Kitarat: soittaminen ›

Ihan vain sivunoottina pakko osallistua tähän keskusteluun, vaikka itselläni ei ole erityisasiantuntemusta pedagogiikan tms. osalta. Kuitenkin omakohtaisia kirpaisevia muistoja soittamisen lopettamisesta heti alkuunsa on tallella vielä vuosien jälkeen ja lisäksi jonkinlainen käsitys tähän aiheeseen liittyvistä psykologisista ilmiöistä (kuten herkkyyskausista), joita on aika tärkeää huomioida, jos haluaa olla hyvä opettaja tai ylipäätään pitää lapsen hienon harrastuksensa parissa.
 
Lasten joukossa on paljon sellaisia, joilla on hirmuisasti "aitoa" musiikillista lahjakkuutta ja palava into soittamiseen, mutta aika vähän kärsivällisyyttä minkään "tylsän" opettelemiseen. Lisäksi lapsen epävarmuus omasta osaamisestaan saattaa aiheuttaa vielä lisää haasteita opettajalle. Tämän vuoksi lasten kanssa kannattaisi muistaa sisällyttää kaikkeen yhteiseen tekemiseen mahdollisimman paljon kannustamista ja tehdä tylsistäkin asioista leikin varjolla jännittäviä ja motivoivia. Tähän varmaan luulisi löytyvän jotain opuksia avuksi ja tietysti omaa luovuutta voi aina rohkeasti käyttää. On myös hyvä hankkia tietoa lapsen musiikillisen kehityksen herkkyyskausista ja hyödyntää sekä huomioida niitä opettamisessa.
 
Itseäni veti pienenä musiikki puoleensa hyvinkin paljon, mutta lukuunottamatta lyhyeksi jäänyttä nokkahuilukoulu-experienceä en alkanut harrastaa soittamista, sillä minulle toitotettiin nuottien oppimisen merkitystä erinäisten tahojen suunnalta niin paljon, että tulin pienessä päässäni sellaiseen lopputulokseen, ettei soittaminen ole minua varten, kun en vain tajua teoriaa. Musiikki oli minulle puhdasta leikkiä ja itsepintaisesti sen sellaisena halusin pitääkin (onneksi vasta yli 20 vuotta myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei tällainen lähestymistapa ole välttämättä täysin tuhoon tuomittu). Yleensä opin asiat korvakuulolta, mutta se ei ollut kova juttu, sillä en oppinut tämän ominaisuuden vuoksi lukemaan nuotteja lainkaan, ainoastaan soittamaan melodioita ulkoa. Monen muunkaan ikätoverini soittoharrastus ei ole säilynyt kovin elinvoimaisena enää myöhempinä vuosina. Hyvin usein saa kuulla, kuinka soittamisen into lamattiin liian kalkkeutuneella meiningillä eikä enää vanhana huvita lämmitellä hylättyä harrastusta uudelleen.
 
Varmasti moni lapsi on kiinnostunut myös teorian opettelusta ja hahmottaa helpommin asioita tästä näkökulmasta. Osa oppii nuotit paljon nopeammin eikä välttämättä saakaan kiinni korvakuulolta soittamisesta niin helposti. Tätä kannattaa siis varmaan seurata ja tukea lapsen erityistarpeita, sillä korvakuulolta soittaminen on myös tärkeä taito.
 
Toivottavasti nykyään pienten lasten kohdalla osataan huomioida yksilöllisiä eroja keskittymiskyvyssä, kiinnostuneisuudessa teoriaa kohtaan sekä itsetunnossa. Varsinkin tilanteissa, joissa ei ole tarkoitus piiskata lapsesta huippumuusikkoa venäläisellä mentaliteetilla, vaan tukea lapsen kehitystä ihmisenä joka nauttii soittamisesta parhaassa tapauksessa koko elämänsä. Teoriaa voi opetella aina, mutta motorisen oppimisen turvaamiseen kannattaisi keskittyä mahdollisimman nuorena ja edelleen huomioida ne herkkyyskaudet.
 
Tässäpä tähän aiheeseen eräs näkökulma.