Klassinen ›

Olen kovasti viehtynyt Ligetin ja Saariahon sävellyksiin, joissa tutkiskellaan erilaisia äänenvärejä, tekstuureja, sonoriteetteja.. millä nimellä asiantuntijat niitä nyt kutsuvatkaan. Myös Lutoslawskilta olen kuullut joitakin vaikuttavia juttuja kyseisellä saralla. Parhaimmillaan tällaisia äänimaisemia kuunnellessa tuntuu, kuin tempaistaisiin toiseen aavemaiseen maailmaan.
 
Mitä muita nimenomaan äänenvärillä pelaavia säveltäjiä/teoksia voisitte suositella seuraavaksi? Haeskelen tässä nyt varmaan lähinnä moderneja/nykysäveltäjiä.

Tarkotatko dodekafoniaa, 12-säveltekniikkaa, sarjallista predeterminatiota, jossa sävelkorkeusparametri on organisoitu koko kromaattisen asteikon käsittäväksi riviksi tai sarjaksi muiden elementtien ohella, joka on jokaisessa teoksssa ainutkertainen eli säveltämistä siis vain 12 toisiinsa liittyvällä sävelellä riittäessään sävellyksen materiaaliksi tietyin mahdolllisin järjestelyin, alentamisin tai vaihdoksin ja pointillisen Weberniin viittaavan kummallisen kirjoitustavan josta sarjallisuus sai vaikutteita , musiikillisen tapahtumisen keskipisteiden ollessa dodekafoniassa ja sarjallisuudessa, pisteiden lisäksi sävelryhmät ja -kentät ilman fraasien toistoa levittäytyessään kaikkien orkesterin eri sointivärien läpi kuin yksi sointu Schönbergin "värejä" 5 kappaleessa orkesterille ekspressionistiselta kaudelta.

Tarkotatko dodekafoniaa, 12-säveltekniikkaa, sarjallista predeterminatiota, jossa sävelkorkeusparametri on organisoitu koko kromaattisen asteikon käsittäväksi riviksi tai sarjaksi muiden elementtien ohella, joka on jokaisessa teoksssa ainutkertainen eli säveltämistä siis vain 12 toisiinsa liittyvällä sävelellä riittäessään sävellyksen materiaaliksi tietyin mahdolllisin järjestelyin, alentamisin tai vaihdoksin ja pointillisen Weberniin viittaavan kummallisen kirjoitustavan josta sarjallisuus sai vaikutteita , musiikillisen tapahtumisen keskipisteiden ollessa dodekafoniassa ja sarjallisuudessa, pisteiden lisäksi sävelryhmät ja -kentät ilman fraasien toistoa levittäytyessään kaikkien orkesterin eri sointivärien läpi kuin yksi sointu Schönbergin "värejä" 5 kappaleessa orkesterille ekspressionistiselta kaudelta.
 
Hevi on paskimmillaankin parasta.

Hevi on paskimmillaankin parasta.
 
Tarkoitatko äänen voimakkuudella mitattuna vai emotionaaliselta sisällöltään?

Krzysztof Pendereckin jo legendaksi muovaantunut Trén, valituslaulu Hiroshiman uhreille tuo kuuntelijan korviin massiivisia jousiorkesteriklustereita, jotka tiheistä kirkumista muistuttavista, lähes koko orkesterin laajuisista sointipinnoista liikkuvat hälytysireenin ääniä muistuttaviin glissandoihin ja tulimeren tasaisuuden mieleen tuovaan unisonoon.
 
Tulee mieleen myös eräs suomalainen säveltäjä, Magnus Lindberg, jonka Kinetics-teos on eräänlaista äänipintoihin keskittyvää musiikkia - olkoonkin, että varsinkin alussa tämän äänipinnan liikkeet ovat hyvin kiihkeitä, kuin kiehuva pinta. Myöhemmin pinta jäähtyy melko Ligetimäisiksi massiivisiksi liikkeiksi ja hiljaa musiikki hidastuu ja äänensävy madaltuu, kunnes lopulta jää pinnan sydämensykkeitä muistuttava värähtely, jonka päälle tuosta tahmeasta massasta vielä yrittää orkesteri nousta.
 
