Kitarat: soittaminen ›

Jazz- kitaroinnista haluaisin oppia ennenkaikkea soinnutusta.
 
Olen jo hieman perehtynyt aiheeseen ja lueskellut pintapuolisesti useita oppaita, mutta en ole vielä löytänyt aiheesta tarpeeksi hyvää oppikirjaa.
 
Aluksi asia tuntuu vaikealta, kun näkee sointuviidakon 6/9/11/13, ylennykset ja alennukset b5/#5/b9/#9/#11/b5b9/b5#9/.. jne.
 
Vielä, kun ymmärtää, että nämä kaikki soinnut voidaan ottaa useilla eri sormituksilla sekä 2, 3, 4, 5, 6- kielen sointuina sekä sointukäännökset ym. Silloin jazz- soinnutukseen perehtymättömällä alkaa mennä usko omiin kykyihinsä.
 
Itselläni ei päämääränä ole improvisointi jazz- soinnuilla (paitsi bluessissa), vaan niiden käyttäminen blueskierrossa sekä laulujen soinnutuksessa.
 
Kuten jo mainitsin en ole vielä löytänyt oppikirjaa, joka olisi näitä asioita pystynyt tarpeeksi selventämään ja jossa olisi tarpeeksi harjoituksia sopivista soinnuista sopivissa tilanteissa eli käytännön harjoituksia, jossa korvakin oppisi muistamaan tyypillisimpiä sointuvaihdoskuvioita.
 
Usein kirjoissa, ilmeisesti täytteeksi, on laitettu nämä sointuharjoitukset moniin sävellajeihin, kun riittäisi, että ne esitetään vaikkapa vain yhdessä sävellajissa. Sointuvaihdosten ideat ja pääsäännöt pitäisi selittää hyvin, jolloin ne kyllä olisi helppo siirtää muihin sävellajeihin. Kun esim. hypätään yhtä-äkkiä esittämään sointuvaihdoksia G: stä Bb- duuriin, niin se ei paljoa selvennä opetusta, päinvastoin.
 
Olisi hienoa, jos löytyisi DVD tai kirja, jossa selkeästi opetettaisiin yleisimmät vuosikymmenien aikana yleistyneet sointuvaihdokset sekä myöskin niistä olisi kunnolliset teoreettiset selvennykset ja harjoitukset.
 
Nykyiset oppikirjat ovat kaikkea muuta kuin selkeitä ja huolellisesti tehtyjä. Oppaissa joihin olen tutustunut, ei useinkaan ole osattu ottaa nykypäivän kaikkia mahdollisuuksia huomioon (selkeät tabulatuurit, kuvat, audio, video), vaan joitain näistä osa-alueista on käytetty hyvin, mutta harvassa niitä kaikkia on onnistuttu käyttämään onnistuneesti.
 
Oppaat on usein tehty ilman sen kummempaa ulkoasun suunnittelua ja kokonaisuuden hahmotusta. Tämän kaltaiset oppaat tulisi suunnitella erittäin huolellisesti miettien erityisesti esityksen selkeyttä.
 
Tekstiin (esim. teoria) olisi myös kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä jos teksti on epäselvää, niin silloin ei kirjan ulkoasun selkeys ei pelasta tilannetta ja päinvastoin.
 
Yksi DVD, jossa oli osittain onnistuttu on Christiansen, Corey 'Playing in the Pocket: Compin, Voicings and Grooves for ther Serious Jazz Guitarist'. Siinä käytettiin ansiokkaasti myös 'fläppitaulua' näyttämään sointuvaidoksia ja selkeyttämään teoriaa. Modal voicing- osiossa käytiin ensin läpi soinnutuksen teoriaa ja sen jälkeen se esitettiin käytännössä. Erittäin selkeätä, mutta sama käytäntö ei toistunut DVD:n kaikissa osioissa. Sointuvaihdokset selitettiin myös tällä selkeällä tavalla, mutta DVD:ltä oli unohtunut selventää soinnutusta 9, 11, 13 vähennyksineen ja korotuksineen. Tuntui siltä, kun tekijällä olisi tullut hirveä kiire saada tämä DVD valmiiksi, jolloin se jäi em. osin keskeneräiseksi. Tämä on ollut ensimmäinen DVD, johon olen tutustunut, jossa olisi kuitenkin ollut mahdollisuus onnistua, ellei se olisi jäänyt keskentekoiseksi.
 
Esim. Joe Passin 'Blue side of Jazz' oli esimerkki, jossa Joen puhe oli selkeää ja siitä löytyi teoreettista pohjaa sointuvaihdoksille, mutta DVD oli täysin suunnittelematon. Karrikoiden sanottuna se oli tehty periaatteella: Joe istuu tuolille ja tarinoi aiheesta, joka kuvataan. Eikä karrikoitu paljonkaan. Samoin on ikävä kyllä tehty paljonkin luokattomia videoita.
 
Mielestäni ehdottomasti parhaita sointuoppaita tällä saralla on ollut Arnie Berle: 'Chord progressions for jazz and popular guitar'. Sekin on sen verran vanha kirja, että siinä ei ole mukana audiota, mutta muutoin kirja on selkeä opas tähän maailmaan. Kirja opettaa monipuolisesti jazz- soinnutuksen perusteet, mutta itse kaipaisin jo jatko-osaa syventämään tietouttani etenkin laajennetuista, lisätyistä soinnuista sekä sointujen korvaamisista ja etenkin selkeitä ja kattavia käytännön sekä teorian harjoitteita täydennettyinä audiotaustoin ja -esimerkein. Tämä olisi tärkeätä minulle, koska en saa käytännössä tarpeeksi harjoitusta, koska en jazzia yleensä soittele, vaan haluaisin vain perehtyä jazzin sointumaailmaan.
 
