Klassinen ›

Taiteiden historioissa varhais-, täys-, myöhäis-, jälki- ja uusklassiset vaiheet esiintyvät tuhkatiheään. Aina on jossain päin menossa ainakin yksi klassismi.
 
Musiikissa neoklassismi merkinnee prototypaalisessa muodossaan Stravinskyn ja kumppaneiden aloittamaa suuntausta, joka kaiketi kukoisti eniten maailmansotien välisenä aikana. Minusta näyttäisi siltä, että neoklassismista on sittemmin muodostunut jonkinlainen kaatokoodi, johon herkästi niputetaan kaikki sellainen klassillisen tradition puitteissa syntynyt musiikki, jota ei muualle osata pistää. Täys-, myöhäis- ja jälkisarjallisuuden elähdyttämät puristit käyttävät termiä myös hienoisen negatiivisesti arvovärittyneenä.
 
Musiikki, josta usein käytetään neoklassisuuden epiteettiä, on hyvin monimuotoista. Minun on mahdoton yhdistää kaikkea uusklassiseksi kutsuttua musiikkia stravinskylaiseen neoklassismiin. Tulee mieleen ettei uusklassismi voi noin laajana käsitteenä enää tarkoittaa paljon mitään, ellei sillä sitten haluta polemisoida suuntaan tai toiseen.
 
Tässä törmäämmekin tyylimääritelmien osittaiseen keinotekoisuuteen. Osaako joku kertoa mistä musiikin uusklassisuudessa juuri tänä päivänä ajatellaan olevan kysymys?

Mielenkiintoista että mainitset neoklassismin yhteydessä Stravinskyn, tai yleensä yhdistät sen niinkin pitkälle lähihistoriaamme. Tongin vähän netistä ja näinhän se tosiaan on!
 
Olen aina ilmeisen virheellisesti olettanut sen olevan vain nykymusiikin tyylisuuntaus, jossa pitkälettiset boheemit heviläskit tiluttavat kaikki mahdolliset skaalat läpi 32 iskun sekuntinopeudella, sarjassamme Ynkkä, M.Romeo ja Tolkki & Revolution Renaissance.
 
Mistä tämä varsin yleinen väärinkäsitys johtuu? Eikö plekupelleille pitäisi keksiä täysin oma genrensä eikä sekoittaa niitä näinkin sekavasti taidemusiikkiin?

Mistä tämä varsin yleinen väärinkäsitys johtuu? Eikö plekupelleille pitäisi keksiä täysin oma genrensä eikä sekoittaa niitä näinkin sekavasti taidemusiikkiin?
 
En ollut tietoinen että määrätynlaisen hevin kohdalla puhutaan neoklassismista. No siellä sekin on sitten rikkana rokassa.
 
Monimuotoisuudella meinasin sitä että onko kovin oikeudenmukaista niputtaa Stravinskyn keskivaihe (noin 1920-1950), K.A.Hartmann ja Aulis Sallinen saman tyylisateenvarjon alle, varsinkin kun tyylillä tarkoitetaan usein myös jotain taiteilijan syvempiä ilmaisullisia pyrkimyksiä. Eli tyylin käsite sinänsä on varsin venyväistä lajia.

Tässä törmäämmekin tyylimääritelmien osittaiseen keinotekoisuuteen. Osaako joku kertoa mistä musiikin uusklassisuudessa juuri tänä päivänä ajatellaan olevan kysymys?
 
Ehkä pitäisikin kysyä, että mitä se ei ole. Vastaus olisi silloin riittävän yksinkertainen: se ei ole innovatiivisinta modernismia. Jos taas pitäisi luetella uusklassistisia piirteitä, miten olisi vahva, yksinkertainen rytmisyys; vanhojen muotoperiaatteiden hyödyntäminen; osittain tai kokonaan tonaalinen sävelkieli; klassismille tyypillinen tematiikka jne. Sen sijaan, että säveltäjä tietoisesti pyrkisi luomaan vastareaktiota menneisiin tyyleihin hän päättää käyttää jotain vanhanaikaista, miltei kuollutta tyylikeinoa keskeisenä osana musiikkiaan.
 
Jotain tämänkaltaista arvelisin sen olevan, ja olen hiukan samaa mieltä kanssasi koko käsitteen ongelmallisuudesta. En tosin menisi niin pitkälle, että väittäisin siinä piilevän mitään negatiivista arvolatausta - päinvastoin, klassinen on kai edelleen mitä imartelevimpia adjektiiveja, joilla voimme musiikkia kuvailla.

Jotain tämänkaltaista arvelisin sen olevan, ja olen hiukan samaa mieltä kanssasi koko käsitteen ongelmallisuudesta. En tosin menisi niin pitkälle, että väittäisin siinä piilevän mitään negatiivista arvolatausta - päinvastoin, klassinen on kai edelleen mitä imartelevimpia adjektiiveja, joilla voimme musiikkia kuvailla.
 