Iannis Xenakis, josta minulla on hauska lainaus, jonka laitan myöhemmin tähän viestiin, on myös eräällä tavalla pintoihin erikoistunut säveltäjä. Pithoprakta on jousiorkesteriteos, joka kuvaa kaasun eritiloja molekyylien Brownilaisen liikkeen mukaan. Metastasis-teoksessa taas kuvataan aineen erilaisia järjesteytymisiä mm. epäjärjestyksen ja monimutkaisuuden käsitteiden avulla. Melko matemaattisissa aihepiireissä siis pyöritään ja se minua kyseisessä säveltäjässä juuri kiehtookin! Ai niin, ja se lainaus:
 
"I did something horrible which I should do with no other student, for I think one should study harmony and counterpoint. But this was a man so much out of the ordinary that I said... No, you are almost thirty, you have the good fortune of being Greek, of being an architect and having studied special mathematics. Take advantage of these things. Do them in your music."
-Olivier Messiaen Iannis Xenakikselle toimiessaan hänen sävellysopettajanaan
 
Ja on mainittava vielä ikään kuin bonuksena Alfred Schnittken teos Minnesang, jossa entisaikojen minne-laulajien tekstit ja melodiat on kerätty tekstuurina eteneväksi tiheäksi dooriseksi kollaasiksi, joka tehokkaasti vie mielen keskiaikaisiin linnoihin linnaneitoineen ja lempeästi kivisillä seinilla lepattavineen liekkeineen.

Tarkotatko dodekafoniaa, 12-säveltekniikkaa...
 
Ei hän tarkoittanut. Kaikki modernismi ei perustu dodekafoniaan - itse asiassa jo kuusikymmentäluvulla ainakin pistesarjallisuus sai väistyä, ja sitä myöhempi musiikki on mitä monimuotoisinta lähestymistavoiltaan. Ennakkoluuloista eroon, mega, ja levy soimaan!
 
Mutta kai se on jotain sanottava itse aiheeseen: suosittelen tutustumaan IRCAMiin, siellä vaikuttaneisiin säveltäjiin, siellä tehtyyn musiikkiin. Aloita vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/IRCAM

Ei hän tarkoittanut. Kaikki modernismi ei perustu dodekafoniaan - itse asiassa jo kuusikymmentäluvulla ainakin pistesarjallisuus sai väistyä, ja sitä myöhempi musiikki on mitä monimuotoisinta lähestymistavoiltaan. Ennakkoluuloista eroon, mega, ja levy soimaan!
 
Näin. Serialismi on meikäläiselle monesti turhan "matemaattista" kamaa (esim. Xenakis), joskin omalla tavallaan mielenkiintoista kyllä. Tykkään enemmän äänikudelmista kuin jonkin matemaattisen kaavan mukaan etenevästä sävelpoukkoilusta.
 
edit: typo

Ei hän tarkoittanut.
 
Luulen olevani samaa mieltä kanssasi siitä ettei hän todellakaan sitä tarkoittanut sillä romantiikan kiinnostus soinnillisia aspekteja kohtaan laajensi huomattavasti harmonisia ilmaisukeinoja esim. absoluuttista sointiväriefektiä tavoittelevassa impressionismissa, jota mm. Debussy edusti tunnetuimmillaan, mutta jonka vaikutusta voidaan havaita myös palvomani Deliusin häilyvän herkkävivahteisessa sointiväripaletissa ja muotokielessä, jolle en ole vertaista löytänyt.