Onko kokemuksia hyvistä jazz- soinnutusoppaista?

Kuten jo mainitsin en ole vielä löytänyt oppikirjaa, joka olisi näitä asioita pystynyt tarpeeksi selventämään ja jossa olisi tarpeeksi harjoituksia sopivista soinnuista sopivissa tilanteissa eli käytännön harjoituksia, jossa korvakin oppisi muistamaan tyypillisimpiä sointuvaihdoskuvioita.
 
Kuulostaa, että pitäisi löytää oikotie onneen. Sitä ei nimittäin ole olemassa.
 
Mikäli sointujen mudostaminen on hallussa, suosittelisin lainaamaan jostakin nuottikirjan, joka sisältää jazz-standardeja. Erilaisia biisejä tutkimalla pääset myös auttavasti selville yleisimmistä sointukierroista.

Kuulostaa, että pitäisi löytää oikotie onneen. Sitä ei nimittäin ole olemassa.
 
Mikäli sointujen mudostaminen on hallussa, suosittelisin lainaamaan jostakin nuottikirjan, joka sisältää jazz-standardeja. Erilaisia biisejä tutkimalla pääset myös auttavasti selville yleisimmistä sointukierroista.
 
Tämä mua on aina ottanut jonkin verran päähän jazzissa - siitä tehdään niin erityistä ja muista tyylilajeista poikkeavaa, etteikö siitä muka voisi antaa havainnollistavia esimerkkejä. Aloittelevalle jazzkitaristille annetaan ensimmäiseksi vinkki "Soita ja kuuntele jazzia 10 vuotta, kyllä se siitä lähtee. Ehkä."
 
Mulla on tuossa hyllyssä Rikky Rooksbyn kirjat "How to write songs on guitar" ja "How to write songs on keyboards". Ensimmäisessä kerrotaan erilaisista sointukierroista, siitä miten ne muodostuvat aina I-IV-V:stä vähän eksoottisempiin kiertoihin. Lisäksi annetaan runsaasti esimerkkejä tunnetuista biiseistä, joissa kyseisiä kiertoja esiintyy. Jälkimmäinen kirja menee vielä pidemmälle, siinä on kokonainen chapter omistettu sille, miten perussointuja muokataan, jotta niillä saa tuotua erilaista fiilistä esille, esim "How to make minor chords more tragic (minor add 9th)" ja "How to make chords more dramatic (sus4)". Absoluuttisen tarkkaa ja kaikki teorian yksityiskohdat perinpohjin selittävää tekstiä? Ei todellakaan, mutta aloittelevalle soinnuttajalle äärimmäisen havainnollistavaa tekstiä, jonka pohjalta voi kokeilla asioita, ja on lisäksi helpompi lähteä kahlaamaan vähän syvempiin vesiin.
 
Kummassakaan kirjassa ei käsitellä asioita niin syvällisesti, että niistä olisi paljoa hyötyä ketjun aloittajan mainitsemassa ongelmassa. En silti ymmärrä, miksi vastaavan tyylistä teosta ei voisi kirjoittaa myös jazzin osa-alueella. Asiat hyvin ja esimerkkien kautta selittävä oppikirja ei ole oikotie onneen, ainakaan pop- ja rock-puolella, eikä se mielestäni ole sitä missään muuallakaan. Saman treenin ja ahaa-elämyksen se vaatii. Se on vaan hitosti helpompaa, kun materiaali on kirjoitettu siten, että se oikeasti tukee ymmärrystä. Ei tää tosin ole jazzin tai edes ylipäätään musiikin ongelma, vähän joka alalta löytyy kirjallisuutta, jossa asiat ilmaistaan vaikeammin kuin olisi tarpeen. Jotkut kirjoittajat eivät osaa selittää asioita yksinkertaisesti, jotkut eivät viitsi, tai jotkut yhkä haluavat säilyttää jonkin mystisen auran aiheen ympärillä, ettei siitä taatusti tajua mitään, ellei ole todella soittanut ja kuunnellut 10 vuotta jazzia.

Tämä mua on aina ottanut jonkin verran päähän jazzissa - siitä tehdään niin erityistä ja muista tyylilajeista poikkeavaa, etteikö siitä muka voisi antaa havainnollistavia esimerkkejä. Aloittelevalle jazzkitaristille annetaan ensimmäiseksi vinkki "Soita ja kuuntele jazzia 10 vuotta, kyllä se siitä lähtee. Ehkä."
 
Olet oikeassa. En tarkoitanut kommentiani ihan tuolla tavalla.
 
Meikäläisen into treenata jazzia tosissaan katosi jo kymmenen vuotta sitten. Tämän jälkeen olen soveltanut tuota mainitsemaani "pöllimismetodia".

Kokeilepa Ted Greenen Chord Chemistry ja Modern Chord Progressions -teoksia. Chord Chemistry on omasta mielestäni aika selkeä ja todella kattava kirja. Modern Chord Progressions on jo sitten vähän haasteellisempi, mutta hyvin laadukas teos sekin on.

Ted Greenen kirjat on jo testissä! :)
 
Oikotietä onneen, miksi ei? Ainakin nopeampi reitti olisi paikallaan. Miksi rämpiä pahimpien ryteikköjen kautta, jos joku voisi opastaa mukavamman reitin?
 
Kyllähän hyvistä oppikirjoista on paljonkin apua soittamisen oppimiseen. On nimittäin omakohtaista kokemusta, koska olen täysin itseopiskellut lähinnä kitaraoppaiden ja nuotinnosten kautta.
 
Onhan tuokin hyvä idea, että tutkii itseään miellyttävien jazzkappaleiden soinnutusta.
 
