Jazz ›

Itse asiassa minäkin pidän Dolphystä, joten en yritä hänen arvoaan väheksyä muusikkona. Kyllä hän saa mainitsemalla levyllä rakennettua mainoita sooloja, kaaria ja jännitteitä, mutta komppi on hänen kanssaan hieman lirissä, koska Dolphyn keinot ovat niiiiiin ennalta-arvaamattomia. Hänen soittonsa poukkoulee, naukuu ja käkättää, mutta hänen suuntansa vaikuttaa olevan hänelle itselleen yllättävänkin johdonmukainen. Ongelma on siinä, että modernikaan mainstream ei pysy hänen perässään.
 
Mulla on jonkun plokkaama Dolphyn soolo piisissä "245" joka on herran itsensä säveltämä "eksoottinen" blues ja ei se nyt ihan ihmeellisiä soita, ainoastaan hienoja.

Oli järjettömän viihdyttävää kuunnella Virtaperkon jazzvastaista propagandaa. Jännitin tosissaan että mitä se seuraavaks kertoo. Hienoa myös kuulla todellisia mielipiteitä, kuten jo mainittu, ja hienoja pointteja tännekin kirjoittu.
 
Vaikka yritin punnita Virtaperkon mielipiteitä mahdollisimman puolueettomasti, niin en loppujenlopuksi ollut samaa mieltä melkein missään.
 
Toki jazzharmoniat on helppo valjastaa hirveäksi puuroksi ja soljuva modaalinen tyyli, jossa ei juurikaan ole musiikillisia huippuja, ei iske minuunkaan. Esim. muutamat Herbie Hancockin sävellykset/levytykset, joissa tosiaan ei ole kuin soljuvaa harmoniaa. Tietysti siinä on haasteita improvisoijalle. Nopeasti vaihtuvien sointujen sijaan tuleekin vähän sointuja, jotka eivät välttämättä ole sidoksissa toisiinsa. Musiikillisia huippuja ei esiinny ja improvisoijan täytyy luoda ne itse, eikä siihen yleensä riitä enää soinnun, tai moodin sävelet. Siksi onkin välillä ärsyttävää huomata kun aloittelijoille annetaan modaaliseen tyyliin tähtäävä sävellys, jonka harmonioissa on helppo pysyä, mutta johon on vaikeaa saada kontrasteja ja mielekästä soitettavaa pidempään kuin sen yhden choruksen verran. (Toki pidän modaalisesta jazzista ja Herbiestä.)
 
Kappalevalinnat herättivät kysymyksiä. Garnerin veto oli aika perinteistä Bop-kauden pianomusaa, mutta Garnerin stride-/ragtimehenkinen soitto ja triokokoonpano saa sen kuulostamaan aika vanhalta. Dolphy ei ollut vaikeimmasta päästä, ja ehkä mun saama vaikutelma johtuu vaan siitä, etten siedä herra Dolphyn musiikkia. Kuitenkin jäi vähän semmonen fiilis, että ei haluttu ottaa mukaan kansan suosikkeja, tai edes semmoista kamaa mikä uppoaisi helposti jazzia tuntemattomaan. Bigband-musaa oli toki useamman esimerkin verran. Virtaperkon mielestä jazzin kuninkuuslaji, mun mielestä se oli sitä 30-luvulla. Mielestäni Bigband-musasta puuttuu kaikki intensiivisyys ja energia mitä voi syntyä pienyhtyeen sisällä.
 