En esitä asiaa sen enempää positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä. Olen kiinnostunut tyylin käsitteestä ylipäätään ja sen tarkastelemiseen uusklassismi on mitä parhain väline eli tekosyy.

E: Lisätään vielä, että Stravinskyn mielestä juuri Schönberg oli hänen ohellaan keskeisin uusklassikko.
 
Ei se ole varmaan kaukana totuudesta: uusklassinen kausi hänelläkin oli, mutta kuinka merkittävä, sitä emme vielä tiedä. Hän sävelsi Amerikassa jopa sävellajillisia teoksia - sarjan jousille G-duurissa, Variaatioita uruille d-mollissa, teeman ja muunnelmia g-mollissa jne.
 
Alex Ross kirjoittaa The Rest is Noisessa Schönbergistä opettajana näin:
 
"He raised eyebrows by praising the tonal symphonic art of Sibelius and Shostakovich, which he might have been expected to deplore. When one of his pupils started attacking Shostakovich, Schoenberg cut him of, saying, 'That man is composer born.' He once or twice caught his class off guard with announcement that 'there is still plenty of good music to be written in C major.'"
 
Kriitikoiden hapan vastaanotto Schönbergin tonaalisille teoksille sai hänet puolustuskannalle: "I do not compose principles, but music". "I would not consider the danger of resembling tonality as tragically as formerly".

velipesonen: Taiteiden historioissa varhais-, täys-, myöhäis-, jälki- ja uusklassiset vaiheet esiintyvät tuhkatiheään. Aina on jossain päin menossa ainakin yksi klassismi.
 
Musiikissa neoklassismi merkinnee prototypaalisessa muodossaan Stravinskyn ja kumppaneiden aloittamaa suuntausta, joka kaiketi kukoisti eniten maailmansotien välisenä aikana. Minusta näyttäisi siltä, että neoklassismista on sittemmin muodostunut jonkinlainen kaatokoodi, johon herkästi niputetaan kaikki sellainen klassillisen tradition puitteissa syntynyt musiikki, jota ei muualle osata pistää. Täys-, myöhäis- ja jälkisarjallisuuden elähdyttämät puristit käyttävät termiä myös hienoisen negatiivisesti arvovärittyneenä.
 
Musiikki, josta usein käytetään neoklassisuuden epiteettiä, on hyvin monimuotoista. Minun on mahdoton yhdistää kaikkea uusklassiseksi kutsuttua musiikkia stravinskylaiseen neoklassismiin. Tulee mieleen ettei uusklassismi voi noin laajana käsitteenä enää tarkoittaa paljon mitään, ellei sillä sitten haluta polemisoida suuntaan tai toiseen.
 
Tässä törmäämmekin tyylimääritelmien osittaiseen keinotekoisuuteen. Osaako joku kertoa mistä musiikin uusklassisuudessa juuri tänä päivänä ajatellaan olevan kysymys?
 
Neoklassikot kirjoittivat sinfonioita tavalla joka merkitsi pikemminkin klassisen sinfioniamallin restauraatiota kuin perinteisen sinfoniamuodon orgaanista edelleenkehittämistä, jonka on arveltu kuten Lambert aikanaan hyvin subjektiivisena käsityksenään esitti Sibeliuksen tärkeimmäksi ansioksi sinfonikkona beethovenin jälkeisen ajan merkittävimpänä säveltäjänä, kun taas atonaalikot jotka käyttivät 12-sävelasteikkoa eivät säveltäneet sinfonioita vaan kehittivät uusia muotoja. Kamarisinfonioita tai jälkisarjallisia kuten Meriläisen lukuunottamatta.
 
Vaikkka totuus on se että Sibeliuksen sinfonioiden ilmeisenä puutteena ja heikkoutena näen sinfoniselle ilmaisulle ihmishengen korkeimpana muotoilmentymänä jollei kaikkinaisia temaattisia käsitteitä haluta pitää vieraina absoluuttiselle musiikille, romanttiselle ilmaisukielelle ominaisen suuren ilmaisuvoiman ja paatoksen beethoveniaanisen taistelun kohtalon synkkiä voimia vastaan ja sielun kuorman kirvoittumisen katharsiksessa erään hengen tragediasta nauttimisen lopputuloksena. se jättiläismäinen epätoivo ja C-duuri sointujen pauhuun päättyvä voitto sitä edeltävän kamppailun jälkeen. se musertava tragiikka joka on tunnusomainen rpuumerkki koko romanttiselle sinfoniatraditiolle Bruckneriin ja Mahleriin sekä Melartiniin ehkä Leiviskään ja Meriläiseen saakka kun kuuntelemme sibeliuksen kuin seitsentoistavuotiaan säveltämää 6. sinfoniaa joka on kuin puhdasta kylmää lähdevettä omien sanojensa mukaan mutta soitinnukseltaan outo ja pohjoismaisen kasnsanmusiikinomaisen melodiikan ja soinnutuksen kyllästämä pumpulisessa eteerisessä soinnissaan vaille mitään korkeaotsaista haastavuutta ja uhmakkuutta.
 