Yksi asia, joka tosin vaatisi oman ketjunsa, on jazz-improvisointi, joka perustuu paljolti skaalojen tuntemukselle. Tämä on aiheuttanut sen, että suurin osa jazz-improvisoinnista musiikillisti mielenkiinnotonta skaalojen soittelua. Itse haen soinnutuksia, joiden päälle voi sooloilla esim. duuri- tai molliskaalalla. Ikäänkuin melodista improvisointia tylsän skaalojen toiston sijaan. Voihan siinäkin toki poiketa joskus käyttämään 'vieraita' säveliä.

Yksi asia, joka tosin vaatisi oman ketjunsa, on jazz-improvisointi, joka perustuu paljolti skaalojen tuntemukselle. Tämä on aiheuttanut sen, että suurin osa jazz-improvisoinnista musiikillisti mielenkiinnotonta skaalojen soittelua. Itse haen soinnutuksia, joiden päälle voi sooloilla esim. duuri- tai molliskaalalla. Ikäänkuin melodista improvisointia tylsän skaalojen toiston sijaan. Voihan siinäkin toki poiketa joskus käyttämään 'vieraita' säveliä.
 
Eikös ne duuri- ja molliskaalat sitten ole skaaloja? Kyllähän jazzkipaleen läpi sooloilee yhtä skaalaa käyttäen, mikäli harmonia sen sallii. Eli siis jos soinnut ovat diatonisia. Jos mennään sävellajin ulkopuolelle, ei sama skaala enää toimikaan.
 
En oikein ymmärtänyt jazzimprovisoinnin kritiikkiäsi. Jos olet tosiaan sitä mieltä, että suurin osa jazzimprosta on mielenkiinnotonta asteikkosahausta, niin kehoittaisin kuuntelemaan hieman tarkemmin ja kenties parempia muusikoita. Asteikoiden tuntemus ei ole (tai sen ei ainakaan pitäisi olla) jazzissa, tai missään muussakaan musiikissa, mikään itseisarvo, vaan työkalu. Mitä paremmin asteikot ja moodit on soittajalla hallussa, sitä enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja hänellä on ilmaista itseään musiikillisesti.

Eikös ne duuri- ja molliskaalat sitten ole skaaloja? Kyllähän jazzkipaleen läpi sooloilee yhtä skaalaa käyttäen, mikäli harmonia sen sallii. Eli siis jos soinnut ovat diatonisia. Jos mennään sävellajin ulkopuolelle, ei sama skaala enää toimikaan.
 
En oikein ymmärtänyt jazzimprovisoinnin kritiikkiäsi. Jos olet tosiaan sitä mieltä, että suurin osa jazzimprosta on mielenkiinnotonta asteikkosahausta, niin kehoittaisin kuuntelemaan hieman tarkemmin ja kenties parempia muusikoita. Asteikoiden tuntemus ei ole (tai sen ei ainakaan pitäisi olla) jazzissa, tai missään muussakaan musiikissa, mikään itseisarvo, vaan työkalu. Mitä paremmin asteikot ja moodit on soittajalla hallussa, sitä enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja hänellä on ilmaista itseään musiikillisesti.
 
Minulle improvisointi ei ole mikään itseisarvo ja mieluummin haen kappaleisiin pysyvän sooloratkaisun eli siinä on kyse melodian kehittelystä (usein improvisaation kautta, mutta hyväksyen vain parhaat vaihtoehdot). Usein jatsissa ärsyttää se, että he pillaavat hyvänkin melodian unohtamalla sen kokonaan skaalojensa pyörteissä. Esim. usein kuulee hienoja melodioita sisältäviä jazz-standardeja raiskattavan siten, ettei alkuperäisestä melodiaa enää ollenkaan tunnista ja improvisoitu melodia on musiikilliisesti mitätöntä asteikkosoitantaa.
 
Ilmeisesti useampi jazz-soittaja ajattelee, että improvisointi on kuuluu asiaan ja se on 'hienoa', mutta mitä järkeä on improvisoida, jos se häpäisee kappaleen alkuperäisen melodian, eikä se anna musiikillista nautintoa kuin ehkä soittajalle?
 
Tätähän jazz-muusikot eivät itse ymmärrä ja tuloksena saamme kuulla hirvittäviä versioita vanhoista hienoista kappaleista. Bluesiakin soitetaan jazzin tyyliin nuottipalkalla. Itse ajattelen improvisointia pelkästään melodian muunteluna, mutta jos improvisoi skaalojen avulla, niin alkuperäinen melodia ei olekaan enää improvisaation pohjana, vaan soinnut ja niihin sopivat skaalat määräävät melodian suunnan.
 
Onhan myös selvää, että jazzin improvisoimiseen ei tarvita luovuutta, vaan sitä pystyy 'improvisoimaan' tieteellisellä metodilla, skaaloja soittamalla.
 
Samahan se on jatsissa, kuin muussakin musiikissa, että suurin osa peetä. Onkin hienoa, joskus kuunnella jazz-muusikoita, jotka kunnioittaen alkuperäistä melodiaa luovat improvisaatioissaan uusia hienoja sävelkulkuja.
 
Ai niin, tokihan melodiakin jollekin skaalalle perustuu, mutta useimmiten siihen riittää esim. yksi ja sama duuriskaala, ehkä muutamine ylennyksineen tai alennuksineen. Soinnut on varmastikin alunperin luotu tukemaan ja värittämään melodiaa, mutta jazz-improvisaatioissa usein tilanne on kääntynytkin päälaelleen. Siinä melodialla väritetäänkin soinnutusta eli melodian kuljetus tapahtuu sointujen ehdoilla, kun sen pitäisi tietenkin tapahtua melodian ehdoilla.
 
Nyt hyviä jazz-sointukirjoja peliin!

Onhan myös selvää, että jazzin improvisoimiseen ei tarvita luovuutta, vaan sitä pystyy 'improvisoimaan' tieteellisellä metodilla, skaaloja soittamalla.
 
