Klassinen ›

Sanoisin, että naisista merkittävin on ollut Nadia Boulanger. Vaikka hänen omia sävellyksiään ei esitetä kovin ahkerasti, niin oppilaiden lista on aika komea, mm. Daniel Barenboïm, Leonard Bernstein, George Gershwin, Elliott Carter, Aaron Copland, Philip Glass, Jacques Ibert, Quincy Jones, Robert Levin, Astor Piazzolla, Walter Piston, Micha Spisak ja lista jatkuu ja jatkuu. Aikamoinen joukko kaikenlaisia säveltäjiä.
 
Jes! Ja pakko todeta tähän väliin, että harva on säveltänyt alle 25-vuotiaana niin vaikuttavia teoksia kuin hänen pikkusiskonsa Lili Boulanger. Itse asiassa yksikään muu suosikkisäveltäjäni ei kestä vertailua vielä tuon ikäisenä.
 
E: Kumma juttu, Liliä ei edes mainita Muhissa.
http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/MuHi/Search?q=lili+boulanger

Bach.
Mutta kuka on merkittävin naissäveltäjä?

Nykysäveltäjistä Sofia Gubaidulina kenties? Oliko Mendelssohnin sisar säveltäjä?
 
Schhopenhauerin mukaan naisissa voi olla erittäin lahjakkaita, mutta ei milloinkaan neroja, sillä naiset pysyvät aina subjektiivisina että sikäli kyse lienee makuasioista ketä haluaa pitää merkittävimpänä omasta mielestään jos haluaa pohjata ja nojata käsityksensä tämän sanallisen neron lausumiin neroutta ja älyn epänormaalia ylimäärää käsittelevissä teorioissaan.
 
Tuohon maailman aikaan naisten osallistumista luovaan tateelliseen työhän olisi jossain määrin pidetty paheksuttavanakin seikkana ellei sitä olisi evätty kokonaan puutteellisista yhteiskunnallisista oikeuksista ja olemattomista tasa-arvokäsityksistä johtuen, mikä varmaankin osaltaan saattoi olla omiaan tyrehdyttämään naisnerojen esiinmarssin miesten rinnalla, koska historiallisesta ja yhteiskunta-sosiologisesta painolastista ja kontekstista johtuen säveltäjän ammatti oli luonnostaan ollut miesten heiniä hoveissa ja kirkon palveluksessa joissa naisia ei suvaittu ja jossa heidän oli vauikeneminen kuin muuri. Pöytälaatikkosäveltäjistä en mene takuuseen.

Nykysäveltäjistä Sofia Gubaidulina kenties? Oliko Mendelssohnin sisar säveltäjä?
 
Schhopenhauerin mukaan naisissa voi olla erittäin lahjakkaita, mutta ei milloinkaan neroja, sillä naiset pysyvät aina subjektiivisina että sikäli kyse lienee makuasioista ketä haluaa pitää merkittävimpänä omasta mielestään jos haluaa pohjata ja nojata käsityksensä tämän sanallisen neron lausumiin neroutta ja älyn epänormaalia ylimäärää käsittelevissä teorioissaan.
 
Tuohon maailman aikaan naisten osallistumista luovaan tateelliseen työhän olisi jossain määrin pidetty paheksuttavanakin seikkana ellei sitä olisi evätty kokonaan puutteellisista yhteiskunnallisista oikeuksista ja olemattomista tasa-arvokäsityksistä johtuen, mikä varmaankin osaltaan saattoi olla omiaan tyrehdyttämään naisnerojen esiinmarssin miesten rinnalla, koska historiallisesta ja yhteiskunta-sosiologisesta painolastista ja kontekstista johtuen säveltäjän ammatti oli luonnostaan ollut miesten heiniä hoveissa ja kirkon palveluksessa joissa naisia ei suvaittu ja jossa heidän oli vauikeneminen kuin muuri. Pöytälaatikkosäveltäjistä en mene takuuseen.
 
Who cares mitä joku ruumis sanoo? Hitlerilläkin oli mielipiteitä. Siteeraa itseäsi ennemmin.

Who cares mitä joku ruumis sanoo?
 
Riippuu who'sta ja ruumiista. Mutta Gubaidulina on tosiaan nimekäs ja hänen maineensa perustuukin suurelta osin sävellyksiin.

Who cares mitä joku ruumis sanoo? Hitlerilläkin oli mielipiteitä. Siteeraa itseäsi ennemmin.
 
Ne eivät perustuneet älyn ylimäärään ja energisyyteen ajatella tahdon palveluksesta ja päämääristä vapautuneena ja riippumatta, mikä erottaa neron tavallisista hourupäistä, ja ihmishirviöistä todellisuuteen ajautuneista taiteiljoista joita hitlerin kaltaiset diktaattorit edustavat mielivaltaisine ja tarkoituksellisi kolmannen valtakunnan maailman valloitussuunnitelmia ja etnisiä puhdistuksia pönkittäövine tuhoajatuksineen.

