Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Olisko jollain antaa joku esimerkki kappaleesta, joka jotenkin hyödyntää kvarttisointuja?
 
Ajan takaa, että onko tää vain teoreettista pohdiskelua vai onko tällä joku käytännönkin merkitys?
 
En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi esitellyt kvarttiharmoniaa siinä merkityksessä, että kvarttirakenteilla olisi jokin oma harmoninen logiikkansa. Kyllä kaikessa tuntemassani musiikissa noudatetaan perinteistä tertiäärisyyden, diatonisuuden ja funktionaalisuuden pyhää kolmiyhteyttä. ts. perinteistä länsimaisen musiikin harmonian käsittelyn pelisääntöjä.
 
(Olisi muuten kiinnostavaa tietää, olisiko jokin klassinen säveltäjä luonut kvarttiharmoniaa omana harmonisena logiikkanaan...)
 
Ok, asiaan. Tästä seuraten kvarttisoinnut ovat vain sävelten asetteluun liittyvä seikka. Toisin sanoen annetun soinnun sävelet voidaan asetella niin, että niiden välille syntyy kvartti-intervalleja. Perinteisimpiä paikkoja tutkia asiaa ovat esim. Thad Jonesin big band savellykset, jossa tämä ilmiö muuttuu sattumasta säännöksi.Hieman tutkimalla huomaa, että esim II-V-I rakenteet soinnuttuvat ihan mukavasti tällä tavalla. Perinteisesti kouluissa jazz pianistit laitetaan jyystämään ne tietyt kvarttirakenne "kakkosvitoset". Kyse on siis improvisoidun musiikin taiteellisesta ratkaisusta: Miltä haluaa kuulostaa. AIka käytäntöä lähellä oleva juttu siis, jos aikoo jotain soittaa. Toisaalta, niiden kakkosviitosten tyrkyttäminen kaikille jonkinlaisena automaattiratkaisuna on mielestäni hiukan epäilyttävää.
 
Pianisti Bill Evans teki tällä saralla ehkä merkittävimmän työn, eli hänen musiikkiaan kannattaa tutkia. Tämän jälkeen kvarttirakenteet ovat olleet valtavirran jazz-harmonian vapaata riistaa.
 
Ylärakenteita eli Upper Structure sointuja en sekoittaisi tähän hommaan nyt ihan yksiselitteisesti. Ylärakenteet, jotka myös olivat Thad Jonesin ja Bill Evansin paljolti käyttämiä, perustuivat ajatukseen, että vastakohtana vasemman käden (tai pasuunoiden) perussävelille, oikeassa kädessä (tai trumpeteissa) löytyy lisäsävelet, jotka värittävät perusharmoniaa. On tosiaan tavallista, että nämäkin rakenteet ovat kvarttimuotoisia, mutta se ei ole mitenkään itsestäänselvyys. Esim. kolmisointuja esiintyy ehkä vielä yleisemmin.
Bill Evans tosin käytti ylärakennekonseptia paljon luovemmin myös niin, että ylärakenteen sävelet eivät olleet vain klöntti oikeassa kädessä vaan sekoitettuna ylä - ja keskirakenteeseen jaettuna molempien käsien välille. Tämäkin löytyy Evansia hieman tutkimalla.
 
Bill Evansin nerous oli yhdistää kvartti-ajattelua modaalisuuteen. Tästä seurasi, että hän lakkasi (Kind of Blue -levyllä) huolehtimasta siitä soittako hän aina soinnun tärkeimpiä säveliä. Sen sijaan, hän päätti vain soittaa valitsemansa moodin säveliä, usein kvarttirakenteina. Ymmärrän kyllä, jos joku haluaa nähdä nämä rakenteet tilapäisinä ylärakenteina. Silti tarkkaan ottaen niistä puuttuu se alarakenne :) Kuten edelliset, Bill Evansin transkriptioita tutkimalla tämäkin aukeaa.
 
Ks. esim. EDIT: Pitää olla "My Bells". My bells löytyy transkriptattuna jo jostain 80-luvulta, joten se on ainakin helppo maali ottaa haltuun.
 
Tämänhän Evans on selvästi ominut impressionistisestä pianomusiikista, jossa tällaista soundia on esiintynyt maailmansivu.
 
Evans oli kuitenkin yhä tarkka siitä, että harmoniassa säilyi hyvä tuntuma musiikin funktionaalisuuteen, eli siihen soinnut purkautuvat teholta toiselle. Tästä syytä tärkeimmät sointusävelet esiintyvät kyllä tärkeissä paikoissa harmonista rakennetta. Sen sijaan, 60-luvulla herrat McCoy Tyner ja Chick Corea alkoivat suhtautua asiaan selvästi liberaalimmin. Hancockilla on kuultavissa yhä nykyään (hieman vanhempana muusikkona) vielä vahvasti Evansimainen huoli sointujen välisistä purkauksista. Sen sijaan McCoy ja Corea vetvät aikalailla mutkat suoriksi. Löysin kirjastosta joskus jonkun suomalainen musikologin analyysin, jossa hän kuvasi heidän musiikkiaan termillä "arkaainen modaalisuus".
 
Itse saan näppylöitä tästä "soita niitä kvarttipinoja/Upper Struktureja" asenteesta. Eli siitä, että musiikkikoulussa opitaan muutamia tavallisia ratkaisuja selvitä harmonian käsittelystä. Se on sitten se monille se ainoa oikea tapa, joka osataan ja mitä aina halutaan. Itse olen pianistina jo aika kauan pyrkinyt harmonisesti kiinnostavimpiin ja persoonallisempiin ratkaisuihin, koska olen kyllästynyt jyystämään aina samalla tavalla, ja haluan etsiä vaihteeksi jotain muuta.
 
Jos sessiossa tarjoan muuta, sitä tekemääni juttua ei aina edes osata kuulla. Pahimmillaan se ammutaan alas heti ilman mitään pohdintaa, että "niitä struktuureja tässä tarvitaan, älä tollee". Mielestäni koulutuksesta pitäisi jäädä käteen korvien aukeaminen, ei asenteellinen jämähtäminen opittuun.
 
Olen pohtinut, että tämä voi olla eräs potentiaalinen ongelma popjazz-musiikin koulutuksessa pitkällä aika välillä. Ehkäpä siksi useimmat tämän päivän big band säveltäjistä ovat yhä nykyäänkin USAssa klassisesti koulutettuja säveltäjiä. Klassisessa sävellyskoulutuksessa kun perinteisesti pyritään auttamaan opiskelijoita kokeilemaan enemmän uusia ratkaisuja. Tästä syystä se sellainen asenteellinen maasto on niin harmonisesti, sovituksellisesti kuin orkestroinnillisestikin hieman monenkirjavampi.
 
Tämä siis mitenkään kyseenalaistamatta mitenkään popjazz-perinteen tärkeyttä koulutuksessa. Täytyy muistaa, että improvisoivan muusikon on heti tehtävä taiteelline valinta, että voi soittaa yhtään mitään. Tästä syystä koulutus on sellaista kuin on.
 
peace
 
MrS