Tämä kohta tökkäsi erityisen pahasti: oman mielipiteen esittäminen "Onhan myös selvää"-pohjustettuna. Havaintojeni mukaan nimenomaan jazzin puolella improvisointi ei vaan kuulosta "oikealta" ja tyylinmukaiselta, jos se on pelkkää skaalojen kahlaamista. Monissa muissa tyyleissä voi sen sijaan "fuskata" kuvaamallasi tavalla. Olisi lisäksi mielenkiintoista kuulla, mistä olet saanut vallan määritellä sen, missä tyylilajeissa improvisoidessa luovuutta tarvitaan ja missä puolestaan ei.
 
Toinen asia: missä ihmeessä on määritelty se, että improvisoinnin pitäisi olla pelkkää alkuperäisen melodian muuntelua? "Teema ja sen muuntelu niin, että alkuperäisen teeman vielä tunnistaa"-ajattelu on vahvemmin läsnä enemmänkin länsimaisen taidemusiikin puolella - tämän ei mielestäni tarvitse toimia pohjana (tai ainakaan pakollisena ohjenuorana) kevyessä musiikissa, jossa pelataan ihan eri säännöillä. Kevyessä musiikissa improvisointi on hyvin usein kokonaan uusien melodioiden keksimistä sointujen puitteissa ja minusta tämä on mitä mainioin osoitus soittajien luovuudesta - siis silloin, kun uudet, lennossa keksityt melodiat todella ovat hyviä. Asteikkojen kahlaus erikseen: tämä tosin on mielestäni paljon yleisempää rock- ja hevimusiikin kuin vaikkapa jazzmusiikin puolella. Poikkeuksiakin löytyy: kelläpä olisi pokkaa luonnehtia vaikkapa Brian Mayn, Eddie Van Halenin tai Slashin improvisointia lähinnä skaalojen veivaamiseksi kun kaikilla tuntuu olevan hienoja melodioita pääkoppa täynnä?
 
Voisiko lopultakin olla niin, ettet vain ymmärrä lopputulosta, joka syntyy monien jazz-improvisoijien taidosta käsitellä kappaleen harmoniaa ihan uuden melodian kautta? Jonkun asian kutsuminen raiskaukseksi vain siksi, ettei kenties edes tajua, mitä melodiatasolla tapahtuu, on aika rankkaa tekstiä.
 
Vaikka tässähän se taisikin tulla: Itse ajattelen improvisointia pelkästään melodian muunteluna. Jos oikeasti kahlitsee oman ajattelunsa ja pakottaa käsityksensä improvisoinnista noin pieneen lokeroon, ei olekaan mikään ihme, että suuri osa kevyen musiikin piirissä tapahtuvasta improvisoinnista tökkii. Väittäisin kyllä, että vika on havainnoijassa eikä säveltaiteessa itsessään. "Jazz-improvisointi on ihan tyhmää kun se ei tapahdu barokin melodiankäsittelysääntöjen puitteissa."

Esim. usein kuulee hienoja melodioita sisältäviä jazz-standardeja raiskattavan siten, ettei alkuperäisestä melodiaa enää ollenkaan tunnista ja improvisoitu melodia on musiikilliisesti mitätöntä asteikkosoitantaa.
 
Ilmeisesti useampi jazz-soittaja ajattelee, että improvisointi on kuuluu asiaan ja se on 'hienoa', mutta mitä järkeä on improvisoida, jos se häpäisee kappaleen alkuperäisen melodian, eikä se anna musiikillista nautintoa kuin ehkä soittajalle?
 
Tätähän jazz-muusikot eivät itse ymmärrä ja tuloksena saamme kuulla hirvittäviä versioita vanhoista hienoista kappaleista. Bluesiakin soitetaan jazzin tyyliin nuottipalkalla. Itse ajattelen improvisointia pelkästään melodian muunteluna, mutta jos improvisoi skaalojen avulla, niin alkuperäinen melodia ei olekaan enää improvisaation pohjana, vaan soinnut ja niihin sopivat skaalat määräävät melodian suunnan.
 
No nyt tulee kovaa tekstiä! En tiedä, mitä jazzia olet kuunnellut, mutta valtaosa jazzista ei todellakaan ole asteikkosahausta. Ellet sitten asteikkosahauksella tarkoita sitä, että improvisoidaan asteikkojen pohjalta sen sijaan, että kappaleeseen läpisävellettäisiin valmis melodinen soolo (missä tapauksessa en tiedä voidaanko enää puhua jazzista). Omasta mielestäni muissa musiikkityyleissä improvisointi voi vielä helpommin sortua täysin merkityksettömään asteikkosahaukseen, kun kappaleen voi vetää läpi yhdellä asteikolla, kun taas jazzissa tuota asteikkoa joutuu usein vaihtamaan kesken soolon.
 
Bebop -tyylikautta edeltäneenä aikana improvisointi pohjautui itse asiassa aina ko. biisin melodiaan - tätä kutsutaan nykyään horisontaaliseksi improvisaatioksi. Bebopin tulo merkkasi taas uutta suhtautumistapaa improvisaatioon; horisontaalista siirryttiin vertikaaliseen, eli melodian sijasta alettiin keskittyä sointuihin. Karkeasti sanottuna tämä merkitsi sitä, että soittaja usein ajatteli sooloilessaan kappaletta sointu kerrallaan. Bebopin jälkeen tulivat free jazz, modaalinen jazz ja hardbop.
 
Modaalinen jazz palautti jazzimprovisaatioon tietyssä mielessä melodillisemman aspektin keskittymällä yhteen tai kahteen moodiin, joka mahdollisti melodisen kehitttelyn yhden moodin sisällä, koska soittajan ei tarvinnut enää murehtia "kimuranteista" sointuvaihdoksista ja niiden myötä asteikon vaihdosta.
 