Luulen olevani samaa mieltä kanssasi siitä ettei hän todellakaan sitä tarkoittanut sillä romantiikan kiinnostus soinnillisia aspekteja kohtaan laajensi huomattavasti harmonisia ilmaisukeinoja esim. absoluuttista sointiväriefektiä tavoittelevassa impressionismissa, jota mm. Debussy edusti tunnetuimmillaan, mutta jonka vaikutusta voidaan havaita myös palvomani Deliusin häilyvän herkkävivahteisessa sointiväripaletissa ja muotokielessä, jolle en ole vertaista löytänyt.
 
Deliuksen orkesterimusiikki etenee jotenkin tasaisemman eloisasti ja hengittää enemmän kuin Debussyn, joka suorastaan pysähtelee haistelemaan ja maistelemaan yksittäisiä sointuja ja värejä. Delius oli taitava orkestroija, siitä ei pääse mihinkään, hillitympi kuin Ravel.
 
Mitä Ligetiin tulee, niin minusta moderni elektroninen ambient-musiikki hakkaa hänen Atmosfäärinsä ja Requieminsä timbren puolesta. Ja sitä syntikka-ambienttia syntyy maailmalla amatööripiireissäkin hävyttömän helposti ja edullisesti verrattuna Ligetin tapaan säveltää ja esittää. Mutta koska näkemykseni on näin moukkamainen, että asetan amatöörit suorastaan pioneerin ja pitkän linjan ammattilaisen taidemuusikon edelle klassisen musiikin palstalla, ja todellisuudessa tiedän näistä tyylisuuntauksista kovin vähän, seuraan keskustelua sivusta opiskelijan mielenkiinnolla, Kukkis 77:n tapaan vastarannalta käsin.

Luulen olevani samaa mieltä kanssasi siitä ettei hän todellakaan sitä tarkoittanut sillä romantiikan kiinnostus soinnillisia aspekteja kohtaan laajensi huomattavasti harmonisia ilmaisukeinoja
 
Mainitsin siksi erityisesti modernit/nykysäveltäjät, että romanttisessa perinteessä melodisuus ja tonaalisuus olivat keskeisempiä elementtejä kuin joillakin myöhemmillä äänen kanssa (kokeellisesti) pelehtineillä säveltäjillä. Ei sillä, että melodisuudessa ja/tai tonaalisuudessa olisi mitään vikaa, tai etteikö nykysäveltäjien töissä kuuluisi mennyt perinne (esim. Debussy -> Saariaho).

olivier messiaen, alexander scriabin

olivier messiaen, alexander scriabin
 
Messiaenia on tullut kuunneltua hyvällä "menestyksellä", mutta ainakin Scriabinin pianoetydit ja -sonaatit vaikuttivat, hmm, hieman tylsiltä, vaikka kuulin niitä maineikkaan Horowitzin soittamina. Scriabinilta varmaan löytyisi jotakin vakuuttavampaa/munakkaampaakin äänenväriosastolla, esim. orkesteripuolelta, oletan?

Mitä Ligetiin tulee, niin minusta moderni elektroninen ambient-musiikki hakkaa hänen Atmosfäärinsä ja Requieminsä timbren puolesta. Ja sitä syntikka-ambienttia syntyy maailmalla amatööripiireissäkin hävyttömän helposti ja edullisesti verrattuna Ligetin tapaan säveltää ja esittää.
 
Heh, muistan kun opiskeluaikoina kuuntelin Ligetin Continuumia cembalolle, ja yksi opiskelukaveri totesi että tuommoista mökää saa modemistakin.

Scelsi, Nono, Lévinas, Grisey.

Messiaenia on tullut kuunneltua hyvällä "menestyksellä", mutta ainakin Scriabinin pianoetydit ja -sonaatit vaikuttivat, hmm, hieman tylsiltä, vaikka kuulin niitä maineikkaan Horowitzin soittamina. Scriabinilta varmaan löytyisi jotakin vakuuttavampaa/munakkaampaakin äänenväriosastolla, esim. orkesteripuolelta, oletan?
 
joo, prometheus jne.. googlella löytyy helposti.

