Klassinen ›

Musiikin tieteellistämisen kielteisiä seurannaisvaikutuksia tai varjopuolia katsantokannasta riippuen voi olla se ettei musiikki tahdon välittömänä ilmauksena ole enää kaikkien ymärrettävissä.
 
Sekö siis lakkaa olemasta kaikkien ymmärrettävissä tieteellistämisen seurauksena siitä huolimatta, että se on tahdon ilmaus? Vai onko kenties niin, että musiikin välitön tahtoa ilmaisevuus tekee siitä vain osan väestöstä ymmärrettävän, jolloin myös tieteellistäminen on mahdottomuus, ymmärsi tieteilijä sitten musiikkia tahi ei?

Jos Bachin fuugat nähdään puhtaana matematiikkana, ne kuuluvat pelkkään ilmiöön, joka ei koske olemusta sinänsä, jolloin niiltä näin ollen puuttuisi empiirinen sisällyskin. Näin ollen myös matemaattisesti lahjattomilta puuttuisi kyky ymmärtää niitä tässä suhteessa jos ne itsessään eivät olisi tahdon ilmausta ja heijastusta kun ne eivät substanssiltaan ja sisäiseltä olemukseltaan omaisi edellytyksiä vaikuttaa vastaanottajan tahtoon, tunteisiin, intohimoihin ja affekteihin samalla välittömyydellä kuin vähemmän professionalistinen ja amatöörimäisempi taide, intuitiivisen tiedon suuremmassa tottumuksessa ja terävyydessä, niin että se kykenee niitä nopeasti kohottamaan ja muuttamaan toiseen vireeseen. Tällaista substanssia aprioriset tieteet eivät tietenkään voi omata älymme pelkkinä muotoina ilman sisältöä.

Jos Bachin fuugat nähdään puhtaana matematiikkana, ne kuuluvat pelkkään ilmiöön, joka ei koske olemusta sinänsä, jolloin niiltä näin ollen puuttuisi empiirinen sisällyskin. Näin ollen myös matemaattisesti lahjattomilta puuttuisi kyky ymmärtää niitä tässä suhteessa jos ne itsessään eivät olisi tahdon ilmausta ja heijastusta
 
On väite sieltä kummallisimmasta päästä, että musiikki olisi matematiikkaa. Eihän fysiikkakaan ole. Matemaattinen ajattelu on ajattelua siinä missä muukin, mutta omanlaistaan, niin kuin musiikillinenkin ajattelu. Musiikki on musiikkia. Yhteistä näille on inhimillisyys.

On väite sieltä kummallisimmasta päästä, että musiikki olisi matematiikkaa. Eihän fysiikkakaan ole. Matemaattinen ajattelu on ajattelua siinä missä muukin, mutta omanlaistaan, niin kuin musiikillinenkin ajattelu. Musiikki on musiikkia. Yhteistä näille on inhimillisyys.
 
Ja kuten sanoin..eivät olisi tahdon ilmausta ja heijastusta kun ne eivät substanssiltaan ja sisäiseltä olemukseltaan omaisi edellytyksiä vaikuttaa vastaanottajan tahtoon, tunteisiin, intohimoihin ja affekteihin samalla välittömyydellä kuin vähemmän professionalistinen ja amatöörimäisempi taide, intuitiivisen tiedon suuremmassa tottumuksessa ja terävyydessä, niin että se kykenee niitä nopeasti kohottamaan ja muuttamaan toiseen vireeseen. Tällaista substanssia aprioriset tieteet eivät tietenkään voi omata älymme pelkkinä muotoina ilman sisältöä.
 
Schönbergillä oli sama ongelma rakastaessaan numeroita joskin toisista syistä toivoessaan voivansa lukea niistä kohtalonsa ja voisiko kuvitella suurempaa romanssia numeroiden kanssa kuin antamalla niiden hallita luovaa elämäänsä tässä lapsellisessa matematiikan ja kiistanalaisessa historian näkemyksen keitoksessa kaikkein ankarimman musiikillisen lainsäädännön kahlehtiessa musiikillista mielikuvitustaan 12-sävelteoriassa, joskin sitä kuuluu myös monimutkaiseksi matemaattiseksi järjestelmäksi kutsuttavan, joka joillekin on vain yliyksinkertainen.

