Yleistä keskustelua musiikista ›

muusikoiden keskuudessa jotkut musiikintyylit ovat (suhteessa) paljon suositumpia kuin kaikkien ihmisten keskimäärin.
 
Niin. Örinämetallin soittajat ovat varmasti hyvin lahjakkaita. Väittäisin että muusikot yleensä ovat keskivertoihmisiä musiikillisesti lahjakkaampia (kappas). Se, mitä musiikkityyliä muusikot edustavat, onkin sitten aika kulttuuri- ja sosiaalisidonnainen jutska.

Niin. Örinämetallin soittajat ovat varmasti hyvin lahjakkaita. Väittäisin että muusikot yleensä ovat keskivertoihmisiä musiikillisesti lahjakkaampia (kappas). Se, mitä musiikkityyliä muusikot edustavat, onkin sitten aika kulttuuri- ja sosiaalisidonnainen jutska.
 
Kyllä! Vaikka kuinka olis "oman tiensä kulkija" musiikillisesti, niin jostain ne ideat on ammennettava. En olis minäkään löytäny kuuntelemaani musiikkia ilman muita ihmisiä.

Sanoisin tähän, että höpönpöpön pöppö. Ei kai ihmisten musiikkimausta kuitenkaan voi mitään johtopäätöksiä vetää musikaalisuuden suhteen.
 
Perheessäni olen ainoa, joka soittelee musiikkia ja isossa suvussanikaan ei kovin montaa harrastajaa ole.
Isoveljeni musiikkimaku menee kuitenkin hyvin pitkälle samoja ratoja, kuin minunkin, osan hyvistä bändeistä olen löytänyt hänen kauttaan ja päinvastoin.
 
Kitaraa soittelen ja olen soitellut eniten. En kuitenkaan ole mikään kitaramusiikin ylin ystävä: Steve Vai ja Ynkkä ei tipu millään. Kuitenkin olen tykästynyt Joe Satrianiin, hänen musiikissaan kun on paljon innovatiivisia ja sävellysteknisesti hienoja kohtia, eikä se nopeus ja teknisyys suinkaan tunnu olevan itsetarkoitus.
 
Luulen, että ihmisillä on erilaisia tapoja kuunnella musiikkia.
Veljelläni luulen olevan hiukan samanlainen kuin minulla; jos jokin uusi levy iskee aivan tosissaan, sitä kuunnellaan viikon verran melkein putkeen ja joka kerta keskitytään eri soittimiin tai sitten kokonaiskuvaan :) . Kyllä se saa arvostamaan jokaisen instrumentin taitajaa.
 
Oletteko muuten huomanneet, että kynnys soittimeen tarttumiseen tuntuu olevan melko suuri? Varsinkin muilla soittimilla kuin kitaralla.

Kitaraa soittelen ja olen soitellut eniten. En kuitenkaan ole mikään kitaramusiikin ylin ystävä: Steve Vai ja Ynkkä ei tipu millään. Kuitenkin olen tykästynyt Joe Satrianiin, hänen musiikissaan kun on paljon innovatiivisia ja sävellysteknisesti hienoja kohtia, eikä se nopeus ja teknisyys suinkaan tunnu olevan itsetarkoitus.
 
Luulen, että ihmisillä on erilaisia tapoja kuunnella musiikkia.
Veljelläni luulen olevan hiukan samanlainen kuin minulla; jos jokin uusi levy iskee aivan tosissaan, sitä kuunnellaan viikon verran melkein putkeen ja joka kerta keskitytään eri soittimiin tai sitten kokonaiskuvaan :) . Kyllä se saa arvostamaan jokaisen instrumentin taitajaa.
 
Luulen että Vai ja Ynkkä ovat todella valikoituun makuun, niin kuin Satrianikin. Kitaristeilla on vaikka mitä inspiraatioita, eivät kaikki halua tiluttaa.
 
