Musiikkibisnes ›

Mitäs arvelette,
 
on legendaarista ja enemmän sääntö kuin poikkeus, että artistit a) tekevät parhaan materiaalinsa alle 28-vuotiaina, ja joskus jopa b) kuolevat ennen 28. ikävuottaan.
 
Jos artisti on alle 28-vuotiaana ehtinyt tulla tarpeeksi kuuluisaksi, hän voi kenties kasvaa yleisön mukana ja sitä kautta pysyä kestosuosikkina omalle yleisölleen (Van Morrison, Tom Jones, Leonard Cohen, The Who, Elton John, Rolling Stones..). Tai artisti voi vastoin parempaa tietoa yksinkertaisesti "antaa ymmärtää" olevansa edelleen 28, ja pitää henkilöpaperit piilossa (Mott the Hooplen Ian Hunter taisi ihan suoraan valehdella ikänsä ainakin 20 vuotta alakanttiin, ja mulla on hämärä käsitys että esim Offspringin tai vaikka My Chemical Romancen laulajat eivät ainakaan mainosta oikeaa ikäänsä, jossa tietenkin saatan olla väärässäkin). Joskus nuorekas pukeutuminen riittää illuusion luomiseen. Veteraaniartisti voi aina päästä yhä uusien ikäluokkien "löydettäväksi".
 
Toisaalta, esimerkiksi kantrilaulajat ovat parhaimmillaan siinä kolmekymppisinä, ja bluesia ei oikein edes kehtaa esittää, ellei olla vähintään keski-iässä.
 
Mikähän siinä on? Tietenkin pitää muistaa, että musabisneksessä koko henkilökunta vaihtuu artistien myötä; road crewt ovat yleensä ainakin ydinryhmältään samaa ikäluokkaa kuin artistit itse, ja levy-yhtiöissä ollaan aika tarkkoja palkkaamaan jos nyt ei ihan yhtä nuoria kuin yleisö, niin ainakin nuorekkaita henkilöitä A&R-osastolle.
 
Onko niin, että se Andy Warholin lupaama 15 minuuttia maineessa on kuin lentokoneen "laskeutumisikkuna" joka on vain tietyn aikaa avoinna, ja jos silloin ei pääse yleiseen tietoisuuteen, on peli menetetty?
 
Tuli vaan mieleen alustaa keskustelua tästä, kun nyt ensimmäinen rock'n'rollin myötä kasvanut sukupolvi on viimein päässyt kunnolla eläkeikään.

Nyt menee enemmän tajunnanvirraksi kuin aiheesta vastaamiseksi.
 
Otsikosta ja aloituksesta tuli mieleen Vysotskin laulu Kohtalokkaista luvuista ja päivämääristä. Laulu käy läpi tunnettuja runoilijoita ja muita hahmoja jotka ovat kuolleet tietyn ikäisenä. Vysotski vertaa siihen itseään, kenties epävarmana arvostaan.
 
Olisin kuunnellut tuon laulun, mutta en tähän hätään löytänyt. Vysostki oli minulle niitä viimeisiä oman musiikkimakuni rakentajia ennen kuin itse täytin 28. Suurin piirtein tuohon ikään mennessä olin koonnut ne elementit joista kuuntelemani musiikki koostuu. Ei siis kappaleet tai esittäjät vaan ikäänkuin esteettiset perusteet. Kaikki mikä on tullut mukaan tuon jälkeen on jollain lailla seurausta noista siemenistä.
 
Jännää on ollut huomata miten tyttäreni on löytänyt hyvin monet suosikkini, pitkän ajan jälkeenkin, varmaan ne ovat jääneet jotenkin hänelle mieleen ja sieltä sitten nousseet esiin myöhemmin. Sitten toisaalta hän kuuntelee paljon aikansa musiikkia josta en ole perillä ollenkaan.

Olisin kuunnellut tuon laulun, mutta en tähän hätään löytänyt.
 
En tiedä kappaleen nimeä joten en osannut etsiä tarkemmin, mutta tämän käyttäjän kokoelmissa näkyis olevan yli 40 Vysotski-esitystä. Löytyisikö tuolta?
 
http://uk.youtube.com/user/filatovv

En tiedä kappaleen nimeä joten en osannut etsiä tarkemmin, mutta tämän käyttäjän kokoelmissa näkyis olevan yli 40 Vysotski-esitystä. Löytyisikö tuolta?
 
http://uk.youtube.com/user/filatovv
 
Ei ollut noissa. Nimi on venäjäksi suurinpiirtein 'o fatalnih datah i sifrah', ja kyllä se levyhyllystä löytyy ja muistaakseni Malin veljekset tekivät sen suomeksikin.