Mainitsin siksi erityisesti modernit/nykysäveltäjät, että romanttisessa perinteessä melodisuus ja tonaalisuus olivat keskeisempiä elementtejä kuin joillakin myöhemmillä äänen kanssa (kokeellisesti) pelehtineillä säveltäjillä. Ei sillä, että melodisuudessa ja/tai tonaalisuudessa olisi mitään vikaa, tai etteikö nykysäveltäjien töissä kuuluisi mennyt perinne (esim. Debussy -> Saariaho).
 
Nythän sattuu vain olemaan on niin, että sointujen ja sävelten funktionaalinen yhteenkuuluvuus niiden absoluuttiseen sointiväriefektin hyväksi juuri Debussyn taiteesta lähtien oli häivytettynä taka-alalle eikä se seikka tee imppressionisteista periaatteessa yhtään sen vähemmän moderrneja pidemmästä historiallisesta aikaperspektiivistä huolimatta kuin monista heidän nykyisistä musiikillisista jälkleläisistäänkään vaikka heillä saattaa ollakin käytettävissään laajempi musiikillinen sanasto mutta ei välttämättä yleisesti hyväksyttyä emotionaalista referenssisysteemiä syynä kiitos Schönbergin yleisön ja säveltäjän välien peruuttamattomaan rikkoutumiseen johtanut 12-sävel koodin formuloiminen joka oli omiaan vieraannuttamaan yleisön musiikista joka tässä tapauksessa ei kehittynyt funktionaalisesti ja hitaasti kuten kieli yleisön yleisen viitekehyksen piirissä näin valtavasta ja äkkinäisestä muutoksestaan johtuen.

Nythän sattuu vain olemaan on niin, että sointujen ja sävelten funktionaalinen yhteenkuuluvuus niiden absoluuttiseen sointiväriefektin hyväksi juuri Debussyn taiteesta lähtien oli häivytettynä taka-alalle eikä se seikka tee imppressionisteista periaatteessa yhtään sen vähemmän moderrneja pidemmästä historiallisesta aikaperspektiivistä huolimatta kuin monista heidän nykyisistä musiikillisista jälkleläisistäänkään vaikka heillä saattaa ollakin käytettävissään laajempi musiikillinen sanasto mutta ei välttämättä yleisesti hyväksyttyä emotionaalista referenssisysteemiä syynä kiitos Schönbergin yleisön ja säveltäjän välien peruuttamattomaan rikkoutumiseen johtanut 12-sävel koodin formuloiminen joka oli omiaan vieraannuttamaan yleisön musiikista joka tässä tapauksessa ei kehittynyt funktionaalisesti ja hitaasti kuten kieli yleisön yleisen viitekehyksen piirissä näin valtavasta ja äkkinäisestä muutoksestaan johtuen.
 
Tuo emotionaalisen referenssisysteemin puuttuminen ja yleisön ja säveltäjien välirikko - jota Hämeenniemikin käsitteli kirjassaan "Tulevaisuuden musiikin historia" - voisi melkeinpä käsitellä omassa ketjussaan, sillä aihe on mielenkiintoinen, mutta Megatherium on tapansa mukaan sinänsä asiallisen pointtinsa laittanut melko väärään paikkaan.
 
Olen toisinaan kuunteluttanut näitä moderneja teoksia taidemusiikkia kuuntelemattomille ystävilleni. Esimerkiksi Webernin ansiokkaat jousikvartetot hänen dodekafoniselta kaudeltaan saivat kommenttia "Noh, tuollaista aivan tavallista klassista musiikkia" ja mielestäni mahtavat liedit vapaa-atonaaliselta kaudelta, opukset kolme ja neljä, hyvin samankaltaisia reaktioita, tosin eri ihmiseltä: "Noh, tuollaista pianon pimputusta ja laulamista, ei erikoista".
 