Kyllä, ihmisillä on eri tapoja kuunnella musiikkia. Sanoisin että mitä kauemmin musaa kuuntelee, sitä enemmän eri tyylilajit saavat huomiota, ja samalla yksittäisiin levyihin keskittyy vähemmän. Ekoja levyjäänhän sitä oikeasti kuuntelee kyllästymiseen saakka, myöhemmin on hyvä kun muistaa minkä nimisen albumin sitä viimeksi ostikaan. Näin meni minulla, ja tuntuu etten ole ainoa.

yritetään pitää keskustelu aiheessa:
 
eli jos ihmisellä on jonkinlaista tai suurempaakin musiikillista lahjakkuutta (riippumatta siitä, onko hän muusikko), kuunteleeko hän todennäköisemmin jotain tiettyjä genrejä kuin se, jolla lahjoja ei ole
 
Galder jo vastasikin. Toinen vastaus ainakin suomalaisten kohdalla voisi olla kansanmusiikki, ja folk vaikutteinen pop/rock.
 
Mutta tämä on oikeasti aika vaikea kysymys, kun sen noin asetat. Musiikillinen lahjakkuus on aika vaikea määritellä. Mä en pidä musiikillisena lahjakkuutena itse sitä, että osaa soittaa, on hyvä rytmitaju ja tunnistaa lempigenrensä nyannssit jotka kopioidaan omaan musiikkiinsa. (esim. kaikki bluesmiehet).
 
Ei edellä mainittu ole minusta musikaalista, mutta mulla on musikaalisuudesta aika turhankin rajattu käsitys. Ehkä ajattelen liian vaikeasti, mutta tuntuu hyvältä ajatella musikaalisuutta enemmänkin pakkona ilmaista tunteitaan musiikin keinoin, kuin taitona käsitellä instrumenttejä/musiikkia ja osata tulkita. (Joista jälkimmäinen on ilmeisesti vallalla oleva käsitys, vai olenko väärässä?)
 
Tuo folk/jazz jne. tilu, on kuitenkin vaan sellaista "soittajien" musiikkia, tai ainakin siltä tuntuu jos pitää jotain yleistä johtopäätöstä musikaalisten ihmisten musiikkimausta heittää... mutta yleisesti kuunneltava musiikkigenre mun mielestä heijastuu helpommin henkilön identiteettiin ja luonteeseen, kuin itse musikaalisuuteen.
 
Eli mä vastaisin nyt lopulta näin; ei kuuntele.

Ehkä ajattelen liian vaikeasti, mutta tuntuu hyvältä ajatella musikaalisuutta enemmänkin pakkona ilmaista tunteitaan musiikin keinoin, kuin taitona käsitellä instrumenttejä/musiikkia ja osata tulkita. (Joista jälkimmäinen on ilmeisesti vallalla oleva käsitys, vai olenko väärässä?)
 
Mitenkään taitavia soittajia, tai soittotaidon tärkeyttä itsensä ilmaisemiselle väheksymättä pitää kyllä sanoa että olen täysin samaa mieltä. Tosin tämä koskee mielestäni muutakin kuin musiikkia, esimerkiksi kuvataiteenkaan "syvin olemus" ei mielestäni ole mahdollisimman tarkka mallista piirtäminen, vaikka arvostankin sitä että joillain on lahjoja ja halua opetella piirtämään, tai maalaamaan valokuvantarkasti.
 
Mielestäni taide on kuitenkin pohjimmiltaan itsensä ilmaisua, sitä että tuot niitä päähäsi hyökyviä ääniä/kuvia/jotain muotoon jossa muutkin ne kokevat, tai ainakin yrität... Muiden tekemä taide on kyllä usein suurena vaikuttimena omaan ulosantiin ja onhan sitä taiteilijoita joilla uuden luominen on aivan minimaalisessa osassa. En nyt kuitenkaan koeta sanoa että vaikka 100% cover muusikkona oleminen olisi millään tapaa huono juttu, tai että improvisaationoise olisi joku musiikin kuningaslaji...

Kaikessa taiteessa on mielestäni kuitenkin näitä kahta puolta, niiden suhde vaan vaihtelee aika paljon "genren" mukaan ja joissain tyyleissä jompi kumpi voi olla miltei olematonta.
 
mutta yleisesti kuunneltava musiikkigenre mun mielestä heijastuu helpommin henkilön identiteettiin ja luonteeseen, kuin itse musikaalisuuteen.
 