Ja kuten sanoin ... (...) Schönbergillä oli sama ongelma rakastaessaan numeroita joskin toisista syistä toivoessaan voivansa lukea niistä kohtalonsa ja voisiko kuvitella suurempaa romanssia numeroiden kanssa kuin antamalla niiden hallita luovaa elämäänsä tässä lapsellisessa matematiikan ja kiistanalaisessa historian näkemyksen keitoksessa kaikkein ankarimman musiikillisen lainsäädännön kahlehtiessa musiikillista mielikuvitustaan 12-sävelteoriassa, joskin sitä kuuluu myös monimutkaiseksi matemaattiseksi järjestelmäksi kutsuttavan, joka joillekin on vain yliyksinkertainen.
 
Okei sanotaan se suoraan: Amatöörimäisyyttä ei oikeastaan ole olemassa ja jos on, se on hyvin suhteellinen käsite joka on riippuvainen kulloinkin muodissa olevista arvostuksista, jotka tulevat ja menevät. Hyvää tai huonoa musiikkia voidaan saada aikaiseksi kertapieraisulla tai pitkällisen pohdinnan jälkeen. Koska amatöörimäisyys on niin suhteellista, se on väistämättä käsitteenä pinnallinen ja siitä tehtävät johtopäätökset ovat myös ohuehkoja.
 
Luulen vahvasti Schönbergin halunneen itselleen välineen luodakseen aivan tietynlaista musiikkia. Hänellä oli siis esteettinen mielikuva hyvinkin valmiina ennen teknisen välineen keksimistä. Hänellä oli myös klassillisiin muotoihin liittyviä ilmiselviä pakkomielteitä, joiden kanssa elämistä dodekafonia varmaan helpotti, mene tiedä. Ei vähiten Schönberg itse ole syyllistynyt sellaisen vaikutelman antamiseen, että Maailmanhenki olisi valinnut hänet käyttövälineekseen uuden uutukaisen sävellysmentelmän esiintuojana. Minun käsitykseni on, että olivatpa modernin musiikin haasteet tuohon aikaan mitkä hyvänsä, Schönbergillä oli oma varsin henkilökohtainen estetiikkansa, jota kaikki muu sitten palveli.
 
Eli matematiikkaa voi löytää mistä hyvänsä ja joskus se esimerkiksi musiikin tekoprosessin jossain vaiheessa saattaa olla keskeistäkin, mutta ihmisillä on kuitenkin taiteelliseen luomiseen aina henkilökohtaiset syynsä, joiden kanssa laskuopilla ei ole tekemistä.
 
Moderni ja tämänhetkinen historiankirjoitus, sanoisinko muodissa oleva käsitys, kuvaa asioita voittopuolisesti harmonisen monimutkaisuuden lisääntymisen kertomuksena. Tällaisessa historiankirjoituksessa Schönberg, jolla oli historiaan ja sen kulkuun liittyviä pakkomielteitä, on ylivertainen keskushahmo. Eikö asioista voisi jo alkaa puhua toisinkin? Varmaan monet jo puhuvat mutta valtavirran linja on aivan selvä. Minua pännii koko Schönbergistä luotu hahmo (osittain hänen itsensä aikaansaannosta). Schönberg oli hyvä säveltäjä, jonka parhaat työt ajoittuvat seitsemään-kahdeksaan vuoteen ennen I maailmansodan syttymistä.