Ei ollut noissa. Nimi on venäjäksi suurinpiirtein 'o fatalnih datah i sifrah', ja kyllä se levyhyllystä löytyy ja muistaakseni Malin veljekset tekivät sen suomeksikin.
 
"Voi kohtalokkaat päivät ja numerot", siis. Pitääpä kuunnella.

"Voi kohtalokkaat päivät ja numerot", siis. Pitääpä kuunnella.
 
http://www.youtube.com/watch?v=7rAVGm4nRaM

http://www.youtube.com/watch?v=7rAVGm4nRaM
 
hieno kappale ja kaikessa karuudessaan vaikuttava esitys. Taustoista päätellen ilmeisesti jossain kunnantalon tai vastaavan juhlien yhteydessä kuvattu, kun kerran paikalla on ollut sekä taiteilija että uutiskamera.
 
Kiitos.

Mielenkiintoinen aihe. En välttämättä allekirjoittaisi tuota olettamusta, että 28 olisi jonkinasteinen rajapyykki - kuten aloittaja tuossa jo aiemmin mainitsikin, että esim. blues-miehillä monesti alalla vaadittava karisma ja uskottavuus tulee vasta iän myötä.
 
Voi olla, että lähden viemään keskustelua väärille raiteille, mutta kirjoitanpa silti.
 
Nuorena poikana oli kova into ja draivi sekä vahva luottamus tulevaisuuteen rocktähtenä. Haaveet olivat niin korkealentoisia ettei mitään rajaa.
No täysi-ikäistymisen myötä kun soittoporukat hajaantuivat ja itseäkin alkoi enemmän kiinnostamaan viina ja naiset ja piti leikkiä aikuista jäivät moiset ajatukset epärealistisina syrjään.
 
Soittohommat jäivät totaalisesti ja jäljelle ei jäänyt kuin katkeruus, viimeinen C-kasetti ja kitaravehkeet, jotka vuosia pyörivät muutoissa mukana ilman mitään käyttöä. Oliko tuo katkeruus sitten katkeruutta omaa luovuttaja-asennetta kohtaan vaiko katkeruutta kavereille jotka kyllästyivät leikkimään rock-bändiä. Vai pettymystä itseensä, ettei 'musta sitten tullutkaan huippukitaristia'.
 
Myöhemmällä iällä - jo tuon mainitun 28 ikävuoden rajapyykin ohittaneena ja iän ollessa lähempänä 40 kuin 30 ikävuotta on alkanut soittaminen ja musiikin tekeminen kiinnostaa uudelleen. On ehkä löytynyt jossain määrin aikuisempi asenne soittamiseen ja musiikintekemiseen. Kiire on poissa - ei ole pakko päästä huomenna keikalle ja ensi viikolla kuuluisaksi. Musiikkia voi tehdä kaikessa rauhassa omissa oloissaan, hioa biisi-ideoita hissuksiin ja kokeilla erilaisia tyylisuuntia avoimin mielin.
 
Olen myös oppinut uudelleen haaveilemaan - en ehkä yhtä isoista asioista kuin nuorena, mutta kuitenkin hienoista asioista. Siitä huippuhyvästä levystä tai hittibiisin säveltämisestä voi haaveilla edelleenkin, ja hommassa työrauhan takaa tieto siitä, että aikaa on yhtä kauan kuin elämääkin.
 
Meniköhän tämä nyt ihan aiheesta. No meni tai ei, mutta yritin varmaankin sanoa, että tuollaiset keinotekoiset tai tilastolliset ikärajat eivät ainakaan minua estä - minulla on lupa poiketa säännöstä.
 
Mukavaa päivänjatkoa kaikille - ja aivan erityisesti yli 28v. ei-kuuluisille muusikoille :)

Väitteelle ei ole katetta.

Väitteelle ei ole katetta.
 
Olisko pidemmän ja perustellumman kommentin paikka, että saadaan keskustelun piirteet kasaan? Kuittailu itsessään on helppoa.
:-)

Eri genreissä lienee jossain määrin eri ikäinen yleisö myös.
 
Niinpä, mutta kelpuutetaanko genreissä siltikään uusia tulokkaita, vai onko enemmänkin vallalla sellainen hermeettinen tilanne, jossa artistit ja yleisö vanhenevat yhdessä? On helppoa pysytellä saman artistin diggarina 40 vuotta ja seurata kuinka artisti vanhenee uskottavuuttaan menettämättä, mutta onko siltikään helppoa alkaa diggailla saman genren kuusikymmentävuotiasta esikoislevynsä tekijää?
 