Melartinin 6. sinfonian surumarssissa kohta jossa tuttiorkesterin voimalla forte fortissimossa tuo marssirytmi jyskyttää valtavuudessaan vaikuttavimmassa asussaan lienee koko länsimaisen sinfoniakirjallisuuden vaikuttavimpia eikä sibeliukselta löydy mitään vastaavaa jota voitaisiin verrata tämän musiikin järkyttävään ja rautaiseen ekstaattiseen voimaan ja paatokseen, jota voidaan kuulla myös 2. sinfonian tematiikassa kun 3. sinfonian avaus jatkuvassa henkeäsalpaavan kauniissa kohoamisessaan kohti korkeuksia korisonttimme yläpuolelle on haltioituneimpia.

En nyt taaskaan oikein löytänyt megatheriumin kirjoituksesta pääviestiä, mutta en ole kyllä kovin usein kuullut Sibeliuksesta puhuttavan neoklassikkojen yhteydessä. Korjatkaa, jos olen väärässä.

TritoneSubstitution: En nyt taaskaan oikein löytänyt megatheriumin kirjoituksesta pääviestiä, mutta en ole kyllä kovin usein kuullut Sibeliuksesta puhuttavan neoklassikkojen yhteydessä. Korjatkaa, jos olen väärässä.
 
En ole muiden kuullut näin luonnehtivan, enkä itsekään oikein osaa mieltää. Sibelius oli hyvin tyylipuhtaasti kansallisromantiikan viimeisiä edustajia vaikka tosin samaan aikaan Stravinski, Prokofjev, yms. tekivät neoklassista ja toiset vielä uudenaikaisempaa.

En enää malta olla auttamatta tulkinnassa. Kysyttiin, mitä on neoklassismi. Megatherium vastaa ansiokkaasti vertailemalla neoklassismia muihin saman aikakauden suuntauksiin.
 
Toisin kuin neoklassistisinfonikot, Sibelius kehitti perinteistä sinfoniamuotoa orgaanisemmaksi. Säveltäjä Constant Lambertin mielestä tämä oli Sibeliuksen tärkein ansio sinfonikkona. Lambertin mielestä Sibelius olikin Beethovenin jälkeisen ajan merkittävin eurooppalainen säveltäjä.
 
(e) Sibelius and the Music of the Future
http://www.gutenberg.ca/ebooks/lamb … ic/lambert-music-00-h.html#Sibelius

levesinet: Sibelius kehitti perinteistä sinfoniamuotoa orgaanisemmaksi.
 
et viitsisi selventää? orgaanisesta tulee minulle mieleen hiilipohjaisuus

sub zero: et viitsisi selventää? orgaanisesta tulee minulle mieleen hiilipohjaisuus
 
Kyllä orgaanisuus viittaa elolliseen. Kehittelyn ei tarvitse noudattaa tiukkaa, selkeärajaista skeemaa, kuten klassista sonaattimuotoa. Ei synny jyrkkiä epäjatkuvuuskohtia, ei siis vain vuorotella selkeärajaisia teemoja A ja B ja sitten ehkä A ja C, kun Sibeliuksen musiikissa monet eri ideat esiintyvät ja muuntuvat rinnakkain eri mittakaavoissa minuuttienkin ajan. Musiikki saattaa muuttaa muotoaan ääripäästä toiseen suhteellisen tasaisena prosessina. Kun lättänä ja pötkömäinen kaavamaisuus katoaa ja kokonaisuus kuitenkin koetaan luonnollisen ehyeksi ja (ainakin minusta) asiat kytkeytyvät toisiinsa normaalia monipuolisemmin, se voi tuoda mieleen tavan, jolla elävät organismit, kuten eläimet ja kasvit, muuttavat muotoaan ja saavuttavat fyysisen rakenteensa vähitellen kasvamalla alkioista aikuisiksi.
 