Mä en kyllä myöskään tajua näitä hyökkäyksiä jazzpuolen opistoja vastaan. En ole opiskellut yhdessäkään, mutta en käsitä mitä haittaa siitä on, että ihmisiä koulutetaan. Jazzissa on kuitenkin paljon juttuja, joiden tajuaminen ilman opetusta on hankalaa (ei sillä ettei niitä voisi oppia ilman akateemista jazzkoulutusta). Ja improvisaatio tarvitsee harjoitusta, ainakin siinä muodossa miten se yleensä jazzissa esiintyy. Yleensä aina on kyse siitä että on tietty tilanne, johon täytyy sopeutua ja viedä mukaan oma tulkinta. Ei tilannetta voi hallita sillä että soittaa mielivaltaisesti, vaan tilanteissa selviämistä (ei valmiita tilanteita) täytyy/kannattaa harjoitella. Tietysti erikseen free, jossa annetaan vapauksia ja niitä yleensä käytetäänkin.
 
Klassisen puolen laitostumista ja akateemisuutta mä ihmettelen ja tutkin silloin kun saan tilaisuuden. Veikkaan kuitenkin, että se johtuu aika pitkälle klasarin esitystavasta, joka on soittajalle vaativaa. Ymmärrysvaikeuksia lähestymistapojen kesken on puolella ja toisella.
 
Yleisellä tasolla ohjelma pisti miettimään ja muutenkin jäi pelkästään positiivinen kokemus. Tälläistä asiallisesti esitettyä kamaa pitäisi ampua joka suuntaan.

Kerrankin hieno aihe ja järkeviä kirjoitteluja - herättää siis ajatuksia ja pohdiskeluja. Kaikille kirjoittajille plussaa. Jatkakaa pliis, itse vain (ainakin vielä) nautin.

Mukava nähdä että tuo ohjelma ja aihe herättää keskustelua. Itse olen "vain" harrastelija jazzin suhteen, joten mielenkiintoista lueskella mitä muut ovat mieltä.
 
Pitää yrittää tässä pohdiskella miksi itse on niin rajoittunut swingin, big band jazzin, free tööttäyksen ja läpisävelletyn uudemman jazzin suhteen, vaikka toisaalta pidän vanhasta bluesista ja modernistakin klassisesta. Ensimmäisenä tuli mieleen että noista jazzin tyyleistä puuttuu tietty lyyrisyys, herkkyys ja hienovaraisuus, jota on varsinkin 50- ja 60-lukujen kärkitavarassa, vaikka se olisi välillä (tai useinkin) rankkaakin.
 
Pitää jatkaa myöhemmin, ja lukea muutamat noista edelle olevista kirjoituksista vielä uudelleen. Hyvää tarinaa.

tuosta voisi kai keskustella enemmänkin, että mihin jazz olisi voinut 1970-luvulle tultaessa lähteä. fuusio ja free jazz oli liian rajuja juttuja monille jazzin kuuntelijoille, mutta toisaalta perinteisempi jazz-traditio ei näyttänyt enää kehittyvän...

Mielestäni Bigband-musasta puuttuu kaikki intensiivisyys ja energia mitä voi syntyä pienyhtyeen sisällä.
 
Sen verran ei-vakituisessa bigband-suhteessa, mutta sivusta seuranneena, olevana on tähän pakko tarttua, että hyvässä sektiosoitossa ja toimivassa komppi vs muu maailma-toiminnassa on erittäin paljon "imun" ja energian mahdollisuutta. Toki on otettava huomioon sanan "energia" tulkinnanvara, ymmärrän toki pointtisi.
 
ja yhdyn toiseen edelliseen todeten tämän olevan erittäin hyvä ketju.
 
ja Sami N: Onko eräs Janne veljesi?

Sen verran ei-vakituisessa bigband-suhteessa, mutta sivusta seuranneena, olevana on tähän pakko tarttua, että hyvässä sektiosoitossa ja toimivassa komppi vs muu maailma-toiminnassa on erittäin paljon "imun" ja energian mahdollisuutta.
 
Tismalleen samalla tavalla kelataan tässäkin pääkopassa. Esimerkiksi Jimmie Luncefordin "tight as a teenage cunt" -rytmisektion pulssi ja polyrytmiset ensemble- ja tuttilinjat luovat sellaisen grooven, jota ei voi sanoin kuvata - kerrassaan upean intensiteetin. Ja toisaalta Count Basien All American Rhythm Sectionin sympaattisesti leväällään oleva groove kohdatessaan muun bändin riffit ovat yhdensuuntaisia esim. Milesin 50-luvun kvintetin ja sekstetin kanssa. Eli ei voi millään yleistää big band musiikkia yhdeksi möhkäleeksi.