Se, mikä tekee vertikaalisesta improvisoinnista mielenkiintoisen, on asteikkojen valinta ja niiden käyttö sekä sointuarpeggiot. Solistilla on todella paljon mahdollisuuksia ja työkaluja käytettävänään, ja etenkin noilla sointuarpeggioilla voi luoda mielenkiintoisia "sointukiertoja sointukierron sisään" -tyylisiä juttuja. Ja tässäkin suhteessa voi asiaa lähestyä myös monella tapaa:
 
Esimerkki: Itse olen soitellut viime aikoina Misty -nimistä jazzballadia; kappale menee hyvin pitkälti Eb Duurissa. Kun kappalessa tulee eteen Cm7 -sointu on minulla solistina esimerkkinä nämä kaksi ääripään ratkaisua:
 
1. Noudatan kappaleen alkuperäistä Eb Duurin tuntua ja valitsen C Doorisen asteikon ja soitan jonkun "nätin" soinnun (esim. yksinkertainen Dm7 tai Ebmaj7) Cm7:n päälle
 
2. Vedän niin sanotusti Coltranet ja soitan jotain todella kimuranttia Cm7 päälle. Voi esimerkiksi valita C Fryygisen asteikon ja soittamalla vaikka C#maj9 tuohon päälle, jolloin alkuperäisestä Eb Duurista ei ole jälkeäkään.
 
Modaalinen improvisaatio vaatii siinä mielessä soittajalta enemmän, että hänellä on vain se yksi moodi käytettävinään, jota sitten täytyy tutkiskella. Solisistin tarinankertojakyvyt arvioidaan modaalisessa improvisaatiossa: pystyykö hän luomaan mielenkiintoisesti kehittyvän soolon sen yhden moodin sisällä?
 
Onhan myös selvää, että jazzin improvisoimiseen ei tarvita luovuutta, vaan sitä pystyy 'improvisoimaan' tieteellisellä metodilla, skaaloja soittamalla.
 
Kyllähän jokaisessa musiikkityylissä voi improvisoida teoreettisesti ilman mitään luovuutta. Johonkin blues-kipaleeseen riittää se, että valitsee sen oikean pentatoonisen moodin ja vetää sitä sitten ylös alas.
 
Nyt hyviä jazz-sointukirjoja peliin!
 
Vedä ne Ted Greenen kirjat läpi ja ota kylkiäseksi Mark Levinen The Jazz Theory Book - kyllä näillä pitäisi hyvin pärjätä.

Ted Greenen kirjat on jo testissä! :)
 
Oikotietä onneen, miksi ei? Ainakin nopeampi reitti olisi paikallaan. Miksi rämpiä pahimpien ryteikköjen kautta, jos joku voisi opastaa mukavamman reitin?
 
Nuo edellä mainitut Ted Greenen kirjat on se mukavampi reitti !!! TG on kirjoittanut ylös *kaikki* soinnut mitä voi koskaan tarvita (melkein, heh), TG kertoo todella monta oikopolkua kuinka niitä soinuja voi organisoida päässä ja muistaa, TG käy läpi äänenkuljetusta helppotajuisesti ja esimerkein, TG käy läpi noin miljoona tapaa maustaa 12 tahdin bluesia, TG käy läpi keskeisiä jazz/populaari- sointukulkuja ...
 
Ainoa mitä Ted Greene vaatii, pikkasen kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Ja että oppilas tekee itse niistä esimerkeistä musiikkia (ja se, jos mikä, on noissa kirjoissa hienoa!!).

Tämä kohta tökkäsi erityisen pahasti: oman mielipiteen esittäminen "Onhan myös selvää"-pohjustettuna. Havaintojeni mukaan nimenomaan jazzin puolella improvisointi ei vaan kuulosta "oikealta" ja tyylinmukaiselta, jos se on pelkkää skaalojen kahlaamista. Monissa muissa tyyleissä voi sen sijaan "fuskata" kuvaamallasi tavalla. Olisi lisäksi mielenkiintoista kuulla, mistä olet saanut vallan määritellä sen, missä tyylilajeissa improvisoidessa luovuutta tarvitaan ja missä puolestaan ei.
 
Toinen asia: missä ihmeessä on määritelty se, että improvisoinnin pitäisi olla pelkkää alkuperäisen melodian muuntelua? "Teema ja sen muuntelu niin, että alkuperäisen teeman vielä tunnistaa"-ajattelu on vahvemmin läsnä enemmänkin länsimaisen taidemusiikin puolella - tämän ei mielestäni tarvitse toimia pohjana (tai ainakaan pakollisena ohjenuorana) kevyessä musiikissa, jossa pelataan ihan eri säännöillä. Kevyessä musiikissa improvisointi on hyvin usein kokonaan uusien melodioiden keksimistä sointujen puitteissa ja minusta tämä on mitä mainioin osoitus soittajien luovuudesta - siis silloin, kun uudet, lennossa keksityt melodiat todella ovat hyviä. Asteikkojen kahlaus erikseen: tämä tosin on mielestäni paljon yleisempää rock- ja hevimusiikin kuin vaikkapa jazzmusiikin puolella. Poikkeuksiakin löytyy: kelläpä olisi pokkaa luonnehtia vaikkapa Brian Mayn, Eddie Van Halenin tai Slashin improvisointia lähinnä skaalojen veivaamiseksi kun kaikilla tuntuu olevan hienoja melodioita pääkoppa täynnä?
 
Voisiko lopultakin olla niin, ettet vain ymmärrä lopputulosta, joka syntyy monien jazz-improvisoijien taidosta käsitellä kappaleen harmoniaa ihan uuden melodian kautta? Jonkun asian kutsuminen raiskaukseksi vain siksi, ettei kenties edes tajua, mitä melodiatasolla tapahtuu, on aika rankkaa tekstiä.
 
