Musiikkibisnes ›

Sitaatti "Maaginen 28. ikävuosi? -ketjusta"
 
Lennu:
Vakavasti otettava kiertue ei ole Hiacella suoritettu Tampereen Hellän ja Kuopion Henkan välillä suhailu, eikä omakustanne'levyt' saa jakelusopimuksia. Eli siis demot.

Saahan sen rajata noin, mutta puhut kyllä sellaista painavaa asiaa joka ansaitsee oman ketjunsa (siis tämän).

Eli: mihin ovat kadonneet vakavasti otettavat kotimaankiertueet? A-divarissa niihin ei enää ole varaa kohonneiden keikkaliksojen vuoksi, b- ja c-divareissa niihin ei ole varaa kun keikoista ei makseta. Sen seurauksena bändien identiteetti muuttuu sellaiseksi harhaksi, jossa pop- tai rockbändille keikka kolmena perättäisenä lauantaina on jo "kiertue"; vanhemmat soittajat muistavat vielä että kiertue tarkoitti sitä ettei pääse kotiin nukkumaan ainakaan kahteen viikkoon, ehkä kuukausiin.

Ja sitten toisaalta tuo omakustanne-juttu. Levy-yhtiöt oivalsivat viimeinenkin viimeistään tuossa kymmenisen vuotta sitten, että monissa genreissä tärkeintä on uskottavuus, ja sitä ei saa kompromettoida ottamalla yhtyeitä isoille talleille ennen kuin uskottavuus on varmasti kunnossa ja oppirahat maksettu. Tää oli vähän vaikeasti sanottu, mutta tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sainattavan bändin pitää olla jo niin vakiintunut että sillä on oma yleisöpohja kunnossa (keikat myyty täyteen) ainakin jokaisessa yliopistokaupungissa, ja kunnes tää tapahtuu pitää pärjätä omakustanteilla ja nollakeikoilla.

Eli ostetaan vain sellainen omenapuutarha, jossa on vain kypsiä omenia poimittavaksi. Ei puhettakaan, että enää lähdettäisiin tekemään ketään tunnetuksi sen tarjonnan kautta. Haetaan vain nurkan takaa yllättäjiä, niitä ihmeitä että bändi onkin kasvanut stadionluokkaan kenenkään keksimättä, ja odottaa poimijaansa. No, säästäähän siinä sitten.

Mut tavallaan tilanne on pop-rock -puolella niin, että artistin tai bändin ensimmäinen homma on olla hyvä myymään keikkaa, hyvä levittään sanaa, hyvä askarteleen omia demoja, ja mielellään niin rikas että sillä on varaa kilpailla ammattilaissarjassa. Ja samalla riittävän kapinallinen, mutta yhteistyöhaluinen. Olis kans kiva jos persoonasta löytyisi jokin mahdollisimman laaja pienin yhteinen nimittäjä johon samaistua, kuten määrittelemätön angsti ja ahistus, tai iloinen tyhmyys.

Jos tämä jaksaa sitten sen lisäksi kirjoittaa hyviä biisejä, treenata ne, olla keikalla ajoissa ja antaa kaikkensa, sehän on bonusta. Mutta ei välttämätöntä, asiaa voi kompensoida hypettämällä, tai ostamalla velaksi kunnollisen tekniikan taustanauhoineen.

Sanotaan, ettei harrastajien tarvitsekaan saada oikeita soppareita tai oikeita rundeja. Mut muusikoista on aina ja ikuisesti 85% harrastajia siinä mielessä kuin tää jako tehdään, puhuttiinpa 1920-luvusta tai tästä päivästä, nimiorkestereista tai soittokerhoista. Varsin kovissakin orkestereissa on usein osa porukasta ihan päivätöissä, ja jos kyynisiä ollaan niin olipa vaikka maailman kovin soittaja niin jos samalla myy musakaupassa niin se kauppa on ammatti ja soitto harrastus. Eikö olekin loukkaavaa?

Ihan sama, vaikka identiteetti olisi kuinka puhtaasti muusikon identiteetti.
 
Keskustelua aiheesta? Ja huomioikaa otsikko, aloituksen sävy on tietoisesti provokatiivinen. Aihe on kuitenkin relevantti ja vakava.