Kuinkahan paljon sitten toisaalta tekijät, toisaalta kuulijat pysyvät sen nuorena omaksutun maun ja tyylin kirjon sisällä, kuinka moni oikeasti laajentaa sitä vielä tuon maagisen iän jälkeen?
 
Ja kuinka paljon, jos ilmaisua laajentaa, on syynä se "ettei enää ole kiire mihinkään"? Tietoisuus sen suuren läpimurron mahdottomuudesta antaa artistille mahdollisuuden tehdä musiikkia siksi, että sitä haluaa tehdä, ja tietynlaisen vapauden yleisön odotuksista.
 
Dave Lindholmin 50-vuotisjuhlissa (vai oliko ne sittenkin Ari Vaahteran hautajaiset?) muistui mieleen, kuinka Bluesounds oli Davelle se suuri mahdollisuus näyttää, kuinka "osaa se vanhakin koira uusia temppuja" ja uudistaa ilmaisunsa kokonaan, vaikka kyseessä olikin jo vakiintunut artisti. Dave oli silloin 28, mikä selittyy tietysti sillä, että Daven urahan oli alkanut jo joskus 15-16 -vuotiaana Ferris Wheelissä.
 
Kun Juice Leskinen vielä eli, Atte Blom kysyi multa kerran, mitkä mun mielestäni on ne Juicen merkittävimmät levyt. Vastasin muistaakseni että XV yö tauko III ja Ajan Henki, ja että Ajan Hengen jälkeen musiikista katosi se todistamisen tarve. Että periaatteessa, vaikka Norjalainen villapaita olisi Juicen itsensä mielestä se hienoin biisi ikinä, on kyseessä kuitenkin vain biisi jossa lahjakas ja vaikea ihminen puhuu itsensä kanssa, ei mikään maailmantulkinta, eikä mitenkään yleispätevästi sovellettavissa oleva koko arjen näkemisen mullistava oivallus (kuten eräätkin muut Juicen kappaleet ehkä olivat).
 
Hande Nurmio tekee relevanttia musiikkia ja uudistuu koko ajan, mutta tällä hetkellä kyseessä taitaa olla enemmänkin tutkimusmatka mikrotonaaliseen musiikkiin, länsimaisen sävelasteikon ulkopuolisen maailman tarjoamaan tunneilmaisuun. Ja tietenkin merkittävä kulttuuriantropologinen työ. Näin niinku hienoilla sanoilla. Hyviä biisejä, mutta paino on nyt siinä, mitä uutta saadaan aikaan kun sovituksen sääntöjä muutetaan. Sillä tavalla miehestä on tullut oikeasti merkittävä bluesäijä, ja bluesissahan saa vanheta.
:-)
 
Vaikka näin.

Kun Juice Leskinen vielä eli, Atte Blom kysyi multa kerran, mitkä mun mielestäni on ne Juicen merkittävimmät levyt. Vastasin muistaakseni että XV yö tauko III ja Ajan Henki, ja että Ajan Hengen jälkeen musiikista katosi se todistamisen tarve.
 
Olen noista levyistä samaa mieltä, joskaan en voi olla varma johtuuko se Juicesta vai siitä että ylitin itse jonkin kriittisen pisteen. Kun kuulija tulee tuohon 28 vuoden ikään, hän on mitä todennäköisimmin muodostanut perheen, vakituisen työpaikan ja muutenkin vakiintunut. Jotain vaikutuksia silläkin on.
 
Itse lakkasin joskus 80-luvun puolivälissä seuraamasta tarkkaan vaikka nyt juuri Juicen, Nurmion ja toisaalta Piirpauken uutta tuotantoa. En lakannut kuuntelemasta musiikkia, mutta en enää seurannut sitä samalla tavalla vaan tein omia tutkimusmatkoja suuntiin jotka tuntuivat houkuttelevilta --ja usein samalla jollain tavalla tutuilta, nostalgisiltakin.
 
Hande Nurmio tekee relevanttia musiikkia ja uudistuu koko ajan, mutta tällä hetkellä kyseessä taitaa olla enemmänkin tutkimusmatka mikrotonaaliseen musiikkiin, länsimaisen sävelasteikon ulkopuolisen maailman tarjoamaan tunneilmaisuun.
 
Joo, mietin vain olisiko tuossakin pohjimmiltaan takana nuoruudessa hankittujen virikkeiden aktualisointi, vaikea tietää.