Sen sijaan sitten esimerkiksi Ligetin äänenävriteokset, nämä tämänkin ketjun aiheena olevat, ovat saaneet riemastuneita vastaanottoja: "Mahtavinta klassista musiikkia mitä olen kuullut" tai pianokonserton kolmannesta osasta, jossa viitataan mikrointervallein Bartokin yömusiikkiin, sai kommentin "Hyväähän se". Sen lisäksi väittäisin, että esimerkiksi noissa Xenakiksen teoksissa - jotka siis eivät ole sarjallista musiikkia, vaan matemaattista muuten ;) - on aika selkeänä 'emotionaalisena referenssinä' juuri niiden yhteys fysiikkaan.
 
Tosin kuka sen voi päätellä lukematta sitä jostain on eri asia, mutta ei voi väittää, ettäkö niin sanotusti helpossa tonaalisessa musiikissakaan olisi aina selkeitä kappaleiden taustalla olevat tarinat - Mozartin neljäskymmenes sinfonia toki oli oudon haikea, mutta silti toivoa sisältävä, mutta tuskinpa sitäkään olisi kokonaan ymmärtänyt ilman tarinan kuulemisen aiheuttamaa ehkä jopa placeboksi kutsuttavaa efektiä.
 
Tulee mieleen myöskin Varésen Ionization, josta jotkut ovat kuulleet molekyylien ionisaatioprosesseja kuvaavia rakenteita - itse en niitä ole pystynyt kuulemaan, mutta muita referenssejä tunteiden muodostamiselle kyllä.

olivier messiaen, alexander scriabin
 
Sikäli kun minä olen ymmärtänyt, Messiaen ei käyttänyt sointipintoja vaan omia moodejaan, joten en liittäisi häntä tähän keskusteluun, jossa tavoiteltuna kohteena ovat kuitenkin Ligetin kaltaiset kenttätekniikot ja väri-ihmiset.

Tosin kuka sen voi päätellä lukematta sitä jostain on eri asia, mutta ei voi väittää, ettäkö niin sanotusti helpossa tonaalisessa musiikissakaan olisi aina selkeitä kappaleiden taustalla olevat tarinat - Mozartin neljäskymmenes sinfonia toki oli oudon haikea, mutta silti toivoa sisältävä, mutta tuskinpa sitäkään olisi kokonaan ymmärtänyt ilman tarinan kuulemisen aiheuttamaa ehkä jopa placeboksi kutsuttavaa efektiä.
.
 
Tiedätkö että absoluuttisessa musiikissa, jota sinfonia ilman ohjelmallista sisältöä edustaa, informoijan ja informoitavan välinen yhteys kaihtaa juuri siksi kaikkea laskelmointia ja analyysiä, että se ei välitä mitään ei-musiikillista semanttista sisältöä.
 
Musiikilla on siis täysi tehonsa ilman tekstiäkin koska se pystyy ilmaisemaan kaikki inhimilliset intohimot ja affektit omin keinoin paljon nopeammin kuin sanat jotka ovat siihen liitetyt ja siksi säkeiden täytyy pysyä alisteisessa asemassa ja suhteessa musiikkiin eikä niistä saa tehdä pointtia vaikka niiden myötä tarjoutuvat niiden, intohimojen kohteet ja motiivit.
 
Eikä mainitsemasi teos ole suinkaan helppoa tonaalista musiikkia vain siksi että että sen lait eivät ole niin tarkkaan säädetty kuin dodekafoniassa, joka toitottaa logiikkaansa olemassaolonsa oikeutuksen orgaanisella todisteella, joka sinfoniasta kolmisointujulistusta lukuunottamatta puuttuu mutta sisältäen elementin joka ei ole täysin toteen näytettävissä jossain määrin kätkettynä ja alitajuisena.