Sami N: Onko eräs Janne veljesi?
 
Minulla ei ole veljiä.
 
Ja ihan tämän jazzpuolen hiljaisuuden vuoksi minäkin toivon että ketju ei heti kuolisi.
 
Edit: Tarkoitin lähinnä improvisaatiomahdollisuuksien puutetta bigbandin soitossa. Tietysti yleensä Bigbandin solistit osaavat asiansa, mutta sävelletystä taustasta ei voi heijastua vastakaikua solistin valintoihin. Kyllä minäkin Bigband-soittoa kuuntelen, ja tavallaan harrastankin, mutta jazz-musiikin kehitys 40-luvulta eteenpäin on mielestäni määritellyt tyylilajin uudestaan. Ehkä pitäisikin ruveta käyttämään tarkempia ilmauksia tyylisuunnista.

Hajanaisia ajatuksia ohjelmasta, en valitettavasti kuullut sitä ihan alusta asti:
 
- yleisesti ottaen jäi vähän paska fiilis, kun lyötiin lyötyä - onneksi omalla nimellä ja perustellen kuitenkin. Tarkoitan sitä, että valtakunnallisella kanavalla tunnin ajan lytätään taiteenlajia, jonka toimintaedellytykset ja arvostus on maassamme mitä on, ja silti paikoitellen saadaan aikaiseksi korkeatasoista musaa.
 
- Mielestäni Virtaperko sortui hyvin tavalliseen virheeseen: ei-klassista musiikin lajia yritetään analysoida ja arvottaa klassisen musiikin analyysikeinoin ja klassisen musiikin esteettisestä ideaalista käsin. Esimerkiksi Trio Nueva Finlandian biisi tuntui olevan OV:n mielestä hyvä vain siksi, että se muistutti dodekafonista taidemusiikkia. Myös big band -musa korostui, ehkä OV näkee big bandissa jazzin vastineen läpisävelletylle orkesterimusalle.
 
- Myönnetään, että jazz ei pärjää läpisävelletylle musalle detaljien rikkaudessa ja muodon hallinnassa. Sen sijaan osittain improvisoituna musiikkina siihen liittyy monia hienoja piirteitä, esim. yhtyeen välinen vuorovaikutus, spontaanius - erityisesti livenä koettavissa. Myös monipuolinen, kompleksinen ja taimia manipuloiva rytmiikka on niitä läheisesti jazziin liittyviä piirteitä, jotka OV jätti mainitsematta. Ehkä hän ei ole tajunnut niiden hienoutta, monet jotka eivät tajua jazzia eivät tajua. Ehkä he tarkastelevat jazzia verraten sitä johonkin heille tutumpaan lajiin. Klassisen ystävä ei löydä jazzista samanlaisia kontrapunktisia, muotoon liittyviä tai temaattis-motiivisia vahvuuksia kuin on klassisessa musassa. Anne Mattila -diggari ei tykkää kun ei ole sanoja tai jos on niin lontoonkielellä, eikä käy jalan alle kun ei iso rumpu pauku aina vasemman jalan kohdalla.
 
Joka tapauksessa hyvä että keskustellaan, eikä kauheasti kannata herneitä vedellä nenään, OV on todennäköisesti hyvin tietoinen ajatustensa provokatorisuudesta itsekin.

Sen sijaan osittain improvisoituna musiikkina siihen liittyy monia hienoja piirteitä, esim. yhtyeen välinen vuorovaikutus, spontaanius - erityisesti livenä koettavissa. Myös monipuolinen, kompleksinen ja taimia manipuloiva rytmiikka on niitä läheisesti jazziin liittyviä piirteitä, jotka OV jätti mainitsematta.
 