Riippuu who'sta ja ruumiista. Mutta Gubaidulina on tosiaan nimekäs ja hänen maineensa perustuukin suurelta osin sävellyksiin.
 
Näin ilmeisestikin on. Roxanna Panufnik on eräs harvoja englantilaisia naissäveltäjiä mikäli etunimestä voimme päätellä hänen sukupuolltaan.
 
Saattaa olla että olet oikeassa, mutta historiallisista syistä epäilen että nykymusiikki tuskin voi keskimäärin olla yhtä ilmaisuvoimaista ja emotionaalisesti rikasta ja vaikuttavaa kuin menneisyyden taiteilijoiden koska meiltä puuttuu riittävästi välimatkaa kyetäksemme arvioimaan heidän tuotantonsa taiteellisia ja musiikillisia ansioita täysin jäänneksettömästi ja objektiivisesti siten kuin kykenemme samastumaan johonkin menneiden aikojen luovan hengen tuotteisiin joiden musiikillisen lingvistiikan ja harmonisen sanaston olemme saaneet ikään kuin itseemme äidinmaidosta omaksuneena eikä meidän tarvitse pohtia yleisöstään vieraantuneen taidelajin uutta asemaa muuttuvassa kulttuuriilmastossa kun se haparoiden yrittää tavoittaa uudelleen tuon kerran jo kadottamansa yleisön Schönbergin aiheuttaman väistämnättömän välirikon jälkeen kykenemättämme enää turvautumaan meille niin rakkaan menneen aikakauden harmoniseen sanastoon ja kieleen muutoin kuin klassikkokonsertteja ja äänilevyjä kuuntelemalla.

Ne eivät perustuneet älyn ylimäärään ja energisyyteen ajatella tahdon palveluksesta ja päämääristä vapautuneena ja riippumatta, mikä erottaa neron tavallisista hourupäistä, ja ihmishirviöistä todellisuuteen ajautuneista taiteiljoista joita hitlerin kaltaiset diktaattorit edustavat mielivaltaisine ja tarkoituksellisi kolmannen valtakunnan maailman valloitussuunnitelmia ja etnisiä puhdistuksia pönkittäövine tuhoajatuksineen.
 
Vissiin tunsit Hitlerin ja Schopenhauerin sitten ihan henkilökohtaisesti kun näin syväluotaavaa analyysiä pystyt esittämään. Kivat sulle.

Olisipa hienoa, jos kriitikkokin uskaltaisi joskus kutsua jotain musiikkiesitystä "sietämättömän rumaksi ja ahdistavaksi". Sietämättömän ruma ja ahdistava musiikkihan on ollut viimeistään 80-luvulta lähtien helppoheikkien fanituskohde nro 1. Kyky luoda rumuutta ja ahdistavuutta on nykyään musiikillisen ammattitaidon todellinen mitta. Alkaa tällainen jo vähän kyllästyttää kun tätä on jo jonkin aikaa kestänyt.
 
Jäljelle jää kysymys, kumpaa on vaikeampi tehdä, rumuutta vai ahdistavuutta?

Jäljelle jää kysymys, kumpaa on vaikeampi tehdä, rumuutta vai ahdistavuutta?
 
Toivottavasti rumuus ja ahdistavuus ovat ainakin osittain levesinet'n korvassa! Rumuus on tervetullutta ja luonnollista, kun se voi tarjota kontrastia kauneudelle ja korostaa sitä. Mutta jatkuvassa ahdistavuudessa jotain ikävää tapahtuu keskushermostossa. Ja se on perverssiä, yhtä varmasti kuin musikaalisuus ei ole kehittynyt sitä varten, että olisi yksi kanava lisää terveyden turmelemiseksi. Siltä varalta, että kysymyksesi ei ole retorinen, vastaan -siinä hyvässä uskossa että tuskin kukaan ihminen on läpeensä paha-, että vaatisi muusikolta paljon tarkoituksellisesti ja jatkuvasti viljellä todellista ahdistavuutta. Onneksi maailmassa on enemmän yksinkertaisesti tylsää musiikkia. Ja onneksi ollaan eksymässä aiheesta, ettei tarvitse jatkaa näin masentunutta tekstiä. :)