Matemaattisesti formuloitu ja konstruoitu 12-sävelteoriaan perustuva musiikki jossa tietty alkusolu näyttäytyi luovan päätöksenteon hallitsevana tekijänä ja vielä vähemmän puhdas sarjallisuus ei voi olla lähtöisin atemaattisimmillaan ja predeterminoiduimmillaan nerokkaasta intuitiosta kuten paljon spontaanimpi tonaalinen musiikki, joka yhtä kaikki perustuu suhteellisen yksinkertaiselle systeemille renessanssin ajan modaalisuuteen ja sen kompleksisuuteen verrattuna, joka sai 1600-luvulla ankarammin kotrolloidun tukevamman harmonisen hahmon, jota romantiikan esiin marssin myötä kuormitettiin sitten yhä useammilla sävellajivaihdoksilla kunnes Schönbergin tekniskäytännöllisten uudistusten myötä tuli tarkoituksenmukaiseksi kontrolloida musiikillisen informaation virtaa ankarasti säädettyjen musiikillisten lakien puitteissa, koska tonaalisuuden perustana ollut yksinkertaisuus vääristyi 1900-luvun alkupuolella harmonisten monimielisyyksien ja vapauksien vuoksi, johtaen sitten matemaattisesti formuloituun 12-säveltekniikkaan, joka on tai ainakin kuulostaa vähintään yhtä kylmältä ja matemaattisen tarkalta pitsinnypläykseltä kuin muiden siihen verrattavissa olevien barokkisäveltäjien monotemaattinen ja -rytminen jäykän staattinen baroikkiarkkitehtuuri, jonka fugaalisessa tekniikassa teemat eivät syntyneet useinkaan nerokkaasta intuitiosta vaan niitä sommitellessaan Bach otti huomioon ennnen kaikkea niiden kontrapuntisen käyttökelpoisuuden ankaran akateemista kontrapunktista satsia kirjoittaessaan joka kalpenee taiteellisena saavutuksena sen rinnalla että esim. Schubert ei käyttänyt minkäänlaista erityistä sävellystekniikkaa muutoin kuin kontrapuntiharjoituksia ja fuugia tai niiden muotoon sävellettyjä kuoroteoksia säveltäessään, joita tuskin milloinkaan olen kuullut kaikkia edes radiossa soitettavan.
 
Vaikka täytyy vielä kerran todeta, että Delius on säveltäjistä N:o 1. viikonlopun aikana myös renessanssinero william Byrdin musiiki loi huomiotaherättävän vastakohdan Bachin anstraktin musiikillisen muotoajattelun kylmyydelle ja etäisyydelle, jolle ekspressiivinen ilmaisu näyttää olleen vieras käsite.

 
Musiikkikaan ei voi olla siinä mielessä vain musiikkia, että se välittää informaatiota aina sitä mukaa kuin syvälle tunkeutuvan tiedon ja teoksen päämäärät vaativat joka tietoa on välittävä. kukaan ei väittäisi nykyään että musiikki on sävelten ja sointien absoiluuttinen maailma.
 
_ Vain pienikin annos Deliusta teoksesta ja tulkinnasta hiukan riippuen saa minut ekstaasin kaltaiseen haltioituneeseen olotilaan kuin sähkövirta kulkisi lävitseni ja vangitsisi minut pauloihinsa kuuntelemaan sen salaista vuoroin etäistä ja läheistä viestiä kuin naulattuna jonka herättämää tunnetilaa halvaantunutta ja sokeutunutta Deliusta esittävä maalaus osuvasti ilmentää pää hiukan kohollaan kuin transsiin vaipuneena. Ihmeellinen ja harvinainen kyky poeettisessa musiikillisessa kauneudessa ja lumovoimassa mysteerinä jonka olemassaolo on pakko myöntää mutta joka jäänee selittämättömäksi salaisuudeksi sisäiseltä olemukseltaan. Schubert kykeni toisinaan miltei samaan esim. oopperoissaan ja ilmeisesti jotkut renessanssisäveltäjät ja Schönberg viulukonsertossaan.

Let there be rock!