Ja mikä tärkeintä, jazz tehdään yhdessä. Jazz on siis osaa ottava (participation) musiikkikulttuuri, ja montako yhdessä luotua klassista numeroa löydätte repertuaarista, jos jätettään libretot ulkopuolelle? Klassinen musiikki on yksilölaji (alienation), joten on täysin mielipuolista millään tavalla verrata lajien arvoa toisiinsa jomman kumman lajin analyysimenetelmillä, kuten edellinen kirjoittaja hienosti asetti. Kuulonvaraisia ja kirjoitettuja lajeja on mahdotonta tarkastella samassa laboratoriossa, mutta ehkä samalla konserttilavalla :)

Myös jazzia soittavan basistin tuumailua eräässä äänityssessiossa: Jazz on vaikeeta... ja paskaa. Kyllä meitä kaikkia nauratti. Itse siis kuuntelen myös jonkin verran, soittaa en osaa.

Ja mikä tärkeintä, jazz tehdään yhdessä. Jazz on siis osaa ottava (participation) musiikkikulttuuri, ja montako yhdessä luotua klassista numeroa löydätte repertuaarista, jos jätettään libretot ulkopuolelle? Klassinen musiikki on yksilölaji (alienation), joten on täysin mielipuolista millään tavalla verrata lajien arvoa toisiinsa jomman kumman lajin analyysimenetelmillä, kuten edellinen kirjoittaja hienosti asetti. Kuulonvaraisia ja kirjoitettuja lajeja on mahdotonta tarkastella samassa laboratoriossa, mutta ehkä samalla konserttilavalla :)
 
Omasta mielestä myös klassinen teos on esitettynä yhteisön tuotos. Sävellys (partituuri) on vain osa lopputulosta, kapelimestarilla on suuri rooli, samoin kuin muusikoilla. Klassisen musiikin (tai miksi sitä nyt kutsutaankin) joukossa on paljon sellaista, joka antaa tulkinnalle ja esitykselle tilaa. Jazziin verrattuna tulkinnan keinot ja raamit ovat vain erilaisia. On tietysti kapelimestareita joiden mielestä kaikki on partituurissa ja esitys on vain sen toistamista mahdollisimman tarkasti. Osan mielestä partituuri antaa suurenkin liikkumavaran.
 
Ryhmätyö ja luomisprossessi orkesteri- ja soittajatasolla tapahtuu klassisessa pitkälti harjoituksissa. Modernissa taidemusiikissahan on paljon sellaista, jossa partituuri on hyvinkin viitteellinen ja soittajan valintoja painottava. Ja tietysti on Lefan vapaapulsatiiviset sävellykset ym. Vanhempikin musiikki elää hyvin paljon esittäjien ja esitystilanteen mukaan. Käsitteekseni vain 1800-luvun säveltäjäkeskeinen klassinen on sellaista, jossa ainakin tiettynä aikana on ollut säveltäjä- ja partituuri se joka on määrännyt miten teos tulee tulkita. Tästäkin on päästy jo puoli vuosisataa sitten irti, jopa näiden teosten osalta.
 
Tietysti jazz on jo määritelmällisesti (jos sellainen on) vapaampaa ja esitystilannetta painottavaa - demokraattisempaa, mutta ei klassinenkaan ole säveltäjän diktatuuria, (ehkä joskun kapelimestarin). Säveltäjä on itse asiassa aika avuton ja muiden armoilla sen jälkeen kun on teoksen esitettäväksi luovuttanut. Jos klassisen musiikin teoksen esitys käsitetään partituurin koneelliseksi toistamiseksi ilman kapelimestarin ja soittajien päässä tapahtuvaa tulkintaa, niin mielestäni sorrutaan samaan kuin siitä että yritetään tulkita jazzin olemusta klassisen musiikin arvojen kautta.
 