Toivottavasti rumuus ja ahdistavuus ovat ainakin osittain levesinet'n korvassa! Rumuus on tervetullutta ja luonnollista, kun se voi tarjota kontrastia kauneudelle ja korostaa sitä. Mutta jatkuvassa ahdistavuudessa jotain ikävää tapahtuu keskushermostossa. Ja se on perverssiä, yhtä varmasti kuin musikaalisuus ei ole kehittynyt sitä varten, että olisi yksi kanava lisää terveyden turmelemiseksi. Siltä varalta, että kysymyksesi ei ole retorinen, vastaan -siinä hyvässä uskossa että tuskin kukaan ihminen on läpeensä paha-, että vaatisi muusikolta paljon tarkoituksellisesti ja jatkuvasti viljellä todellista ahdistavuutta. Onneksi maailmassa on enemmän yksinkertaisesti tylsää musiikkia. Ja onneksi ollaan eksymässä aiheesta, ettei tarvitse jatkaa näin masentunutta tekstiä. :)
 
Tästäkin masentavasta aiheesta on erittäin tarkoituksenmukaista puhua, koska elämme kulttuuri-ilmastossa, jossa rumuudesta ja ahdistavuudesta on tehty ei vain hyväksyttyjä vaan myös tavoiteltavia asioita. Sellainen ei ole elinkelpoista. Sopii huvikseen miettiä mitä toimittajan päässä liikkuu hänen kertoessaan säveltäjän "onnistuneesti rikkovan perinteisen kauneuden periaatteen". Asiat ovat päälaellaan jos pitää oikein erikseen kehua siitä että on onnistunut tekemään jotain esteettisesti epätyydyttävää. Mikä sitten on esteettisesti tyydyttävää? Melkein mikä tahansa muu kuin Alibi-lehden auditiivinen vastine.
 
Rumuus ja ahdistavuus on syytä mainita yhdessä koska rumuudesta johtuva ahdistavuus on eri asia kuin jokin muu ahdistavuus. Vain yhdessä esiintyessään nämä asiat ovat aivan erityisen vastenmielisiä. Rumalla tarkoitan tässä kohtaa oikeasti ja todella rumaa, en vain jotain yksinäistä seiskasointua joka saattaa häiritä jotakuta. Esittämäni kysymys on retorinen sikäli että rumuus ilman ahdistavuutta voi olla hauskaakin ja ahdistavuus ilman rumuutta voi ollla mielenkiintoistakin. Joy Division oli hyvä bändi, jonka musiikki oli toki ahdistavaa muttei millään muotoa rumaa.

Tästäkin masentavasta aiheesta on erittäin tarkoituksenmukaista puhua, koska elämme kulttuuri-ilmastossa, jossa rumuudesta ja ahdistavuudesta on tehty ei vain hyväksyttyjä vaan myös tavoiteltavia asioita. Sellainen ei ole elinkelpoista. Sopii huvikseen miettiä mitä toimittajan päässä liikkuu hänen kertoessaan säveltäjän "onnistuneesti rikkovan perinteisen kauneuden periaatteen". Asiat ovat päälaellaan jos pitää oikein erikseen kehua siitä että on onnistunut tekemään jotain esteettisesti epätyydyttävää. Mikä sitten on esteettisesti tyydyttävää? Melkein mikä tahansa muu kuin Alibi-lehden auditiivinen vastine.
 
Kerjäät vaarallista keskustelua. Uskon vilpittömästi, että kyseiset ammattikriitikot ovat oikeasti oppineet arvostamaan sellaista musiikkia.

Kerjäät vaarallista keskustelua. Uskon vilpittömästi, että kyseiset ammattikriitikot ovat oikeasti oppineet arvostamaan sellaista musiikkia.
 
Okei, mutta voiko keskustelu olla vaarallista?

Okei, mutta voiko keskustelu olla vaarallista?
 
Saas nähä.
 
Kriitikon estetiikka jalostuu kriitikoksi opiskellessa. Pahimmillaan opiskelu on määrätietoista ja kunnianhimoista. Ei silloin kuunnella vapaasti sitä mitä mieli tekisi, niin kuin musikaalisen nautinnollista olisi. Silloin mietitään, kuinka kokeneemmat kriitikot ovat leipänsä tienanneet. Nyt puhutaan kriitikkojen kulttuurista. Mikä tekee suuren kriitikon?
Succès de scandale - on tilaisuus.
 
Tosi amatööri veisaa heidän ulosannistaan viis. Oikeasti hyvän kriitikon tunnusmerkki: hänellä ei ole mitään hävittävää.

Kriitikon estetiikka jalostuu kriitikoksi opiskellessa. Pahimmillaan opiskelu on määrätietoista ja kunnianhimoista. Ei silloin kuunnella vapaasti sitä mitä mieli tekisi, niin kuin musikaalisen nautinnollista olisi. Silloin mietitään, kuinka kokeneemmat kriitikot ovat leipänsä tienanneet. Nyt puhutaan kriitikkojen kulttuurista. Mikä tekee suuren kriitikon?
Succès scandale - on tilaisuus.
 