...tonaalinen musiikki, joka yhtä kaikki perustuu suhteellisen yksinkertaiselle systeemille renessanssin ajan modaalisuuteen ja sen kompleksisuuteen verrattuna
 
Koen modaalisuuden uudelleensyntymän yhdeksi vetovoimaisimmista tekijöistä Belle Époque -aikakauden ranskalaisessa taidemusiikissa. Sen vaikutus tuntuu mestari Deliuksenkin varsinkin myöhäisen tuotannon rikkaissa harmonioissa. Bourgault-Ducoudrayn konferenssijulkaisu, La Modalité dans la musique grecque, vuodelta 1878, edustaa käännekohtaa:

"Hypodoorisen moodin voima on toista luokkaa kuin mollimme. Olemme häirinneet moodia ottamalla käyttöön klassisen johtosävelen. Mollimme on heiveröinen; pontta ja terveyttä uhkuvasta miehekkäästä moodista olemme tehneet moodin, joka on heikko, aneeminen, ja jonka väärinkäyttö ("abus") tuo moderniin musiikkiin jotakin kuumeista ja sairaalloista."

Eipä aikaakaan, kun renessanssin alussa muinoin lupaavasti orastanut kvarttiharmoniakin lähti jälleen kehittymään.
 
E: Levesinet kirjoitti alun perin muutakin - enimmäkseen täyttä sontaa.

jippii. Jotakin tuollaista kommenttia olen odotellutkin deliusista ja tämän esikuvista. Kiitos.

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua täällä. Monesta asiasta olen aivan samaa mieltä kuin pesonen ja mega. Tärkeintä on herättää keskustelua, eikä "olla oikeassa", ja jopa suuttua, kun muut eivät "ymmärrä".
 
Ensin pitää yrittää nähdä itsensä loputtomien ulottuvuuksien rajallisena osana, eräänlaisena ruostetahrana. Ehkä oivalluksemmekin ovat rajallisia, mutta parhaimmillaan voimme toden totta nähdä itse Jumalan heittävän noppaa, Einsteinin päinvastaisista vakuutteluista huolimatta. (Sivumennen sanoen: Heisenberg oli oikeassa; tiedän tämän varmasti, mutta tämän asian todistelu ei kuulu tähän).
 
Oli jotain puhetta amatöörimäisyydestä ja lähestyttävyydestä. Jälleen kerran: Bach ja Inventio nro 1. Sehän tuntuu hyvinkin amatöörimäiseltä ja lähestyttvältä, ja varmaan 99% sitä soittaneista ajattelee sen olevan samaa sarjaa kuin, niin, "Roll over Beethoven".
 
Mutta se on niin nerokas kompositio, että siihen ei kukaan muu säveltäjä pysty. Ei yksikään.
 
Mittaamme omaa pienuuttamme sitä vasten kun puhumme siitä. Sitä vaaraa ei ole Roll over Beethovenissa.
 
Toinen vaaranpaikka: Fur Elise (anteeksi, en viitsinyt hakea umlautia). Moniko sisäistää tuon pienen suuren teoksen täydellisesti ennen sen soittamista, sen hapuilevuuden, ilon ja teeman palaamisen resignoituneena? Ei se ole helppoa, ei. Sitä ei voi soittaa "ulkoa".
 
Kun puhutaan jostain Bachin sävellysten "jäykistä rakenteista" ,ilmaisematta jää, mitä on noiden rakenteiden takana. Siellä on yhä uusia ulottuvuuksia, joista me poimimme vain muutaman. Sitten voimme puhua jostain puuduttavuudesta yms.
 
Goethe sanoi, että vasta kun voimme lisätä asiaan jotain, olemme ymmärtäneet sen.
 
Miten voimme lisätä mitään Bachin musiikkiin?
 
Bachin nerous on runsaudensarvi, joka kiertyy itseensä. Puhumme vain ja ainoastaan omasta itsestämme, kun puhumme Bachista.
 
On varmasti tärkeämpää harjoittaa Zeniä kuin puhua siitä.
 
Musiikin kuuntelu ja ennen kaikkea kuuleminen, kilvoittelu, universaalisen hengityksen myötä eläminen on sentään tärkeämpää kuin siitä puhuminen.
 