(Tämä täysin kuuntelu-, lukemis- ja mutu-pohjalta, kun en koskaan ole klasaria soittanut)

Ryhmätyö ja luomisprossessi orkesteri- ja soittajatasolla tapahtuu klassisessa pitkälti harjoituksissa.
 
Nyt ollaan asiassa! Hienoja pointteja jengi!
 
Mun jazzintoilijana täytyy nyt hieman kohottaa suosikkini lerssiä ja vähätellä klassista, niin kuin politiikkaan kuuluu.
 
Se, mikä tekee jazzin ja klassisen välille suuren eron, on juuri kyseinen säveltäminen-esittäminen -akseli. Itse olen provoisoidakseni poliittisesti opetustilanteissa pyrkinyt piirtämään mustavalkoisia eroja lajien välille, niin kuin ohjaamiseen aina liittyy. :)

Olen selittänyt itselleni lajeihin liittyviä eroavaisuuksia tiettyjen funktioiden kautta, mitkä ovat yhtä mustavalkoisia kuin itsekin.-
 
1. Säveltäminen
- Klassisessa perinteessä säveltäminen synnyttää esityksen, joka tarjoaa mahdollisimman kattavan kuvan tekijänsä intentiosta. Säveltäjä ainakin salaa toivoo, että hänen tekelettään esitettäisiin.
- Jazzissa säveltäminen on usein jazzperinteeseen liittymättömän asianosaisen tekele, mikä ajatuu jazzrepertuaariin sisältönsä piirteiden takia.
 
2. Sävellys
- Klassisessa perinteessä sävelet ja niiden esittäminen merkitään mahdollisimman tarkasti muistiin esitystilannetta varten, jotta säveltäjän intentiot tlisivat huomioiduksi.
- Jazzissa sävellys tarjoaa raaka-aineen tilanteessa säveltämistä, eli itse substanssia - improvisointia - varten.
 
3. Esittäminen
- Klassisessa perinteessä harjoitusjaksolla sovitaan esitysmerkkien ja stemmojen toteutuksesta kapellimestarin partituurinsa tekemienstä merkintöjen perusteella.
- Jazzissa esittäminen on varsinainen sävellys, jonka suuntaviivat määrittyy kulloisenkin solistin edesottamusten johdolla.
 
4. Vastaanotaaminen
- Klassisessa perinteessä kuulijan odotetaan olevan vaiti esityksen ajan ja rakentavan käsityksensä esityksen ja sävellyksen laadusta alienaation kautta, mika avaa ovet diskurssiin eri foorumeilla tilaisuuden päätyttyä. Mukaan saattaa kuulua myös "bravoo" tai "buu" kannanottoja.
- Jazzissa vastaanottamiseen kuulu liikehdintä ja jopa äänekäskin osallistuminen kuulijan tunnetilan myötavaikutuksella. Täten vastaaottajan odotetaan antavan välitöntä palautetta esityksen substanssista.
 
Kaikki yhdessä: klassinen perinne on askeleen perässä jazzia musiikin funktioden valossa, ja siksi jazzia ja klassista ei voi verrata toisiinsa laadullisin väittämin.

Nyt ollaan asiassa! Hienoja pointteja jengi!
Samaa mieltä.
 
- Jazzissa vastaanottamiseen kuulu liikehdintä ja jopa äänekäskin osallistuminen kuulijan tunnetilan myötavaikutuksella. Täten vastaaottajan odotetaan antavan välitöntä palautetta esityksen substanssista.
 
Nokian insinöörit Porissa;)
 
Kaikki yhdessä: klassinen perinne on askeleen perässä jazzia musiikin funktioden valossa, ja siksi jazzia ja klassista ei voi verrata toisiinsa laadullisin väittämin.
 
Tämä loppupäätelmä jäi hyvistä perusteluista huolimatta aika auki.
 