Osaan suhtautua asiaan pelkästään maanläheisesti, mikä merkitsee, että minusta on ihan luonnollista että toimittajat haluavat välillä nostaa esille tietynlaista musiikkia, ja siihen vaikuttavat ihan normaalit muodin oikut. Tämän lisäksi jossain määrin kriitikoiden mielipiteet heijastelevat yleisiä mielipiteitä, eikä siinäkään ole mitään pahaa. Mitään pahaa ei ole myöskään siinä että heidän kirjoituksiaan arvostellaan tai että niistä suorastaan väitellään.
 
Kunnioitan sellaistenkin kriitikoiden asiantuntemusta ja kirjoittajantaitoja, joiden kanssa olen eri mieltä, mutten välttämättä viitsi sitä aina sanoa.

Osaan suhtautua asiaan pelkästään maanläheisesti, mikä merkitsee, että minusta on ihan luonnollista että toimittajat haluavat välillä nostaa esille tietynlaista musiikkia, ja siihen vaikuttavat ihan normaalit muodin oikut. Tämän lisäksi jossain määrin kriitikoiden mielipiteet heijastelevat yleisiä mielipiteitä, eikä siinäkään ole mitään pahaa. Mitään pahaa ei ole myöskään siinä että heidän kirjoituksiaan arvostellaan tai että niistä suorastaan väitellään.
 
Sää on oikukas. Niin vikkelään katosi elinkelvoton kulttuuri-ilmasto tuolta jostain ammattilaisten taivaalta.

Olisipa hienoa, jos kriitikkokin uskaltaisi joskus kutsua jotain musiikkiesitystä "sietämättömän rumaksi ja ahdistavaksi". Sietämättömän ruma ja ahdistava musiikkihan on ollut viimeistään 80-luvulta lähtien helppoheikkien fanituskohde nro 1. Kyky luoda rumuutta ja ahdistavuutta on nykyään musiikillisen ammattitaidon todellinen mitta. Alkaa tällainen jo vähän kyllästyttää kun tätä on jo jonkin aikaa kestänyt.
 
Jäljelle jää kysymys, kumpaa on vaikeampi tehdä, rumuutta vai ahdistavuutta?
 
On sitä kriitikot joskus pahemminkin sanoneet. Minusta ulkopuolisena näyttää siltä, että olet vain ottanut kriitikoiden erilaisen taidemaun vähän liian henkilökohtaisesti. Onhan se ikävää kun kaikki eivät ole samaa mieltä kanssasi.

Sää on oikukas. Niin vikkelään katosi elinkelvoton kulttuuri-ilmasto tuolta jostain ammattilaisten taivaalta.
 
Tämä nyt menee vähän ripeltämiseksi, mutta en tarkoita koko kulttuurin olevan elinkelvoton jos jotkin muodista johtuvat ilmiöt sitä kenties ovat. Tarkemmin sanoen minusta on outoa jos taidetta pitää kehua siksi että se kehujan itsensä mielestä on rumaa. Kyseiset teokset voivat olla hyviä tai huonoja muillakin perusteilla.

Tästäkin masentavasta aiheesta on erittäin tarkoituksenmukaista puhua, koska elämme kulttuuri-ilmastossa, jossa rumuudesta ja ahdistavuudesta on tehty ei vain hyväksyttyjä vaan myös tavoiteltavia asioita.
 
Tämä on taas todellinen ongelma. Mutta minusta taidemusiikki on aika hyvin välttynyt siltä. Myönnetään: onhan silläkin omat barbaariset haaransa, mutta ainakin tämä akateeminen modernismi ja sanoisinko kertaustyylitkin ovat pysyneet hyvän maun rajoissa, ja ensimmäinen on onnistuneesti jopa laajentanut tätä karsinaa.
 
Rumuudella mässäilyä tapaa lähinnä alamaailman parissa, ja täältä se on levinnyt viime vuosikymmeninä ihan valtakulttuuriksi asti. Maailma ei ole koskaan ollut nIIn ruma KUIN nyt.

Tämä on taas todellinen ongelma. Mutta minusta taidemusiikki on aika hyvin välttynyt siltä. Myönnetään: onhan silläkin omat barbaariset haaransa, mutta ainakin tämä akateeminen modernismi ja sanoisinko kertaustyylitkin ovat pysyneet hyvän maun rajoissa, ja ensimmäinen on onnistuneesti jopa laajentanut tätä karsinaa.
 
Rumuudella mässäilyä tapaa lähinnä alamaailman parissa, ja täältä se on levinnyt viime vuosikymmeninä ihan valtakulttuuriksi asti. Maailma ei ole koskaan ollut näin ruma nyt.
 
Onneks tossa vikassa lauseessa ei ollut sanaa 'kuin'. Nyt se on aika cool.