Kitarat: akustinen ›

En osaa päättää kuuluisiko tämä ennemmin roots-osastolle, mutta tulkoon nyt tänne. Tuli nimittäin tilattua hyvä levy!
 
Kaikille niille, jotka pitävät akustisesta, sormin soitetusta roots-musiikista, amerikkalaisen John Millerin (s. 1951) uusi albumi "This Old Hammer" on todellinen ilouutinen.
 
Miller osoittaa levyllä tuntevansa tradition kuin omat taskunsa, muttei tyydy tekemään hiilipaperikopioita ihailemiansa artistien kappaleista, vaan käyttää pikemminkin vanhoja teemoja uuden luomisen innoittajana, ja osa sävellyksistä ja kaikki sovitukset ovat hänen omiaan, ja todellakin persoonallisen mestarismiehen käsialaa.
 
Levy on sikälikin tapaus, että Millerin edellinen soolo-country-blues levytys on 70-luvun puolivälistä; hyvää siis kannatti odottaa.
 
Pienikoppaiset Martinit ja Millerin erikoisvalmisteinen 9-kielinen kitara, sekä yhdellä kappaleella käytetty nauhaton banjo-kitara soivat tällä levyllä kauniimmin kuin voisi uskoakaan
 
Millerin CD-Baby saitti, jolla näytteitä:
http://cdbaby.com/cd/johnmiller6
 
Millerin MysPace saitti, jolla näytteitä myös miehen muustakin, kuin blues-tuotannosta:
http://www.myspace.com/johnkillermiller
 
Stefan Wirzin illustroitu John Miller discografia; myöskin musiikkinäytteitä:
http://www.wirz.de/music/millfrm.htm

Kaikella kunnioituksella tuntuu hänen oma laulu olevan sen verran epäpuhdasta että mielellään kuuntelu jää noihin instrumentaaleihin tai muiden laulamiin.

Kaikella kunnioituksella tuntuu hänen oma laulu olevan sen verran epäpuhdasta että mielellään kuuntelu jää noihin instrumentaaleihin tai muiden laulamiin.
 
Kaikella kunnioituksella minua, vai Milleriä kohtaan? ;)
 
Olet kiistämättä aivan oikeassa, ettei Millerin laulu ole aina täysin puhdasta. Hänen hieman kireä ja nasaali laulutyylinsä (Sleepy John Estes, anybody?) voi myös olla vaikeati sulatettavaa tottumattomalle ensi kuulemalta. Miller on toki ennekaikkea kitaristi.
 
Elävien ihmisten tekemässä country-bluesissa en itse ole näiden asioiden kanssa kovin herkkähipiäinen. Autotunet tms. ei jotenkin tässä oikein kuulu asiaan. Itse arvostan enemmän levytyksen välitöntä tunnelmaa, kuin teknistä virheettömyyttä.
 
Jokaisella meillä on tietysti omat kipukynnyksensä näissä asioissa.
 
Itse olen yllämainituista kiistämättömistä puutteista huolimatta sitä mieltä että kyseessä on hieno levy.

Kuuntelin kans mielenkiinnolla, mutta pettymys oli valtava, koska en pitänyt musiikista ollenkaan.
 
Yleensä, kun arvostelen lauluja, niin ensimmäinen kriteeri on onko laulu hyvä vai huono ja tässä tapauksessa laulut eivät olleet hyviä. Viimeistään artistin 'laulu' pilasi ne, mutta yleensäkin ne olivat enemmän lallatuksia, kuin hyviä lauluja. Tosin jaksoin kuunnella vain neljä ensimmäistä.
 
Kitaran käsittelykin oli melko köyhää, eikä ollut edes fiinlinkiä tai svengiä.
 
Neljännessä kappaleessa oli jotain jujua, mutta eikös se ollutkin Blind Lemon Jeffersson cover? Tosin se oli persoonallinen sovitus siitä.
 
Ehkä olisi parempi, että tämä artisti tosiaan laulaisi muiden tekemiä kappaleita, koska omat tuntuvat olevan sen verran vaatimattomia.
 
Kuitenkin vertaan Millerin lauluja parhaisiin kuulemiini akustisiin blueskappaleisiin, joten ei ole mikään ihme niihin nähden hän ei ole saanut mielenkiintoisia lauluja aikaiseksi.
 
Parhaat bluesartistit kun osasivat laulaa, tulkita tunteella sekä soittaa kitaraa hyvin ja lisäksi, mikä kaikkein tärkeintä, osasivat tehdä parhaimmillaan hienoja lauluja.
 
Mielestäni Milleriltä puuttuivat kaikki nämä elementit, joten musiikki ei noussut esiin massasta, ainakaan tällä levyllä.
 
Kaikella kunnioituksella (sinua kohtaan), kirjoitin kuitenkin tämän, rehellisen mielipiteeni. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen herkkä arvostelemaan musiikkia. Toivottavasti se nyt ei kuitenkaan loukkaa ketään!

Lisättäköön nyt nyt vielä aiheeseen, että John Millerillä on myös "a finnish connection", nimittäin suomalais-amerikkalaisen Freshet -yhtyeen myötä: http://cdbaby.com/cd/freshet

Pehmentääkseni jyrkkää arvosteluani täytyy todeta, että useimpien ns. vanhojen arvostettujen (yli?) blueslegendojenkin laulut on suurimmalta osin keskinkertaisia tekeleitä. Heidän osaltaan ihmetyttää se suunnaton arvostus, jota heitä kohtaan tunnetaan.
 
Kenenkään artistin koko tuotanto ei säväytä, mutta kaiken kaikkiaan kaikkien vanhojen blueslegendojen tuotannosta löytyy muutamia ehkä kymmeniäkin loistavia lauluja. Samoin se on vähän muidenkin musiikkilajien musiikin suhteen.
 
Esim. suurin osa (kaikki mitä olen kuullut) Missisippi John Hurtin tuotannosta ovat mielestäni enemmän tai vähemmän tyhjänpäiväisiä kantri(blues?) rallatuksia. Toki on myönnettävä, että miehellä oli hyvä ääni ja se soljui hienosti kitaran kanssa yhteen, mutta itse kappaleet eivät minua liikuttaneet millään tavalla. Vähän kuin Folkissa Arlo Guthrie ja Donovan, tosin Missisippi John Hurt oli hieman katu-uskottavampi kuin Arlo Guthrie ja Donovan yhteensä.
 
Makuasioistahan nyt puhutaan.

Makuasioistahan nyt puhutaan.
 
***** Täyteläinen ja mahdottoman runsas. Pehmeä ja silkkinen pitkällä jälkimaulla.