Sibelius progressively stripped away formal markers of sonata form in his work and, instead of contrasting multiple themes, he focused on the idea of continuously evolving cells and fragments culminating in a grand statement. His later works are remarkable for their sense of unbroken development, progressing by means of thematic permutations and derivations. The completeness and organic feel of this synthesis...
http://en.wikipedia.org/wiki/Jean_Sibelius

levesinet: Kyllä orgaanisuus viittaa elolliseen. Kehittelyn ei tarvitse noudattaa tiukkaa, selkeärajaista skeemaa, kuten klassista sonaattimuotoa. Ei synny jyrkkiä epäjatkuvuuskohtia, ei siis vain vuorotella selkeärajaisia teemoja A ja B ja sitten ehkä A ja C, kun Sibeliuksen musiikissa monet eri ideat esiintyvät ja muuntuvat rinnakkain eri mittakaavoissa minuuttienkin ajan. Musiikki saattaa muuttaa muotoaan ääripäästä toiseen suhteellisen tasaisena prosessina. Kun lättänä ja pötkömäinen kaavamaisuus katoaa ja kokonaisuus kuitenkin koetaan luonnollisen ehyeksi ja (ainakin minusta) asiat kytkeytyvät toisiinsa normaalia monipuolisemmin, se voi tuoda mieleen tavan, jolla elävät organismit, kuten eläimet ja kasvit, muuttavat muotoaan ja saavuttavat fyysisen rakenteensa vähitellen kasvamalla alkioista aikuisiksi.
 
ja miten tämä eroaa lisztin ja wagnerin syklisyydestä?

sub zero: ja miten tämä eroaa lisztin ja wagnerin syklisyydestä?
 
Musiikin teoriassa syklisyys tarkoittaa sitä, että sama idea -yleensä teema- laitetaan esiintymään moniosaisen teoksen useisiin eri osiin. Se on tapa tuottaa pitkiä teoksia ilman, että yhtenäisyyden tuntu katoaa.
 
Lähtökohta kolmiosaiselle teokselle voisi olla se, että keksitään viisi teemaa: A, B, C, D, E. Syklisyyttä ei ole, jos kukin teema esiintyy vain yhdessä teoksen osassa. Osien yhteenkuuluvuutta lisää, kun joitakin teemoja toistetaan useissa teoksen osissa, tietysti aina hiukan erilaisena.
 
Esim. Osa 1: ABACA, Osa 2: CAC, Osa 3: DAEBDA.
Nyt teema A yhdistää kaikkia osia. C yhdistää ensimmäistä ja toista osaa. B ensimmäistä ja viimeistä. D ja E eivät tuo syklisyyttä kokonaisuuteen.
 
Orgaanista rakennetta ei voi helposti mallintaa yksiulotteisena symbolien merkkijonona. Teemat muuttavat muotoaan suhteellisen saumattomasti alkuperäisestä joksikin ihan muuksi. Parhaimmillaan teemoja esiintyy limittäin ja niitä alkaa ja päättyy limittäin. Ja teema saattaa katketa osiin, joista kukin alkaa elää omaa elämäänsä...
 
Teoksessa saattaa olla sekä syklisyyttä että orgaanisuutta. Aika sumeita käsitteitähän nämä ovat, enkä ole aivan varma siitä, että mielikuvani asiasta on vielä ihan kohdallaan.

Jos tuo orgaanisuus-käsite musiikissa kiinnostaa, Eero Tarastin Musiikin todellisuudet -kirjassa on artikkeli orgaanisuudesta, nimenomaan Sibeliuksen musiikkiin liittyen.

Orgaanisuudella näkee tarkoitettavan milloin mitäkin, yleensä jotain "rajoiltaan epämääräistä" tai "jatkuvaa" vaihtoehtona selkeärajaiselle tai epäjatkuvalle l. diskreetille. Tämä varmaan johtuu ihmisen näköaistista ja siitä miten olemme tottuneet ymmärtämään sellaiset asiat kuin maisema ja maasto.
 
Täysin jatkuvalla musiikkimuodolla lienee hankala ilmaista syvempiä tunteita, mutta juuri tällaisiin maastonmuotoihin yms. liittyviä aistimuksia oikein mainio. Olisikohan siksi oikein sanoa että orgaanisuus on yhtä kuin impressionistisuus musiikissa?

TritoneSubstitution: Eero Tarastin Musiikin todellisuudet -kirjassa on artikkeli orgaanisuudesta
Ensin pitää opiskella ja omaksua erikoiskäsitteistö, johon Tarasti tukeutuu.

Ensin pitää opiskella ja omaksua erikoiskäsitteistö, johon Tarasti tukeutuu.
 
Joo, toi on ihan totta. Muutenkin se on sellainen kirja jonka lukeminen vaatii kyllä oikeaa mielentilaa...

TritoneSubstitution: Joo, toi on ihan totta. Muutenkin se on sellainen kirja jonka lukeminen vaatii kyllä oikeaa mielentilaa...
 
Täytynee tutustua Tarastin kirjaan musiikin semiotiikasta, jotta voi tosissaan päteä näissä keskusteluissa :D