Vaikka tässähän se taisikin tulla: . Jos oikeasti kahlitsee oman ajattelunsa ja pakottaa käsityksensä improvisoinnista noin pieneen lokeroon, ei olekaan mikään ihme, että suuri osa kevyen musiikin piirissä tapahtuvasta improvisoinnista tökkii. Väittäisin kyllä, että vika on havainnoijassa eikä säveltaiteessa itsessään. "Jazz-improvisointi on ihan tyhmää kun se ei tapahdu barokin melodiankäsittelysääntöjen puitteissa."
 
On olemassa hyvin lahjakkaita muusikkoja, jotka pystyvät laajentamaan variaatioita unohtaen alkuperäisen melodian ja silti saadaen aikaan hyviäkin melodioita, MUTTA tälläisia lahjakkuuksia on harvassa. Kuitenkin lähes jokainen jazz-muusikko kuvittelee olevansa niin lahjakas soittaja, että pystyisi tähän samaan. Sen vuoksi saammekin kuulla toinen toistaan sisällyksettömiä, melodiattomia fraaseja fraasien perään.
 
Silloinkin, kun pystytään improvisoimaan luovasti, niin mielestäni se onnistuu parhaiten improvisoimalla melodiapohjaisesti, eikä skaalapohjaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että soittaja pystyy luomaan sointukiertoon uuden melodian (kokonaisuuden), ymmärtäen vaistomaisesti sen sopivuudeen sointukulkuihin, eikä siten, että soittaja ensin miettii mikä skaala sopii kuhunkin sointuun ja soittaa siihen sopivia säveliä jne. (usein vielä yritetään kuhunkin sointuun ahtaa mahdollisimman paljon säveliä!?). Tällöin jää melodia sivuseikaksi ja improvisoidaan kutakin sointua erikseen. HARVALLA muusikolla on edellytyksiä kokonaisuuksien ymmärtämiseen ja täten kykyä luoda melodisesti toimivia fraaseja.
 
Joskus nuorempana minäkin pidin improvisointia jonkinlaisena ihanteena, mutta näin vanhemmiten ymmärrän, että melkein aina parhaimpaan tulokseen (kuulijan kannalta) päästään säveltämällä soolo-osuudet etukäteen. Kaipa improvisointi alunperin on lähtenyt ihan muusikkojen hauskanpidosta, mutta täytyy muistaa, että vaikka heillä olisi kuinka hauskaa, niin kuulijaa voi alkaa itkettämään.
 
Itse pidän musiikissa melodiaa rytmin ohella sen tärkeimpänä osana. Niin se on jazzissakin alunperin ollut. Mielestäni jazzissakaan ei saisi unohtaa melodiaa. Se vain tuntuu liian usein tänäpäivänä unohtuvan.
 
PS.
Onko jazz-muusikon mahdotonta improvisoida melodisesti, ajattelematta ollenkaan skaaloja?

Ei juma... En minäkään osaa jazzia kunnolla soittaa, mutta siitä huolimatta en lähde tekemään noin rankkoja yleistyksiä.
 
:)

Wedevirtanen: en väitä olevani mikään jazz-kitaristi, itse asiassa kalpea varjo sellaisesta, mutta kuunteletko silti tämän pätkän:
http://mp3.jucciz.com/other/jucciz64.mp3
 
Tuossa kappaleessa ei ole "oikeaa" melodiaa olemassakaan, sillä kyseessä oli yhden sooloskaban tausta, jonka päälle soitin soolon ihan omasta päästäni, kuten luultavasti moni muukin tuossa kyseisessä skabassa. Miten on, onko soitanta tuossa sun mielestä enemmän asteikkojen koluamista vai löydätkö seasta semmoisia paloja, joita voisit pitää "ihan oikeina melodioina (TM)"? Eli onko tuo sun mielestä melodista improvisointia vai jotain muuta?
 
Sen verran voin valottaa omaa ajattelutapaani improvisoinnissa, että olen jo vuosia itse yrittänyt ainoastaan sisäistää kulloinkin kyseessä olevan sointukierron ja laatia sen päälle melodioita lennossa: en koskaan ajattele soittaessani käyttämieni asteikkojen nimiä tai edes intervalleja, vaan koitan ainoastaan saada pihalle päästäni ne melodianpätkät, jotka siellä sillä hetkellä soi. En yritä pilkkoa sointukiertoa esim. tahdin tai soinnun keston mukaisiin paloihin ja soittaa joka soinnun kohdalla juuri niitä "varman päälle"-säveliä, jotkä parhaiten tilanteeseen sopivat. Yritän hahmottaa soololle varatun ajan - esim. tuossa pätkässä reilun minuutin mittaisen siivun - kokonaisuutena, jonka aikana pyrin ikäänkuin kertomaan pienen tarinan. Erityistä huomiota kiinnitän yleensä siihen, miten saisin rakennettua melodisia fraaseja, jotka kantavat nimenomaan sointuvaihdosten yli.

Esimerkki: Itse olen soitellut viime aikoina Misty -nimistä jazzballadia; kappale menee hyvin pitkälti Eb Duurissa. Kun kappalessa tulee eteen Cm7 -sointu on minulla solistina esimerkkinä nämä kaksi ääripään ratkaisua:
 
1. Noudatan kappaleen alkuperäistä Eb Duurin tuntua ja valitsen C Doorisen asteikon ja soitan jonkun "nätin" soinnun (esim. yksinkertainen Dm7 tai Ebmaj7) Cm7:n päälle
 
2. Vedän niin sanotusti Coltranet ja soitan jotain todella kimuranttia Cm7 päälle. Voi esimerkiksi valita C Fryygisen asteikon ja soittamalla vaikka C#maj9 tuohon päälle, jolloin alkuperäisestä Eb Duurista ei ole jälkeäkään.
 