Nuorena poikana oli kova into ja draivi sekä vahva luottamus tulevaisuuteen rocktähtenä. Haaveet olivat niin korkealentoisia ettei mitään rajaa.
No täysi-ikäistymisen myötä kun soittoporukat hajaantuivat ja itseäkin alkoi enemmän kiinnostamaan viina ja naiset ja piti leikkiä aikuista jäivät moiset ajatukset epärealistisina syrjään.
 
Soittohommat jäivät totaalisesti ja jäljelle ei jäänyt kuin katkeruus, viimeinen C-kasetti ja kitaravehkeet, jotka vuosia pyörivät muutoissa mukana ilman mitään käyttöä. Oliko tuo katkeruus sitten katkeruutta omaa luovuttaja-asennetta kohtaan vaiko katkeruutta kavereille jotka kyllästyivät leikkimään rock-bändiä. Vai pettymystä itseensä, ettei 'musta sitten tullutkaan huippukitaristia'.
 
Myöhemmällä iällä - jo tuon mainitun 28 ikävuoden rajapyykin ohittaneena ja iän ollessa lähempänä 40 kuin 30 ikävuotta on alkanut soittaminen ja musiikin tekeminen kiinnostaa uudelleen. On ehkä löytynyt jossain määrin aikuisempi asenne soittamiseen ja musiikintekemiseen. Kiire on poissa - ei ole pakko päästä huomenna keikalle ja ensi viikolla kuuluisaksi. Musiikkia voi tehdä kaikessa rauhassa omissa oloissaan, hioa biisi-ideoita hissuksiin ja kokeilla erilaisia tyylisuuntia avoimin mielin.
 
Olen myös oppinut uudelleen haaveilemaan - en ehkä yhtä isoista asioista kuin nuorena, mutta kuitenkin hienoista asioista. Siitä huippuhyvästä levystä tai hittibiisin säveltämisestä voi haaveilla edelleenkin, ja hommassa työrauhan takaa tieto siitä, että aikaa on yhtä kauan kuin elämääkin.
 
Nyt liippasi kyllä niin läheltä itseäni että oli pakko kirjoittaa jotain. Itse olen tosin vielä siinä nuori poika -vaiheessa, mutta sen olen päättänyt että luovuttaa en aio! :)
Sen tajuaminen on vienyt jonkin aikaa että pääasia ei ole tulla kuuluksi muusikoksi vaan se että on jotain mitä yrittää, musiikki kun kuitenkin on maallisista asioista itselle tärkein. Mutta kyllähän sitä silloin tällöin vaipuu epätoivoon, ja rupeaa se epäonnistuminen pelottamaan. Se että jos on jostain vaikka 10 vuotta haaveillut, joka on auttanut jaksamaan eteenpäin, pitäisi yht'äkkiä heittää suoraan roskikseen.
Rupeaa nimenomaan pelottamaan, eikä uskalla lähteä juttuun TÄYSILLÄ mukaan, eli laittaa kaikkea itsestään likoon. Silloin on tietysti hyvä muistaa ettei sitä turhaan ole harjoitellut kuitenkaan. Voihan sen unelman jakaa vaikka kymmenellä jolloin päästään siihen haaveeseen että elättäisi itsensä musiikilla ainakin jossain määrin. No siinäkin tuntuu rima olevan aika korkealla mutta niin kai pitää ollakkin, eihän se muuten olisi mikään unelma.

On tuossa Kiven väitöksessä perää ja aikalailla samaa mieltä. Ja ainakin bändin pitää breikata ennenkuin äijät täyttää tuon iän. No onhan poikkeuksia, mutta noin yleisesti kyllä noi pärjäävät bändit yleensä breikkaa nuorena.
 
Voipahan itse tyytyväisenä soitella ilman turhia menestyspaineita, kun peli on jo menetetty:-). Ja tämä on se toinen ongelma joidenkin pikkubändien toiminnassa. Tähdätään jonnekin minne rahkeet eivät riitä, eikä osata nauttia siitä mitä saadaan. Tai siis luulen että noin? Ja ois noita jotain esimerkkejä, mutta enpä kehtaa laittaa...

Populaarimusiikin kentällä pitää vedota nuoriin. Parhaat rokkibiisit on tehty teinirakkaudesta, "kapinasta" ja siitä että isi lainaa/ei lainaa autoa illaksi. Yli kolmekymppisellä lauluntekijällä saattaa olla erilaiset kiinnostuksen aiheet.
 
