-instituutioineen on tietystä näkökulmasta katseltuna melkoisen huvittavakin apparaatti. Missä muualla soitetaan monta sataa vuotta vanhaa musiikkia yhä uudelleen ja uudelleen, ja vielä siten, että se pyritään säilyttämään mahdollisimman "autenttisena" ja muuttumattomana? Missä muualla musiikista irrotetaan siihen yleisesti liitettävä oheistoiminta, kuten tanssi, hauskanpito, spontaani luovuus jne.? Missä muualla sävelletty nuotti on se varsinainen teos, eikä se soiva osio sinänsä? Missä muualla pitää istua hiiren hiljaa rivissä ja kuunnella (ja katsella), kun soittajat soittavat teoksia? Itse asiassa tämänkaltainen konserttikäytäntö oli melkoisen haastavaa opettaa aikoinaan aikalaisille - hiljaa istuminen ja musiikki eivät ole välttämättä asioiden luonnollisin yhteenliittymä.
 
Niin tämä toki toimii toisinkinpäin, et kai yritä arvottaa klassista musiikkia ja sen esityskonventioita muiden musiikinlajien ja muiden kulttuurien konventioiden kautta?

Sitä vaan ihmettelen miksi esim. jazz-standardeja käytetään kuvatulla tavalla: 'ensin muodon vuoksi soitetaan kappaleen varsinainen melodia ja sen jälkeen se unohdetaan ja improvisoidaan vain sointupohjan päälle omia kuvioita'.
 
Miksi ei tehdä omaa kappaletta, joka perustuu samantyyppiseen sointukiertoon ja improvisoidaan sitten siihen mitä halutaan?
 
Parhaimmillaan jazz- musiikki voi jopa minuakin miellyttää, vaikka olenkin melodian ystävä, mutta sitä en ymmärrä, että melodian soittaminen sotisi jazzin periaatteita vastaan. Myös se, että jazzin pitäisi aina perustua improvisaatioon on toinen harhakäsitys jazzin harrastajien parissa. Nämä jazzin parissa yleistyneet käsitykset ovat harhauttaneet monet soittajat väärille urille.
 
Miksi joku melodia kuulostaa esim. äärettömän kauniilta? Koska säveltäjä on pystynyt kappaletta luodessaan siirtämään siihen omasta persoonastaan kumpuavan syvemmän merkityksen, tunteen, joka koskettaa kuuliijaa. Tällöin kappaleella on ikään kuin sielu, jonka pohjalta sitä voi helpommin rakentaa musiikillisen kokonaisuuden. Voihan tietenkin improvisoidessakin saada idean uuteen kappaleeseen.
 
Jotain vikaa kuitenkin jazzissa on (suhteessa itseeni), koska harvemmin olen sen parissa kokenut musiikillisen nautinnon hetkiä tai se olisi minua sävelillään sen syvällisemmin koskettanut. Täytyy myöntää, että en ole siihen kauheasti perehtynytkään. Joitakin poikkeuksia toki löytyy näinkin vähäisellä perehtymisellä jazziin, joten täytyy siellä niitä olla paljon enemmänkin. Kunhan vain tietäisin mistä aloittaisin asiaan perehtymisen.
 
Esim. kuulin radiosta Pud Powelia ja kyllähän sitäkin kuunteli. Duke Ellingtonillakin oli hienoja meloodioita, myös olen kuullut paljon hienoja vanhoja jazz-klassikoita, pari esimerkkiä mainitakseni. Pääsisinköhän sisään tähänkin musiikkilajiin? Olisi hienoa löytää uutta kuunneltavaa musiikkia. Mieluummin aloittaisin jazzista kuin klassisesta musiikkimakuni laajentamisen.
 
Jatsissahan on pari kolme vakavaa ongelmaa: nuotteja käytetään aivan liikaa ja samoin torvia. Melodian puute myös vaivaa.
 
Jos karsitaan keskimmäinen pois, niin voisiko joku suositella mistä lähtisin liikkeelle?

Sitä vaan ihmettelen miksi esim. jazz-standardeja käytetään kuvatulla tavalla: 'ensin muodon vuoksi soitetaan kappaleen varsinainen melodia ja sen jälkeen se unohdetaan ja improvisoidaan vain sointupohjan päälle omia kuvioita'.
 
Siksi koska jatsissakin halutaan varioida ja kehitellä. Improvisointi edellyttää yksinkertaista ja jonomaista rakennetta, mutta taitavat soittajat saavat senkin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Taidemusiikissa haetaan tasapainoa kehittelyn ja yhtenäisyyden välillä, mutta jatsissa jo pelkkä toistuva sointuprogressio takaa yhtenäisyyden. Solistin ei siksi ole välttämätöntä kantaa kappaleen teemaa mukanaan.
 
Miksi joku melodia kuulostaa esim. äärettömän kauniilta? Koska säveltäjä on pystynyt kappaletta luodessaan siirtämään siihen omasta persoonastaan kumpuavan syvemmän merkityksen, tunteen, joka koskettaa kuuliijaa. Tällöin kappaleella on ikään kuin sielu, jonka pohjalta sitä voi helpommin rakentaa musiikillisen kokonaisuuden. Voihan tietenkin improvisoidessakin saada idean uuteen kappaleeseen.
 