Puhuminen on kyllä erittäin mielenkiintoista, filosofointi ja keskustelun rakentaminen omaksi taideteoksekseen hyvinkin antoisaa. Mutta kirjoittamisella on kirjoittamisen lait: kirjoittaminen on hidasta oivaltamista, musiikki välitöntä oivaltamista. Aika katoaa ja menettää merkityksensä, päinvastoin kuin kirjoittaessa, jossa tapahtumaa kuvataan aina menneessä ajassa.
 
Ninpä emme voi oikeastaan puhua musiikista, puhumme musikin heijastuksesta kieleen ja vaikuttimstamme siihen.
 
Ei muuta kuin Zenin harjoittamisen pariin, johan tässä on puhuttukin.

On varmasti tärkeämpää harjoittaa Zeniä kuin puhua siitä.
 
Musiikin kuuntelu ja ennen kaikkea kuuleminen, kilvoittelu, universaalisen hengityksen myötä eläminen on sentään tärkeämpää kuin siitä puhuminen.
 
Puhuminen on kyllä erittäin mielenkiintoista, filosofointi ja keskustelun rakentaminen omaksi taideteoksekseen hyvinkin antoisaa. Mutta kirjoittamisella on kirjoittamisen lait: kirjoittaminen on hidasta oivaltamista, musiikki välitöntä oivaltamista. Aika katoaa ja menettää merkityksensä, päinvastoin kuin kirjoittaessa, jossa tapahtumaa kuvataan aina menneessä ajassa.
 
Ninpä emme voi oikeastaan puhua musiikista, puhumme musikin heijastuksesta kieleen ja vaikuttimstamme siihen.
 
Ei muuta kuin Zenin harjoittamisen pariin, johan tässä on puhuttukin.
 
Tämä on varmasti näin, mutta minkälaista zeniä kirjailija voi harrastaa? Hänhän joutuu puhumaan asioista käyttäen kielellisiä käsitteitä jotka ovat monenkirjavan toimeliaisuuden raskauttamia. Ja tämä harrastamme musiikki- ja muu keskustelu on kai kirjallisuutta, koska se on esseistiikkaa, ainakin laajasti ymmärrettynä.
 
Uskon että kirjallisuudellakin on jokin arvo vaikken osaa sanoa mikä se on. Zen pyrkii jollain tasolla eroon käsitteistä, ja käsitteet ovat kirjoittajan työstämää materiaalia. Olisiko musiikkikappaletta mahdollista kommentoida siten että kommentti onkin auditiivisen elämyksen jatkamista käsitteellisin keinoin?
 
Missä määrin musiikki on auditiivinen elämys? Luulen että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin niin voimakkaasti siitä paradoksaalisesta syystä että ihmisen kuuloaisti on huono (rumpalina olen tästä ihan varma). Tunteet ovat ihmisellä usein, en tiedä ovatko aina, purkautumattomia ja klimppiytyneitä asiasisältöjä, joihin ei oikein käsitteellisin keinoin pääse käsiksi. Siihen tarvitaan taidetta. Ja koska musiikki on kuuloaistin, joka on huono, varassa toimivaa, voidaan olla suhteellisen varmoja ettei sekaan eksy mitään "ei-taiteellista" sisältöä.
 
Zen kertoo olevansa taiteeton taide. Onkohan tuollainen puhe vähän neuroottista jotenkin? Jollain tapaa vihamielistä ja patoutunutta? Sorry mutta käsitykseni ns. henkisyydestä on vähän nuiva.

Goethe sanoi, että vasta kun voimme lisätä asiaan jotain, olemme ymmärtäneet sen.
 
Minustakin Bachin Inventio 1 on kokonaisuus, johon ei ole mitään lisättävää.
 
Bachimaisen loogisen musiikin kerrotaan auttavan omaksumaan tieteellistä ajattelua:
"One key ingredient to the order of music from the baroque and classical periods is math. This is realized by the body and the human mind performs better when listening to this ordered music."
http://www.cerebromente.org.br/n15/mente/musica.html
 
Bach on silkkaa inhimillistä järkeä. Kun taas luonnon mystisyyttä ihannoiva musiikki jättää tilaa Hun-tunille.
 
