Kitarat: kitarakamat ›

Seuraa pitkä vuodatus.
 
Ensinnäkin. Eiköhän jokaisella soittajalla, joka on itse päättänyt ryhtyä soittamaan sähkökitaraa (eikä vanhemmat pakottaneet tms.) ole soittoharrastuksen alussa mielessä ainakin yksi esikuvabändi/-kitaristi, jonka juttuja lähdetään jäljittelemään. Opetellaan tietyt riffit ja liidit, yritetään saada samanlainen soundi, mieluiten saisi olla jopa samannäköinen kitarakin. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Jos inspiroi treenaamaan sitäkin enemmän, mikäs siinä.
 
Näinhän se tämänkin kirjoittajalla lähti silloin 1980-luvulla. Ekan bändin perustamisen aikoihin vuonna 1986 oli juuri tullut ulos kaikkien aikojen paras ja kovin ja rankin hevilevy mitä oli ikinä nähty, ja niinpä vähintään 90% Suomen aloittelevista hevibändeistä soitteli 1980-luvun loppupuolella tuon bändin biisejä. Ei tarvinne sanoa mikä levy kyseessä? Pitäväthän monet sitä edelleen maailmanhistorian parhaana hevilevynä, eikä täysin perusteetta.
 
Mutta eihän siitä surkeasta pienestä trankkuvahvistimesta, jonka vanhemmat olivat ostaneet, tullut kuin sellaista säälittävää pörinää. Siihen ostettiin sitten kaverin kaverilta joku säröboksi, ja soundi oli ainakin soittajan itsensä mielestä heti paljon hevimpi. Ei se silti yhtään sellaiselta kuulostanut kuin suosikkibändien soundi. Ja voihan kurjuus, bändin toisella kitaristilla oli joku 100-wattinen vahvistin, eikä oma pikkutrankku kuulunut juuri minnekään.
 
No sitten piti ostaa oikea Marshall. Sopivassa hintaluokassa löytyi Mosfetti. Eihän senkään soundi ollut riittävän hevi. No naapuribändissä vaikuttavalla kulmakunnan kovimmalla Eruption-tiluttajalla sattui olemaan Rat-pedaali ja tämä nuori soittaja oli aina digannut hänen soundiaan. Joten ei kun ostamaan rottapedaalia, jonka ko. tiluttaja myikin (törkeän kalliilla hinnalla) hyväuskoiselle nuorelle soittajalle, joka uskoi saavansa omasta Mosfetistaan samanlaisen soundin kuin naapurikämpän EVH-klooni putkivahvaristaan. Työnsi samaan kauppaan myös mukaan Bossin EQ:n, jonka avulla kuulemma "vahvarista saa ihan minkälaisen soundin tahansa". Tuon EQ:n nuori soittaja sitten väänsi aika jyrkkään V-asentoon, joka kuulosti soittajan mielestä tosiheviltä. Nykyään olisin sitä mieltä että kuulosti lähinnä säälittävältä muovipörinältä.
 
JCM-aika koitti 1980-luvun lopulla. Tuolloin muiden bändien kaverit olivat saaneet soittajan vakuuttuneeksi, että kunnon soundi lähtee vasta putkikoneista. Mutta JCM800:han ei ole mikään erityinen hevivaffari. Niinpä soittaja sitkeästi tunki saman rottapedaalin ja Bossin EQ:n myös JCM:n eteen ja soiva lopputulos oli objektiivisesti arvioituna aika samanlainen kuin Mosfetistakin. Etenkin kun muut kamat ja soittaja itse pysyivät samoina. Mutta soittaja kuitenkin oli kuulevinaan dramaattisen eron ja uskoi soittavansa maailman parhaalla ja rankimmalla soundilla...
 
Tämä tarina on tosi tarina tämän nimimerkin omasta bändihistoriasta. Nykyään tuosta 80-luvun omasta bändistä on jäljellä lähinnä hauskoja muistoja, pari kitaranraatoa ("projektikitaraa") ja nuo 2 mainittua pedaalia (Ratt ja EQ). Muut kitarat, vahvarit ja efektit on pistetty kiertoon jo aikoja sitten. Musamieltymyksetkin ovat muuttuneet radikaalisti, kuten jäsenkuvauksesta voinee päätellä. Vaikka edelleen tulee toisinaan hankittua kamaa, joka "sattumoisin" on vastaavaa kuin jollain tunnetulla kitaristilla, mutta syynä ei enää ole tarkoituksellinen jonkin bändin soundin apinointi. Jotkin kamat vain toimivat hyvin niihin juttuihin, joita yrittää soittaa ja tuottavat hyviä viboja/inspiraatiota soittajassa, ja se heijastuu myös omaan soittoinnostukseen & soiton laatuun.
 
