Studiotyöskentely ›

Opettele eka kompressoimaan mahdollisimman paljon, mut niin ettei soundille tapahdu juuri mitään. Vaikka pari-kolme asiaa peräkkäin ja kaikkiin mietoa lanausta. Sen jälkeen on helpompi niin halutessaan duunata soundia kompressoimalla.
 
Klassinen inline-kompressointitekniikka on sellainen, että laitat ensin kompressorin thresholdin niin alas että kuulet selvästi kompressorin toimivan. Sitten säädät attackia niin lyhyelle kuin voi, kuitenkin niin että soitin tai ääni kuulostaa itseltään, eli muutamasta millisekunnista muutamaankymmeneen. Sen jälkeen säädät releasea niin, että kompressori kuulostaa tukevan musiikkia, ei pumppaavan omaan tahtiin. Käytä ahkerasti compare- tai bypass-nappia vertailuun vamistaaksesi ettei musan luonne muutu. Lopuksi nostat thresholdin niin ettet enää kuule kompressorin toimintaa mutta se näkyy mittareissa. Oikea threshold (tai joissain kompuroissa input) on sen rajan, kuuluuko toiminta vai ei, sillä puolella jossa ei kuulu - kyllä se siellä tukee, älä huoli.
 
Kun kompressiota halutaan lisää, laitetaan toinen kompressori perään, ja sama alkaa alusta. Tai rakennetaan parallel-kompressio, joka on sitten vähän edistyneempää tiedettä, opetellaan tää nyt eka, eiks ni?
 
Tietenkin nykyään käytetään paljon ihan efektinluonteisia kompuroita, mutta niiden hyöty on aika suhteellinen: onks se sitten kiva että kaikki tulee lujaa, jos ei lopputulosta jaksa kuunnella tai korvat väsyy heti? Kannattaa aloittaa opettelemalla perustekniikat, niin siitä on helppo jatkaa.
 
Muuten kysyjä on samassa tilanteessa kuin Weird Al Yankovicin loistavassa huumorielokuvassa UHF; siinä on sokea mies joka ratkaisee Rubikin kuutiota kysymällä joka käännön jälkeen kaveriltaan: "Onko se tämä?"