E: Kuin Jazzmiehen tekstin vielä läpi, mutta en noiden neljän kohdan väittämien perusteella, vaikka niistä samaa mieltä olisinkin, kyllä laittaisi näitä kahta musiikinlajia mihinkään järjestykseen. Varsinkin kun varsinkin klassisen osalta väittämät ovat (kuten kirjoittaja toteaakin) yksinkertaistuksia.
 
Itse olen puhtaasta mielenkiinnosta liikkeellä, koska oma jazzin ja klassisen harrastus on aika tasan, ja blues/folk/pop/rock ovat myös vahvasti mukana (mitä esim. rock sitten ikinä onkaan).

Tämä loppupäätelmä jäi hyvistä perusteluista huolimatta aika auki.
 
Sori, liikaa glögiä ja Idols painoi päälle :)

Big Band-musiikin parista löytyy aika paljon kaikenlaista mikä ainakin omasta mielestäni pakenee tuota "epäherkkää tööttäämistä"-kategoriaa. Sellaisia esimerkkejä big band-musiikista Virtaperkon ohjelma ei sisältänyt (minun mielestäni).
 
Olen tässä muutaman vuoden ajan kolunnut läpi levytettyä tuoreempaa big band-musiikkia aina kun on ollut vähänkin aikaa kuunnella, ja itse olen kovasti ihastunut moneen levyyn joita Brussels Jazz Orchestran toiminta on tuottanut. Ihan vaan vinkkinä niille joita aihe kiinnostaa, mm. levyt "Music of Bert Joris", ja "Music of Michel Herr" sisältävät jos ei nyt niin maailman mullistavinta uutta big band-musiikin saralla, niin ainakin omasta mielestäni komeasti tehtyä musaa josta löytyy roppakaupalla sävyjä. Ja svengaa ihan törkeenä - rummuissa vielä tuossa vaiheessa Martijn Vink, joka soittaa isossa bändissä hemmetin hienosti - ainakin mun makuun!!! Se on niitä soittajia jotka svengaa ihan täysillä vaikka soittaisi järjettömän hiljaa, ja koska se pystyy soittamaan niin hyvin myös hiljaa, orkesterikuvioissa antaa riittävästi headroomia tehdä dynamiikan alarajalla hienon kuuloisia juttuja.
 
Onkos muuten kukaan kuullut Eric Vloeimansin levyä "Boompetit". Itse sain sen hollantilaiselta kaverilta lahjaksi ja oli mieletön kolaus. Mun mielestä siinä yhdistyy tosi hienosti improvisoitua ja kirjoitettua tavaraa, ja mun tapauksessa vetoaa sekä älyyn että tarvittaessa myös ruumiiseen. Kokoonpanona trumpetti, piano, sello ja kitara. Suosittelen lämpimästi kaikille.
 
Se kun sanoin, että olin samaa mieltä Virtaperkon väittämien kanssa, tarkoitin sitä että sudenkuopat joista hän puhui olivat mielestäni todellisia. Itse omassa kirjoitushommassani tavalla tai toisella olen miettinyt paljon noita näkökulmia joista hän puhui. Hän tuntuu kokevan että jatsarit hänen mielestään ovat viime aikoina niihin kuoppiin kaahanneet oikein urakalla. Itse en uskalla tuosta olla vahvasti mitään mieltä, kun pitäis ensin kuunnella pari tuhatta levyä ja sitten vois olla jo joku mielipidekin...
 
Onhan sekin myös todellisuutta, että taiteen kehitykseen kuuluu tutkiskelu ja heittäytyminen suuntiin jossa (ainakaan kyseinen taiteilija) ei olla oltu, joskus onnistutaan ja aika usein myös epäonnistutaan, varsinkin jos ison yleisön näkökulmasta asiaa katsotaan. Säveltäjälle (Virtaperko kun sellainen on) tuo musiikin eteenpäin vieminen on akuutti asia joka päivä. Jazzin säveltäminen (itse kun sitä yritän tehdä) tuntuu välillä hieman paradoksille, kun jazz on ensisijaisesti soittajien taidemuoto eikä säveltäjien. Mutta itse kun olen viehtynyt isoihin bändeihin, kirjoittaminen on ainakin sovittamisen näkökulmasta perusteltua.
 