Tuo kuulostaa aivan bluesukkojen söpöilyltä. Unohda tunteet ja keskity tietämiseen ja taitamiseen.
 
Jatsissahan on pari kolme vakavaa ongelmaa: nuotteja käytetään aivan liikaa ja samoin torvia. Melodian puute myös vaivaa.
 
Unohda myös koko jatsi. Ei se ole selvästikään sinun musiikkia.

Siksi koska jatsissakin halutaan varioida ja kehitellä. Improvisointi edellyttää yksinkertaista ja jonomaista rakennetta, mutta taitavat soittajat saavat senkin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Taidemusiikissa haetaan tasapainoa kehittelyn ja yhtenäisyyden välillä, mutta jatsissa jo pelkkä toistuva sointuprogressio takaa yhtenäisyyden. Solistin ei siksi ole välttämätöntä kantaa kappaleen teemaa mukanaan.

 
Joo, tämähän olikin tiedossa, mutta mihin tässä tarvitaan itse jazz-standardia?
 

Tuo kuulostaa aivan bluesukkojen söpöilyltä. Unohda tunteet ja keskity tietämiseen ja taitamiseen.

 
Tieto ja taito eivät riitä synnyttämään säväyttävää musiikkia. Jazz-musiikkia tehtäneen liikaa pelkästään tiedon ja taidon avulla. Sen vuoksi se ei sykähdytä.

Unohda myös koko jatsi. Ei se ole selvästikään sinun musiikkia.
 
Kuten olen maininnut jazzistakin löytyy paljon hienoja sävelmiä ja muusikkoja.
 
Tänäänkin kuuntelin jazz-kitaristia, joka käytti virtuoosimaisesti sointuja soittaessaan 'Round and midnight'- kappaletta. Vaikka hänen soinnutustaan kuunteli mielikseen, niin se ei silti tehnyt oikeutta kappaleen hienolle melodialle. Sointujensa lumossa soittaja unohti tärkeimmän eli melodian sekä kappaleen luonteen. Usein juuri näin käy improvisoitaessa esim. vanhoja jazz-standardeja. Kappaleen luonne ja merkitys unohdetaan ja lopputulos onkin sitten karmea tällaiselle kuuntelijalle, joka odottaa soittajaltakin musiikillista ymmärrystä soittamiinsa kappaleisiin.
 
Tällöin en näe yhtään syytä miksi jazz-muusikko käyttää improvisaatioidensa pohjana vanhoja tunnettuja jazz-sävelmiä. Soittajan pitäisi osoittaa kunnioitusta kappaletta kohtaan, eikä pahoinpidellä kuulijoita väärillä tulkinnoillaan.
 
Kuitenkin muusikolla on mielestäni vapaus käsitellä aihetta kuin aihetta, kuten itse haluaa, mutta hyvä maku ja arvostelukyky olisivat tällöin suotavia.

Tällöin en näe yhtään syytä miksi jazz-muusikko käyttää improvisaatioidensa pohjana vanhoja tunnettuja jazz-sävelmiä. Soittajan pitäisi osoittaa kunnioitusta kappaletta kohtaan, eikä pahoinpidellä kuulijoita väärillä tulkinnoillaan.
 
Näitä juttujasi lukiessa tulee kyllä ihan väistämättä mieleen sellainen ajatus, että jazz ei vaan yksinkertaisesti taida olla sinua varten. Kannattaa tsekata vaikka jotain leppoisaa rautalankamusiikkia. Siellä nyt ainakin on niitä nättejä duuri- ja mollimelodioita, joita soittajat eivät lähde pahoinpitelemään.

Nyt rupes tuntumaan siltä, että wede on tullut tähän ketjuun vain trollaamaan. Vai että väärät tulkinnat, hohhoijaa...

Nyt rupes tuntumaan siltä, että wede on tullut tähän ketjuun vain trollaamaan. Vai että väärät tulkinnat, hohhoijaa...
 
Tulkinta on väärä, jos soittaja ei ymmärrä soitettavan kappaleen sisäistä ajatusta, tunnelmaa, henkeä yms.
 
Esimerkki selventänee asiaa: Jos soittaja soittaa tunnelmallista ja herkkää balladia nopeana swinginä, niin voidaan puhua kappaleen väärästä ymmärryksestä. Liian usein kuulee näinkin tapahtuvan.
 
Onhan jazz-soittajallakin oikeus soittaa kappale kuinka haluaa, mutta kuka sitä viitsii kuunnella onkin toinen juttu.
 
Ymmärrätkö nyt?

Näitä juttujasi lukiessa tulee kyllä ihan väistämättä mieleen sellainen ajatus, että jazz ei vaan yksinkertaisesti taida olla sinua varten. Kannattaa tsekata vaikka jotain leppoisaa rautalankamusiikkia. Siellä nyt ainakin on niitä nättejä duuri- ja mollimelodioita, joita soittajat eivät lähde pahoinpitelemään.
 
En pidä rautalangasta, mutta kuuntele sinä vaikkapa swingiä, joka ei paljon rautalangasta eroa, niin tulet paremmalle tuulelle. Iloista ja reipasta jatsia!