 
Voisiko olla mahdollista, että ajattelet sooloa kokonaisuutena, etkä yksittäisiniä sointuina ja niiden päälle soitettavina sävelinä? Eli yrität luoda melodisesti toimivan kokonaisuuden, soolon, joka sopii käyttämääsi Mistyn sointukiertoon. Näin minä lähestyisin asiaa.

Wedevirtanen: en väitä olevani mikään jazz-kitaristi, itse asiassa kalpea varjo sellaisesta, mutta kuunteletko silti tämän pätkän:
http://mp3.jucciz.com/other/jucciz64.mp3
 
Tuossa kappaleessa ei ole "oikeaa" melodiaa olemassakaan, sillä kyseessä oli yhden sooloskaban tausta, jonka päälle soitin soolon ihan omasta päästäni, kuten luultavasti moni muukin tuossa kyseisessä skabassa. Miten on, onko soitanta tuossa sun mielestä enemmän asteikkojen koluamista vai löydätkö seasta semmoisia paloja, joita voisit pitää "ihan oikeina melodioina (TM)"? Eli onko tuo sun mielestä melodista improvisointia vai jotain muuta?
 
Sen verran voin valottaa omaa ajattelutapaani improvisoinnissa, että olen jo vuosia itse yrittänyt ainoastaan sisäistää kulloinkin kyseessä olevan sointukierron ja laatia sen päälle melodioita lennossa: en koskaan ajattele soittaessani käyttämieni asteikkojen nimiä tai edes intervalleja, vaan koitan ainoastaan saada pihalle päästäni ne melodianpätkät, jotka siellä sillä hetkellä soi.
 
Kuuntelematta vielä sooloasi, niin täytyy mainita, että ajattelutapasi improvisoinnista on samankaltainen kuin itselläni, mutta itse harvoin kykenen luomaan itseäni tyydyttäviä sävelkulkuja, mutta usein näin improvisoin saadakseni ideoita 'säveltääkseni' soolon kappaleeseen.

Huoh... Taidamme elää eri ulottuvuuksissa, kun mikään mitä viestissäsi sanot ei mielestäni juurikaan päde.
 
On olemassa hyvin lahjakkaita muusikkoja, jotka pystyvät laajentamaan variaatioita unohtaen alkuperäisen melodian ja silti saadaen aikaan hyviäkin melodioita, MUTTA tälläisia lahjakkuuksia on harvassa.
 
Eivät ne mielestäni niin harvassa ole, kuin annat ymmärtää. Kyllä joka ikinen jazzmuusikko, jota itse kuuntelen pystyy luomaan "tyhjästä" mielenkiintoisia ja kutkuttavia melodioita, jotka ainakin omaa korvaani miellyttävät.
 
Kuitenkin lähes jokainen jazz-muusikko kuvittelee olevansa niin lahjakas soittaja, että pystyisi tähän samaan. Sen vuoksi saammekin kuulla toinen toistaan sisällyksettömiä, melodiattomia fraaseja fraasien perään.
 
Jälleen kerran: Jos tämä tosiaan pitää kohdallasi paikkaansa, niin suosittelen kuuntelemaan parempia muusikoita. Et viitsisi antaa vaikka muutaman esimerkin muusikoista, jotka tuottavat näitä "toinen toistaan sisällyksettömiä, melodiattomia fraaseja". Omasta levyhyllystä en löydä niitä etsimälläkään.

Silloinkin, kun pystytään improvisoimaan luovasti, niin mielestäni se onnistuu parhaiten improvisoimalla melodiapohjaisesti, eikä skaalapohjaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että soittaja pystyy luomaan sointukiertoon uuden melodian (kokonaisuuden), ymmärtäen vaistomaisesti sen sopivuudeen sointukulkuihin, eikä siten, että soittaja ensin miettii mikä skaala sopii kuhunkin sointuun ja soittaa siihen sopivia säveliä jne. (usein vielä yritetään kuhunkin sointuun ahtaa mahdollisimman paljon säveliä!?).
 
Harmoniaa voi ymmärtää vaistomaisesti tiettyyn pisteeseen asti, mutta etenkin, jos on kyseessä vähän monimutkaisempi sointukierto, eli esimerkiksi sellainen, jossa poiketaan sävellajin ulkopuolelle, auttaa skaalojen ym. teorian tuntemus suuresti. Enkä näe miten se vaistomaisuus sinänsä edes parantaisi lopputulosta. Wynton Marsalisia lainatakseni: "Jazz is not just, 'Well, man, this is what I feel like playing.' It's a very stuctured thing that comes down from a tradition and requires a lot of thought and study". En ymmärrä mikä niissä skaaloissa oikein pelottaa sinua. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ne ovat työkaluja, joiden avulla muusikon on helpompi ilmaista itseään.

Tällöin jää melodia sivuseikaksi ja improvisoidaan kutakin sointua erikseen. HARVALLA muusikolla on edellytyksiä kokonaisuuksien ymmärtämiseen ja täten kykyä luoda melodisesti toimivia fraaseja.
 
Ei kai siinä mitään, jos ei tykkää horisontaalisemmasta tavasta tuottaa melodioita. Kai se on makuasia. Se, että sooloilee tällä lailla ei kuitenkaan missään nimessä sulje pois mielekkäiden kokonaisuuksien tai melodisesti toimivien fraasien mahdollisuutta.
 
Joskus nuorempana minäkin pidin improvisointia jonkinlaisena ihanteena, mutta näin vanhemmiten ymmärrän, että melkein aina parhaimpaan tulokseen (kuulijan kannalta) päästään säveltämällä soolo-osuudet etukäteen.
 