Maria Schneider totesi hiljattain jossain haastattelussa että häntä ei oikeastaan koskaan ole kiinnostanut big band-musiikki. Että enemmän hän kokee itsensä moderniksi klasariksi kuin jatsariksi. Silti hän taitaa olla viime aikojen selkein uudistaja genren sisällä, ja ehkäpä juuri tuo edellämainittu lausahdus antaa osviittaa miksi näin on.
 
Josta päästään omaan lempiaiheeseeni, eli eri musiikinlajien keskinäiseen sotkemiseen. Schneider teki sen omalla tavallaan, Gil Evans sotki ansiokkaasti omaan soppaansa kaikenlaista sieltä sun täältä ... Virtaperkon ohjelmasta itselleni tuli kuitenkin sellaista pientä vastakkainasettelun tunnetta, ei niin että se olisi häirinnyt, mutta silti toi vastakkaiasettelu tuntuu hedelmättömältä kun eri musiikinlajien tekijöiden keskinäisestä kanssakäymisestä on (minun mielestäni) itse musiikille lähes pelkkää hyötyä.
 
Eli sille että jazz etsii uomaansa muuttuvassa maailmassa ei löytynyt niin paljoa ymmärrystä kuin sille että taidemusiikki etsii uomaansa muuttuvassa maailmassa. Mutta se Virtaperkolle sallittakoon, hän pitää länsimaisesta taidemusasta enemmän kuin jatsista ja hyvä niin. Itse näen sen, että on sudenkuoppia siten, että kaikilla on ihan samat sudenkuopat.
 
Jos klasarit menee yliälylliseksi, niin kyllä se ruumiillisuus niiltäkin suodattuu tehokkaasti pois... eli tähän kuoppaan osuu silläkin puolen yhtä hyvin. Jos ei kaikki jazzsoittajat ole musiikillisia neroja, niin ei niitä ole kaikki klasarisäveltäjätkään. Ja Jos ajatellaan että moderni jazz ei osu kuulijaan siksi, kun se ei tarjoa älylle eikä ruumiille purtavaa, niin mille purtavaa tarjoaa moderni taidemusiikki? Kuka voitti?! ;-)
 
En tiedä siitä, mutta usein yleisö hävisi ;-)
 
Tästä tuli nyt tällainen tajunnanvirtapostaus, toivottavasti en täysin nolannut itsenäni tällä jollotuksella.
 
Nimim. tylsä sunnuntai-ilta ja aivot narikassa!

Itselle jazz on suosikkimusiikkia aika pitkälle siksi että se vetoaa sekä älyyn että ruumiseen.

Hyviä pointteja paljion tässä ketjussa.
Opettamisesta ja oppimisesta on jazztohtori Perkiömäki sanonut, että jazzin alalla lähes kaikkea voi opettaa - myös improvisointia, mutta luovuus on pahempi juttu: sitä joko on tai ei ole.
 
Tänään Gloriaan kuuntelemaan Jon Balken Vuonojazzia, ei varmaan sitä helpointa bigband musaa, mutta varmasti hyvää!
//JD

musa on hyvää kun se on monimutkaista
 
... täh?
 
okei - musa on hyvää kun se antaa mahdollisuuden instrumentalistin virtuositeetin mahdollistamalle hienolle tulkinnalle
 
... öööh?
 
musa on hyvää kun se kuullostaa hyvältä
 
... nojoo...
 
jne....
 
- - -
 
muuten olen sitä mieltä, että kaikenmaailman teoreettiset läpianalysoijat voisivat siirtyä musiikin parista muiden iloa pilaamasta vaikka sudokuja ratkomaan
 
soittaminen on kivaa kun se vaan vie - yksin tai porukassa