Samaa mieltä tästäkin, erilaiset ihmiset kokevat asioita eri tavalla ja ennenkaikkea haluavat kokea erilaisia fiiliksiä. Jollekin äärettömän hyvän mielen tuova biisi voi olla toiselle päänsärkyä aiheuttava rallatus ja joku saa miltei uskonnollisia kokemuksia äänistä, jotka toisen näkökulmasta ovat käsittämätöntä lähinnä pahaa oloa ja korvasärkyä tuottavaa melua.

eli jos ihmisellä on jonkinlaista tai suurempaakin musiikillista lahjakkuutta (riippumatta siitä, onko hän muusikko), kuunteleeko hän todennäköisemmin jotain tiettyjä genrejä kuin se, jolla lahjoja ei ole
 
Mä en ymmärrä miksi näin olisi. Jokainen haluaa musiikilta kuitenkin eri asioita. Musiikillisesti lahjakas ihminen voi olla soittaja, musadiggari, perusjamppa tai ihan kuka vaan, mutta tuskin sillä on vaikutusta siihen mitä kotona luukuttaa. Mitä nyt saattaa valikoima olla vähän laajempi kuin "lahjattomalla", mutta en kyllä löydä minkäänlaista yhteyttä mihinkään tiettyihin genreihin.

En minäkään usko, että musiikkimausta voi päätellä musikaalisuutta, mutta jos vetoa täytyisi lyödä, niin musikaalisimmaksi ryhmäksi veikkaisin taidemusiikin säveltäjät ja sen perään soittajat. Monipuoliset jatsarit tulkoon sen jälkeen ja muu kevyt ja etninen musiikki täyttäisi vaihtelevasti häntäpään, niin soittajineen kuin kuuntelijoineenkin.
 
Jos jatketaan arvailua niin musikaalisten perheiden lapset taitavat muita useammin päätyä jo nuorena musiikkiopistoon, jossa musikaalisimmat menestyvät ja jatkavat taidemusiikin puolella joko soittajina tai säveltäjinä. Kehnommat siirtyvät sitten teini-iässä kevyelle puolelle ja vaihtavat instrumentin johonkin rahvaanomaisempaan (heidän mielestään coolimpaan) tai lopettavat harrastuksen kokonaan. Epämusikaalisista perheistä tulleet saattavat aloittaa harrastuksen vasta myöhemmin eikä heistä tule koskaan lapsena aloittaneiden vertaisia.
 
Mutta jokainen, myös epämusikaalisin, voi päätyä kuuntelemaan ylevintäkin musiikkia, vaikka ei sitä aivan ymmärtäisikään. Aistillista nautintoa tavoitteleva kuunteleminen ei edellytä musikaalisuutta. Vaikean musiikin analyyttinen kuunteleminen sitä vastoin vaatii, mutta tämä lienee aika harvinaista muille kuin muusikoille.

En minäkään usko, että musiikkimausta voi päätellä musikaalisuutta, mutta jos vetoa täytyisi lyödä, niin musikaalisimmaksi ryhmäksi veikkaisin taidemusiikin säveltäjät ja sen perään soittajat. Monipuoliset jatsarit tulkoon sen jälkeen ja muu kevyt ja etninen musiikki täyttäisi vaihtelevasti häntäpään, niin soittajineen kuin kuuntelijoineenkin.
 
Jos jatketaan arvailua niin musikaalisten perheiden lapset taitavat muita useammin päätyä jo nuorena musiikkiopistoon, jossa musikaalisimmat menestyvät ja jatkavat taidemusiikin puolella joko soittajina tai säveltäjinä. Kehnommat siirtyvät sitten teini-iässä kevyelle puolelle ja vaihtavat instrumentin johonkin rahvaanomaisempaan (heidän mielestään coolimpaan) tai lopettavat harrastuksen kokonaan. Epämusikaalisista perheistä tulleet saattavat aloittaa harrastuksen vasta myöhemmin eikä heistä tule koskaan lapsena aloittaneiden vertaisia.
 
Mutta jokainen, myös epämusikaalisin, voi päätyä kuuntelemaan ylevintäkin musiikkia, vaikka ei sitä aivan ymmärtäisikään. Aistillista nautintoa tavoitteleva kuunteleminen ei edellytä musikaalisuutta. Vaikean musiikin analyyttinen kuunteleminen sitä vastoin vaatii, mutta tämä lienee aika harvinaista muille kuin muusikoille.
 
Postmodernismiin eli aikaan, jota elämme liittyy tekijän kuolema. Taiteessa se tarkoittaa sitä, että neroutta ei enää ole. Taide nähdään nyttemmin viestintänä. Tässä mielessä musiikin tekijä ja musiikin vastaanottaja ovat samalla lähtöviivalla.
 