Tämä varmasti riippuu kuulijasta. Itse kuuntelen paljon mielummin improvisoituja sooloja (etenkin livenä), kuin valmiiksi sävellettyjä. Improvisoinnin spontaaniutta on mahdoton korvata säveltämällä soolot etukäteen. Omasta mielestäni ei ole mitään mahtavampaa, kuin kuunnella solistia, joka on aivan tulessa ja jonka joka ikinen nuotti tuntuu putoavan juuri oikeaan kohtaan ja oikeaan aikaan. Siinä on sellainen fiilis, mitä en mistään muusta musiikista, kuin jazzista ole saanut irti. Tämä toimii siis erityisesti livenä.
 
Kaipa improvisointi alunperin on lähtenyt ihan muusikkojen hauskanpidosta, mutta täytyy muistaa, että vaikka heillä olisi kuinka hauskaa, niin kuulijaa voi alkaa itkettämään.
 
Improvisointia eri muodoissaan on ollut olemassa niin kauan, kuin musiikkiakin, eli luultavasti niin kauan, kuin ihminen on maan päällä kävellyt. Ja edelleen, riippuu varmasti kuulijasta itkettääkö vaiko hymyilyttääkö.

Itse pidän musiikissa melodiaa rytmin ohella sen tärkeimpänä osana. Niin se on jazzissakin alunperin ollut. Mielestäni jazzissakaan ei saisi unohtaa melodiaa. Se vain tuntuu liian usein tänäpäivänä unohtuvan.

Kummallinen tuo "pitää olla orja melodialle" -ajatus.. Eikö jazzmusiikki olisi melko tylsää, jos kaikki soolot vain hieman varioisivat niitä tuhansiin kertoihin kuultuja melodioita, jotka aikaisemmin sanoit jazzareiden usein raiskaavan.
 
PS.
Onko jazz-muusikon mahdotonta improvisoida melodisesti, ajattelematta ollenkaan skaaloja?
 
Taitava jazzmuusikkohan on sisäistänyt skaalat niin hyvin, ettei hänen tarvitse niitä erityisemmin ajatella. Senkun soittaa "vaistomaisesti".
 
E: Jucciz osoitti mielestäni esimerkillään ylläolevan lausuntoni todeksi. Todella tyylikäs soolo!

Isot nyökytykset St.Stephenin suuntaan.
 
Skaalat, harmonian ymmärtäminen, kyky käsitellä rytmiä ja leikkiä sillä, oman soittimen rajoitusten ja mahdollisuuksien tunteminen ynnä muut asiat ovat nimenomaan sellaisia työkaluja, että kun ne on riittävän hyvin hanskassa, niitä ei tarvitse erikseen ajatella, vaan niitä käyttää "tosta vaan" nimenomaan jonkin paljon tärkeämmän asian aikaansaamiseksi, kuten melodioiden. Tämä prosessi "skaalojen soittamisesta melodioiden soittamiseen soolopaikan tullen" kestää joillakin muutaman vuoden, joillain vuosikymmeniä ja jotkut tuntuvat soittavan koko elämänsä pelkkiä skaaloja melodioiden sijaan.
 
Havaintojeni mukaan ansioituneet jazzmuusikot ovat nimenomaan niitä, joiden ei tarvitse "esitellä työkalujaan" vaan he voivat keskittyä niiden käyttämiseen tuodakseen esiin sen, mitä heidän päässä oikeasti liikkuu: kauniita, tilanteeseen sopivia, yllätyksellisiä ja kiinnostavia melodioita.

Wedevirtanen: en väitä olevani mikään jazz-kitaristi, itse asiassa kalpea varjo sellaisesta, mutta kuunteletko silti tämän pätkän:
http://mp3.jucciz.com/other/jucciz64.mp3
 
Tuossa kappaleessa ei ole "oikeaa" melodiaa olemassakaan, sillä kyseessä oli yhden sooloskaban tausta, jonka päälle soitin soolon ihan omasta päästäni, kuten luultavasti moni muukin tuossa kyseisessä skabassa. Miten on, onko soitanta tuossa sun mielestä enemmän asteikkojen koluamista vai löydätkö seasta semmoisia paloja, joita voisit pitää "ihan oikeina melodioina (TM)"? Eli onko tuo sun mielestä melodista improvisointia vai jotain muuta?
 
Sen verran voin valottaa omaa ajattelutapaani improvisoinnissa, että olen jo vuosia itse yrittänyt ainoastaan sisäistää kulloinkin kyseessä olevan sointukierron ja laatia sen päälle melodioita lennossa: en koskaan ajattele soittaessani käyttämieni asteikkojen nimiä tai edes intervalleja, vaan koitan ainoastaan saada pihalle päästäni ne melodianpätkät, jotka siellä sillä hetkellä soi. En yritä pilkkoa sointukiertoa esim. tahdin tai soinnun keston mukaisiin paloihin ja soittaa joka soinnun kohdalla juuri niitä "varman päälle"-säveliä, jotkä parhaiten tilanteeseen sopivat. Yritän hahmottaa soololle varatun ajan - esim. tuossa pätkässä reilun minuutin mittaisen siivun - kokonaisuutena, jonka aikana pyrin ikäänkuin kertomaan pienen tarinan. Erityistä huomiota kiinnitän yleensä siihen, miten saisin rakennettua melodisia fraaseja, jotka kantavat nimenomaan sointuvaihdosten yli.
 
Kuuntelin soolosi. Leppoisaa meininkiä ja melodisia, väliin kuulaitakin sävelkulkuja, Yksi asia siinä häiritsi. Soitannosta nimittäin kuului se, että sitä oikeaa melodiaa ei ollut olemassa. Eli ilman pääteemaa sävelet harhailivat, tosin harmonisena joukkona, orpoina, tietämättä mistä ovat tulleet ja mihin mennä. Ikuisesti kadotettuina.
 
Ihan korvaa miellyttävää soitantoa muuten.