Neljännellä vuosisadalla eaa. kiinalainen Chuang Tzu ilmaisi kaaokseen liittyvän syvällisen ajatuksen tarinan muodossa:
 
"Eteläisessä, Pohjoisessa ja Keskisessä maassa kussakin oli kuningas. Etelän kuningas oli Shu, Pohjoisen kuningas oli Hu. Keskisen kuningas oli Hun-tun (suomeksi Hun-tun käännetään välttävästi 'kaaos'). Keskisen kuningas kutsui Shun ja Hun luokseen ja viihdytti ja kestitsi heitä anteliaasti. Shu ja Hu halusivat kiittää Hun-tunia ja he huomasivat, että Hun-tunin kasvot olivat erilaiset kuin muilla. Hänen kasvoissaan ei ollut niitä seitsemää reikää kuin muilla, kahta näkemiseen, kahta kuulemiseen, kahta hengittämiseen ja yhtä syömiseen. Ilmaistakseen kiitollisuutensa he avasivat Hun-tunin kasvoille yhden reiän päivässä. Seitsemäntenä päivänä Hun-tun kuoli."
 
Shu ja Hu edustavat inhimillistä järkeilyä, Hun-tun puolestaan luonnollista naiiviutta. Tarina voidaan tulkita niin, että jos me ihmiset laitamme inhimillistä järkeä kaaokseen näkemättä sitä itseään tai jos analysoimme kaaosta inhimillisin tekniikoin (matematiikalla), kaaoksen luonne ja syvin olemus katoaa.
 
Viidennellä vuosisadalla eaa. joonialainen Anaksagoras esitti teorian, jonka mukaan kaikilla asioilla maailmankaikkeudessa on itsesimilaarisuutta (engl. self-similarity, ruots. självliknande). Ajatellaan vaikkapa kiveä. Anaksagoraan teorian mukaan kivessä on kaikkien aineiden ominaisuuksia. Se vain sattuu olemaan kivi, koska kiven ominaisuus dominoi. Ilmeisesti tämänsuuntainen ajatus kuuluu myös buddhalaisuuteen, varsinkin zen-lahkoon. Kun itsenäinen liikkuminen, joka saa alkunsa tästä rekursiivisesta samankaltaisuudesta, alkaa toteuttaa tiettyjä ominaisuuksia luonnossa dynaamisesti, tämä liikkuva juttu tulkitaan elämänmuodoksi (esim. siittiön muodostuminen). Sitä vastoin puhdas tila, joka eroaa tästä sekoitetusta tilasta, tulkitaan hengeksi, mieleksi, järjeksi. Tällainen maailmankatsomus perustuu kaaokseen (mutta ei suomen kielen sanan merkityksessä, joka assosioituu vain negatiivisesti mm. sekasortoon).
 
Monien tiedemiesten mielestä luonto on täynnä dynaamista kaaosta:
http://home.inreach.com/kfarrell/fractals.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Fractal_cosmology
 
Kiinalaisessa taidemusiikissa nopeutuvat ja voimistuvat guzheng-glissandot edustavat Hun-tunia. Muutos tempossa, dynamiikassa ja soitinnuksessa saa musiikin muuttumaan väliaikaisesti huomattavasti moniulotteisemmaksi. Kun bambuhuilu jää välillä sooloksi ja sen melodia hidastuu ja pelkistyy ja laskee sävelasteikon 3. asteesta 2. asteeseen ja siitä väistämättä toonikaan, on inhimillinen järjestys jälleen edustettuna. Yleensä toonika paljastuukin epästabiiliksi attraktoriksi ja kaaos pääsee jälleen valloilleen!
 
Kaaos liittyy luovuuteen, se synnyttää informaatiota ei-satunnaisesti. Kaaos ei ole sama asia kuin satunnaisuus, josta puhutaan aleatoriikassa.