Joidenkin kohdalla saattaa myös käydä niin, että menestys muuttaa elämää. Köyhän ja työttömän grungejampan on helppo tehdä koskettavia biisejä työttömyydestä, ahdistuksesta, köyhyydestä jne. Mutta entäs kun toinen levy onkin myynyt miljoonia ja elämä onkin yhtä keikkailua ja hotellielämää? Ei tavallinen kaduntallaaja osaa samaistua supertähden elämään ja lauluihin jotka kumpuavat siitä.

Populaarimusiikin kentällä pitää vedota nuoriin. Parhaat rokkibiisit on tehty teinirakkaudesta, "kapinasta" ja siitä että isi lainaa/ei lainaa autoa illaksi. Yli kolmekymppisellä lauluntekijällä saattaa olla erilaiset kiinnostuksen aiheet.
 
Joidenkin kohdalla saattaa myös käydä niin, että menestys muuttaa elämää. Köyhän ja työttömän grungejampan on helppo tehdä koskettavia biisejä työttömyydestä, ahdistuksesta, köyhyydestä jne. Mutta entäs kun toinen levy onkin myynyt miljoonia ja elämä onkin yhtä keikkailua ja hotellielämää? Ei tavallinen kaduntallaaja osaa samaistua supertähden elämään ja lauluihin jotka kumpuavat siitä.
 
Mä en voi ymmärtää tällasta. Jos on lahjoja siihen biisintekoon niin ei siihen mitään ihmeellisiä olosuhteita tarvita. Ottaa jonkin soittimen käteen ja joskus tärppää joskus ei.

Mä en voi ymmärtää tällasta. Jos on lahjoja siihen biisintekoon niin ei siihen mitään ihmeellisiä olosuhteita tarvita. Ottaa jonkin soittimen käteen ja joskus tärppää joskus ei.
 
Toisinaan tuulee, toisinaan sitten taas ei.
 
Seuraava tarina on tosi, kuulemma:
 
Edesmennyt Douglas Colvin, paremmin Dee Dee Ramonena tunnettu oikeasti hemmetin lahjakas ja tuottelias biisintekijä meni parantolaan ja siinä sairastellessaan ajatteli tehdä parin seuraavan levyn biisit valmiiksi, kun kerran oli tuota aikaa. Bändin kaveritkin olivat innoissaan. Jo ensimmäisenä vierailupäivänä Dee Deellä oli paksu punttu biisejä odottamassa.
 
Kaverit poistuivat hieman vaitonaisina luettuaan läpi kymmeniä muotopuhtaita pop-ralleja joiden sisältö pyöri linjoilla "kello 7 aamulla juon kahvia, juon kahvia jee" ja "kello 8.30 käyn suihkussa" ja "kello 11 on lounasta ja sen jälkeen lääkkeidenjako".
 
Teemalevyn paikka?
:-D

Olisko pidemmän ja perustellumman kommentin paikka, että saadaan keskustelun piirteet kasaan? Kuittailu itsessään on helppoa.
:-)
 
Jeps elikkä nuorena tehdään räyhäkästä ja vanhemmiten ajattelu selkiintyy. Se on tietysti makukysymys pitääkö räyhäkkyydesta vaiko muusta. Esimerkkinä Jeff Lynne. Ainakin minä tykkään herran myöhemmistä tuotoksista.

Jeps elikkä nuorena tehdään räyhäkästä ja vanhemmiten ajattelu selkiintyy. Se on tietysti makukysymys pitääkö räyhäkkyydesta vaiko muusta. Esimerkkinä Jeff Lynne. Ainakin minä tykkään herran myöhemmistä tuotoksista.
 
Jep, mutta olisiko Jeff Lynne saanut viimeisimmillä levyllään sitä levytyssopimusta?
 
Kysymys kun ei ookaan siitä, etteikö sitä kerran aloitettua uraa voisi jatkaa vaikka hautaan asti, vaan siitä, onko ylipäätään mahdollista lyödä läpi vasta vanhalla iällä.
 
Huusiko joku takarivistä "Scatman John"?
:-D
 
Scatman John teki esikoislevynsä vasta vähän yli viisikymppisenä, ja siitä tuli kuten kaikki muistamme, hirmu hitti. Takana oli kuitenkin ammattimainen jazz-pianistin ura 1970-luvulta ja scat-laulajan uraakin oli harjoiteltu jo 50-luvulta alkaen, mm Ella Fizgeraldin kanssa. Tekihän Willie Dixonkin ensimmäisen "oman" levynsä vasta kuusikymppisenä, mutta koko bluesin, rockin ja boogie-woogien historia on kirjoitettu herra Dixonin kynällä ja kontrabassolla, olipa bändin nimi mikä milloinkin.
 
Edit: tarkistinpas faktoja