Sekä musiikin kuuntelu että tekeminen vaativat orientaatiota. Synnynnäistä "musikaalisuutta" ei varsinaisesti ole, vaan musiikin tekijä/kuuntelija syntyy omasta kiinnostuksestaan ja harrastuksestaan. Siis: musikaalisesti lahjakkaissa perheissä musiikki on keskeinen harrastus. Tenavalle lyödään viulu käteen kolmivuotiaana ja kuunnellaan musiikkia. Musikaalisuus ei periydy geneettisesti.
 
Musiikin kuuntelu ja siinä eteneminen edellyttää harjoittelua sekin, joten kuuntelijaltakin vaaditaan lahjakkuutta.

Postmodernismiin eli aikaan, jota elämme liittyy tekijän kuolema. Taiteessa se tarkoittaa sitä, että neroutta ei enää ole. Taide nähdään nyttemmin viestintänä. Tässä mielessä musiikin tekijä ja musiikin vastaanottaja ovat samalla lähtöviivalla.
 
Sekä musiikin kuuntelu että tekeminen vaativat orientaatiota. Synnynnäistä "musikaalisuutta" ei varsinaisesti ole, vaan musiikin tekijä/kuuntelija syntyy omasta kiinnostuksestaan ja harrastuksestaan. Siis: musikaalisesti lahjakkaissa perheissä musiikki on keskeinen harrastus. Musikaalisuus ei periydy geneettisesti.
 
En minäkään neroutta sen romanttisessa merkityksessä tunnusta. Musikaalisuutta taas on ja sitä voidaan mitata, mutta musiikin tekemisessä ja kuuntelemisessa tarvitaan muutakin. Säveltäjille tekniikka (käsityötaito) ja sivistys on aivan yhtä tärkeitä, aikakaudesta riippumatta. Nämä eväät välittyvät sekä geenien että ympäristötekijöiden vaikutuksesta, mutta ehkä jäkimmäistä korostaen.
 
En ymmärrä miten tekijän kuolema liittyisi postmodernismiin, tai kuinka tekijä ja vastaanottaja olisivat samalla viivalla, tai edelleen: miksi taide nähtäisiin pelkkänä viestintänä.

En minäkään neroutta sen romanttisessa merkityksessä tunnusta. Musikaalisuutta taas on ja sitä voidaan mitata, mutta musiikin tekemisessä ja kuuntelemisessa tarvitaan muutakin. Säveltäjille tekniikka (käsityötaito) ja sivistys on aivan yhtä tärkeitä, aikakaudesta riippumatta. Nämä eväät välittyvät sekä geenien että ympäristötekijöiden vaikutuksesta, mutta ehkä jäkimmäistä korostaen.
 
En ymmärrä miten tekijän kuolema liittyisi postmodernismiin, tai kuinka tekijä ja vastaanottaja olisivat samalla viivalla, tai edelleen: miksi taide nähtäisiin pelkkänä viestintänä.
 
Sanotaan näin, että subjekti (=tekijä alati uutta luovana) ei ole enää samassa merkityksessä kuin modernin aikana. Kaikki tuottaminen on oikeastaan taaksepäinkatselua, olemassaolevan tunnustamista ja käyttöönottamista ja sille uusien muotojen antamista. Joiden vastaanottamisessa kuuntelijalla on aktiivinen tehtävänsä (siis ei vain passiivisena kohteena odottamassa, mitä ylhäältä annetaan).
 
Viestintää siinä mielessä, että vallalla olevan ajattelun mukaan teosta ei ole olemassa ilman vastaanottajaa. Teos syntyy kuuntelijan/katsojan tajunnassa.
 
Tämän vuoksi nykytaiteen seuraaminen on haasteellista, sillä teos edellyttää katsojalta saman tietoisuustason kuvataiteen traditioista, kuin tekijällään on ollut. Haasteellista siinä missä vaikkapa nyt Kaija Saariahon uuden musiikin sävellykset voivat olla.
 
Musikaalisuus sinänsä tai tekninen taitavuus harjoittelun ja intensiteetin kautta eivät ole mihinkään kadonneet. Mutta taiteellisen lahjakkuuden geenejä ei taida olla olemassakaan (viimeisten tutkimusten mukaan).
 
Kävisikö näin selityksenä?

Kävisikö näin selityksenä?
 