Muutamia vuosien varrella valjenneita syitä, miksi en näe minkään bändin soundin apinointia pitkällä tähtäimellä hedelmälliseksi tavoitteeksi:
- Yhdelläkään suosikkibändilläni ei ollut vain yhtä kitarasoundia, jota olisin voinut lähteä matkimaan. Yhdellä levyllä oli yhdenlainen, mutta seuraavalla oli uusi tuottaja ja ihan toisenlainen kitarasoundi. Myös livesoundi oli yleensä rajusti erilainen.
- Studiolevyillä kuuluvaa kitarasoundia on yleensä loppujen lopuksi hyvin vaikea tuottaa täsmälleen samanlaisena livetilanteessa. Studioäänitteiden tuotannossa on yleensä "kikkailtu" monellakin tavalla, joita ei voi realistisesti toistaa livenä (päällekkäisäänitykset, multiamppaus jne.).
- Minulla ei ollut loppujen lopuksi vain yhtä suosikkibändiä, jonka soundin olisin halunnut, vaan kourallinen, ja niiden soundi olivat oikeastaan aika erilaiset. Kun kumarsi liikaa yhden soundin suuntaan, pyllisti toiselle. Jos skuuppasi keskiäänet, monet keskiäänirikkaat soundit jäivät löytymättä. Jos olisin ollut nuorena fiksumpi, olisin yrittänyt muodostaa sellaisen kompromissisoundin, joka ei ole tarkalleen kopio mistään, mutta joka toimii monenkin eri bändin musiikissa. Mutta nuoruus ja fiksuus eivät tunnetusti usein mahdu samaan päänuppiin (paitsi silloin kun on itse nuori ja mielestään maailman fiksuin). Nykyään sen sijaan soittelen enemmän sellaisella "omalla" soundilla, jolla kyllä voi soittaa monen muunkin bändin biisejä. Mutta se ei ole tarkalleen sama kuin minkään toisen bändin.
- Paitsi että oma maku muuttuu vuosien saatussa, myös oma korva kuulee juttuja eri tavalla kuin joskus aikoinaan. Esimerkiksi jollakin levyllä kuuluva soundi, joka vielä 1980-luvun alussa saattoi kuulostaa omissa korvissa maailman tiukimmalta ja kovimmalta hevisoundilta ikinä, saattaa tänä päivänä kuulostaa lähinnä fuzz-surinalta. Markkinoilla olevat kitarakamat muuttuvat, ihmisten soundi-ihanteet muuttuvat, ympärillä kuuluva musiikki muuttuu. Vaikka soittaisi samoilla kamoilla ja samalla soundilla kuin 20 vuotta sitten, se voi kuulostaa nyt paljon huonommalta omissa korvissa.
- Hyvää soundia kuulee usein bändeillä, joiden biisit eivät sinänsä iske. Radiosta kuuluu usein biisejä, jotka ovat omasta mielestä ärsyttävän huonoja, mutta kuitenkin komealla kitarasoundilla soitettuja. Jos lukitsisin soundi-ihanteen johonkin suosikkibändiin, sulkisin silmäni (korvani) kaikelta tältä.
- Oikeastaan se hyvä soundi, jota ihailin, ei useimmissa tapauksissa syntynyt niinkään niistä kamoista yksinään vaan soittajista. Kyllähän soveltuvat kamatkin ovat välttämätön, mutta eivät riittävä edellytys.
- Tähän liittyen, omien kokemusten mukaan ns. signature-kamat ovat aika turhia ainakin jonkin tietyn artistin soundin tavoitteluun. Tähän on monia mahdollisia syitä:
1) artisti ei ehkä itse soita ollenkaan ns. signature-kamoillaan vaan ainoastaan rahastaa niillä
2) artisti ehkä soittaa nyt signature-kamoilla jonkin endorsement dealin takia, mutta ne kuuluisat ja suositut vanhat superhyvät levyt on soitettu aivan erilaisilla kamoilla
3) artisti ehkä vaihtaa kamoja harva se päivä ja signature-tuote nappaa vain yhden tilannekuvan jostain hetkestä
4) loppujen lopuksi artisti kuulostaa itseltään myös muilla kamoilla, eikä mikään signatureskeba saa aloittelijaa kuulostamaan mestarilta tai edes keneltäkään muulta kuin itseltään
 
Eli oikeastaan näkisin toisten bändien soundin matkimisen aika turhaksi. Alkuvaiheessa se voi olla hyvä lähtökohta, mutta mitä nopeammin siitä pääsee ulos ja rupeaa tekemään omia juttujaan omalla soundillaan, sen parempi. Ja kyllä se vuosien saatossa tulee joka tapauksessa (paitsi jos soittaa jossain tribute-bändissä). Viimeistään silloin, kun on saavuttanut miltei tismalleen saman soundin kun jollain suosikkibändillä on ja huomaa että ahaa, kitarasoundihan voisi kuulostaa vielä paljon paremmalta kuin tämä...
 
Loppupeleissä on vain kahdenlaisia kitarasoundeja. Hyviä soundeja ja paskoja soundeja. Sillä, kuulostaako just samalta kuin jokin toinen bändi, ei ole merkitystä. Jotkin kamat auttavat paremmin sen hyvän soundin löytymisessä, mutta viime kädessä se on soittajan kädestä kiinni.