Asia on ihan ok, jos sinä sen noin itsellesi selität, mutta ymmärräthän, että ilman lähdeviitteitä en voi ottaa mielipidettäsi yleisenä kantana. Ne ovat sinun ajatuksiasi ja sillä selvä, minä ajattelen toisin, ja lopulta meidän maallikoiden mielipiteillämme ei ole mitään painoarvoa tiedemaailmassa.
 
Itse en ole musiikissa havaitsevinani mitään erityistä tekijän katoamista, vaikka siteeraaminen, kollaasit ja alluusiot sävellystekniikkoina ovatkin yleistyneet. Ja on aika kummallista väittää, ettei musiikissa luotaisi enää mitään uutta ja kaikki olisi vain taaksepäin katselua. Oletan, että et ole kovin perillä nykymusiikin (nimenomaan taidemusiikin) tilasta.
 
Viestintää siinä mielessä, että vallalla olevan ajattelun mukaan teosta ei ole olemassa ilman vastaanottajaa. Teos syntyy kuuntelijan/katsojan tajunnassa.
 
Antaisitko viittauksia tutkijoihin, jotka ajattelevat näin?
 
Mutta taiteellisen lahjakkuuden geenejä ei taida olla olemassakaan (viimeisten tutkimusten mukaan).
 
Mitä ovat nämä tutkimukset? Viitteitä kiitos.

Kyllähän sitä ehkä ainakin osittain diggaa kaikenmaailman mörönkuuloisesta ja ei-teknisestä kynnöstä juurikin sen takia että tulee sellainen fiilis, että "Hei, tätähän voisi itsekkin pystyä soittamaan". Tulee sitä toki tosin muutakin kuunneltua.

onko musikaalisuuden ja musiikkimaun välillä jokin yhteys?
 
Ei.
 
muusikoiden keskuudessa jotkut musiikintyylit ovat (suhteessa) paljon suositumpia kuin kaikkien ihmisten keskimäärin.
 
Lähde?
 
tämän voi tietysti selittää muullakin kuin musikaalisuudella, mutta me voidaan keksiä muitakin tapoja lähestyä tätä kysymystä. luulisi, että esim rytmillisesti haastavempi musiikki uppoaa keskimäärin paremmin hyvän kuin huonon rytmikorvan omaaviin.
 
Niin voisi luulla, toisalta tunnen enemmän ei-muusikoita, jotka diggailevat mesuggahia, jos sitä nyt rytmisesti haastavaksi voisi sanoa. Vähän suhteellisia juttuja.

Asia on ihan ok, jos sinä sen noin itsellesi selität, mutta ymmärräthän, että ilman lähdeviitteitä en voi ottaa mielipidettäsi yleisenä kantana. Ne ovat sinun ajatuksiasi ja sillä selvä, minä ajattelen toisin, ja lopulta meidän maallikoiden mielipiteillämme ei ole mitään painoarvoa tiedemaailmassa.
 
Itse en ole musiikissa havaitsevinani mitään erityistä tekijän katoamista, vaikka siteeraaminen, kollaasit ja alluusiot sävellystekniikkoina ovatkin yleistyneet. Ja on aika kummallista väittää, ettei musiikissa luotaisi enää mitään uutta ja kaikki olisi vain taaksepäin katselua. Oletan, että et ole kovin perillä nykymusiikin (nimenomaan taidemusiikin) tilasta.
 

 
Antaisitko viittauksia tutkijoihin, jotka ajattelevat näin?
 

 
Mitä ovat nämä tutkimukset? Viitteitä kiitos.
 
Essee, josta löydät tutkijoita, viitteitä ja pohdintaa aiheen tiimoilta.
 
http://vanha.hum.utu.fi/kkirjallisuus/romaani/essee1.htm
 
Lähtökohtana nykyiselle ajattelulle kulttuuritutkimuksessa Intentional Fallacy Monroe Beardsley, William Wimsatt 1945: "Taiteilijan tarkoitusperät eivät ole merkityksellisiä vaan teoksen tulee itse paljastaa kantamansa sanoma."
 
Tekijäkin eseesssä löydetään, mutta ei entisenlaisenaan.
 
Taiteellisen lahjakkuuden periytymisestä (tai periytymättömyydestä) ollut viimeksi juttua viime sunnuntain Hesarissa, kuuleman mukaan.

Essee, josta löydät tutkijoita, viitteitä ja pohdintaa aiheen tiimoilta.
 
http://vanha.hum.utu.fi/kkirjallisuus/romaani/essee1.htm
 
Lähtökohtana nykyiselle ajattelulle kulttuuritutkimuksessa Intentional Fallacy Monroe Beardsley, William Wimsatt 1945: "Taiteilijan tarkoitusperät eivät ole merkityksellisiä vaan teoksen tulee itse paljastaa kantamansa sanoma."
 
Tekijäkin eseesssä löydetään, mutta ei entisenlaisenaan.
 
Kyllähän siinä isoihin nimiin viitattiin, mutta eivät he sentään yksimielistä kannatusta ole saaneet! Itse kuulun vastustajiin, kuten tuon esseen kirjoittajakin. Ja 60-70-lukujen ajattelu on minusta aina ollut vähän noloa, poliittisesti värittynyttä kapinointia.
 
Taiteellisen lahjakkuuden periytymisestä (tai periytymättömyydestä) ollut viimeksi juttua viime sunnuntain Hesarissa, kuuleman mukaan.
 
Tuskin tätäkään kysymystä vielä lopullisesti ratkaistiin. Muistan kyllä lukeneeni jotain tähän viittavaa muutama kuukausi sitten, mutta en muista millä kannalla silloin oltiin. Asia on silti mitä ilmeisimmin yhä kiistanalainen.

Kyllähän siinä isoja nimiä siteerattiin, mutta eivät he sentään yksimielistä kannatusta ole saaneet! Itse kuulun vastustajiin, kuten tuon esseen kirjoittajakin. Ja 60-70-lukujen ajattelu on minusta aina ollut vähän noloa poliittista kapinointia.
 

 
Tuskin tätäkään kysymystä vielä lopullisesti ratkaistiin. Muistan kyllä lukeneeni jotain tähän viittavaa muutama kuukausi sitten, mutta en muista millä kannalla silloin oltiin. Asia on silti mitä ilmeisimmin yhä kiistanalainen.
 
Näinhän on näreet. Pyrin tähtäämään siihen, että katsojan/kuuntelijan rooli on muuttunut. Kuvataiteessa ollaan viestinätäteorian kannalla oltu jo joltisenkin aikaa, että ensisijaisia viitteitä ei tähän hätään raapaise.

Näinhän on näreet. Pyrin tähtäämään siihen, että katsojan/kuuntelijan rooli on muuttunut. Kuvataiteessa ollaan viestinätäteorian kannalla oltu jo joltisenkin aikaa, että ensisijaisia viitteitä ei tähän hätään raapaise.
 
Ei kai kuvataiteessakaan ole mitään yhtä vallitsevaa teoriaa, on vain eri koulukuntia. Itse suhtaudun hyvin kriittisesti niihin, joilla lähtökohdat ovat räikeän poliittiset. Postmodernismista tieteestä suuri osa onkin tätä uusmarxistista roskaa, jota muistellaan häpeällä. Osa on taas näitä populaarikulttuurin ylistäjiä, jotka kyhäilevät erilaisia ad hoc -argumentteja kulttuurielitismiä vastaan. Elitismi saattaakin olla pahasta, mutta siitä ei seuraa, että myös elitistiset asiat olisivat.
 
Väite tekijän kuolemasta ja kuulijan tasavertaisuudesta sekä kaiken lähtökohtaisesta tasa-arvosta kuuluu minusta jälkimmäiseen ryhmään. Tuntuu siltä, että ensin on mietitty mitä mieltä halutaan olla ja sitten kehitellään teoria, joka suosii sitä näkökantaa. Laadukkaassa tieteessä pitäisi taas olla avoin epämiellyttävillekin johtopäätöksille. Joskus asiat vain ovat toisin kuin niiden haluaisi olevan.
 
Sanavalintasi tähtääminen-verbin kanssa on sikäli vähän arveluttava.

Sanavalintasi tähtääminen-verbin kanssa on sikäli vähän arveluttava.
 
"Lähestytään sitten asiaa" vaikkapa tältä kantilta. Muutta muutenhan kirjoituksessasi on vinha perä.
 
Maallikkona en kuitenkaan usko korkeamman asteen musikaalisuuteen, joka kulkee sivistyneissä musikaalisissa suvuissa sukupolvittain. Näissä perheissä vain musiikin varhaisopetus on itsestäänselvempää.