Media ja viihde ›

Aleksandr Solzhenitsynin Ivan Denisovitshin päivä oli kiehtova kuvaus yhdestä aivan tavallisen vangin aivan tavallisesta päivästä vankileirin harmaassa arjessa. Elämä gulagissa on jatkuvaa taistelua kylmää, nälkää, tauteja, mielivaltaisia rangaistuksia, vanginvartijoita ja toisia vankeja vastaan -- mutta siitä voi selvitä, kun osaa toimia oikein ja sopeutua. Lisää Solzhenitsyniä tulee takuuvarmasti luettua.
 
Vladimir Nabokovin Lolitan luin nyt vasta loppuun ja sain taas muistutuksen siitä, miksi kirjoja ei pidä jättää kuukasien ajaksi kesken ja luulla kykenevänsä palaamaan siihen mistä jäikin. Nabokovin englannin kielen käyttö on huikeaa, koristeellista ja sanastollisesti äärimmäisen rikasta ja auttaa osaltaan maalaamaan kuvaa ristiriitaisesta Humbert Humbertista, joka on sofistikoitunut, taiteellinen luonne, älykäs manipuloija, likainen perverssi. Huippukohta vilisee symboliikkaa, siitäkin huolimatta, että Nabokov itse tunnustautui symboliikan ja allegorioiden vihaajaksi. Lisää Nabokoviakin tulee takuuvarmasti luettua.
 
Nyt luen viimeisiä kappaleita Richard Dawkinsin The God Delusionista. Dawkins, "Darwinin rakkikoira", on koonnut todellisen ateistin käsikirjan. The God Delusion (suomeksi Jumalharha) kokoaa samojen kansien sisään joukon perusteita Jumalan (ja jumalten yleensäkin) olemassaolon suunnattomalle epätodennäköisyydelle ja uskonnon yhteiskunnallisille haittapuolille. Dawkins esittää asiansa selkeästi, asiallisesti ja hyvin perustellen, jos kohta en pidä tiettyjä selkeästi tunteisiin vetoavia adjektiiveja ja katkelmia millään lailla tarpeellisina.
 
Kaunokirjallisuuslistalla seuraavaksi odottavat:
* Kurt Vonnegut - The Sirens of Titan
* Albert Camus - Sivullinen
* Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali
* Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
 
Tietokirjallisuuden puolelta pöytätilaa valloittaa Jared Diamondin Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed.

Ennen kaikkea se, että sitä toistavat mantran tavoin ihmiset, jotka seuraavaksi tunnustavat
 
Kirjoitin tosiaan aika selvästi etten ole kirjaa lukenut ja muodostan käsitykseni lähinnä kirjasta tehtyjen juttujen perusteella. Näitäkin olen lukenut vain kourallisen. NYT liitteessä oli jokin aika sitten uutta käännöstä tekevän kaverin mielenkiintoinen haastattelu jossa ylimalkaisesti valoitettiin mistä kirjassa on kyse.
 
Vitut perusteluista ja perehtyneisyydestä! Kirjaakaan ei oikeastaan tarvitse lukea, kun joku sen on tehnyt ja kirjoittanut Wikipediaan siitä artikkelin.
 
Lukemani perusteella Odysseus ei kirjana kiinnosta. Sen sijaan kiinnostaa miksi siitä puhutaan niin paljon ja etenkin miksi 99% lukijoista sen on jättänyt kesken. Wikipedia antaa kyllä vähän osviittaa näihin asioihin. Asioista voi muodostaa oman mielipiteensä tai mielikuvansa vaikkei olekkaan asiaan vihkiytynyt emeritusprofessori.
 
Kummaa siis, että Odysseus on kriitikoiden lemmikki ja kategorisesti viime vuosisadan merkittävimpien kirjojen listoilla kärkipäässä.
 
Kriitikoiden mielipiteet voi ja pitääkin kyseenalaistaa. Kuten sanoin mietin ensimmäisessä viestissäni että onko kyseessä ns. keisarin uudet vaatteet syndrooma. Uskaltaako monikaan kriitikko ns. hyökätä tälläistä suurteosta vastaan ja kyseenalaistaa homman hohdokkuutta. Helpompaahan on mennä massan mukana ja nyökytellä päätään. Sama pätee tosin kaiken muunkin taiteen arvosteluihin. Tosiaan Odysseukseen perehtyneiltä olisi kiva kuulla mitä tykkäsivät.

Saul Bellowin Herzog tuli luettua. Ihan hyvä, joskin raskas luettava.
 
Nyt vuorossa Herman Melvillen Moby Dick.

Magnus Mills - Ei mitään uutta idän pikajunasta
 
e: *kylmä suihku*
 
Koitetaanpas uudestaan. Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta on huono kirja. Sen kantavana rakenteena on seinfeldin jaksoista tuttu "joku pyytää jotain-ei kehtaa kieltäytyä-homma kusee mahdottomuuteensa-sankarille huudetaan-joku pyytää jotain-ei kehtaa kieltäytyä" jne. Ehkä tuo on se ansio, mistä kirjan takakanteen on ilmestynyt luonnehdinta "mustan huumorin sävyttämästä romaanista". En tiedä, mutta minua kirja ei huvittanut lainkaan, ahdisti vain ja loppua kohti vitutti kun ymmärsi ettei mitään muutosta linjaan tule tapahtumaan.
 
Maailma on epätodellinen, täynnä mielettömiä loogisia virheitä, henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja suttuisiksi, ensimmäinen mielenkiintoinen ja rikkaan oloinen henkilö esitellään sivulla 224, kutakuinkin 15 sivua ennen kirjan päättymistä.
 
Ja koko tämä lattea tarina kertoo pohjimmiltaan maailmaan pelästyneestä minä-kertojasta, joka kirjoituskone edessä ja elämäntuska kourissa yrittää itselleen selittää kuinka kaikki epäonnistumiset ovat aina muiden syytä ja kohtalo, se nyt vain potkii meitä pieniä.

Asioista voi muodostaa oman mielipiteensä tai mielikuvansa vaikkei olekkaan asiaan vihkiytynyt emeritusprofessori.
 
Kriitikoiden mielipiteet voi ja pitääkin kyseenalaistaa.
 
Totta kai, mutta jonkinlainen pohja pitää olla, tai muuten kyseenalaistaja itse on se vaatteeton.
 
Uskaltaako monikaan kriitikko ns. hyökätä tälläistä suurteosta vastaan ja kyseenalaistaa homman hohdokkuutta. Helpompaahan on mennä massan mukana ja nyökytellä päätään.
 
Kumpi siis mielestäsi on "massa" -- se verraten harvalukuinen joukko, joka Odysseuksen nykyisen maineen on rakentanut, vai se "99% lukijoista", joka jättää teoksen erinäisistä syistä kesken?

Lukasinpa taas Donna Tartin A Secret Historyn. Onhan se mielettömän kiehtova, vaikka siinä omat selvät huonoutensakin on.

Ahh. Dalin Neron päiväkirjaa. Todellinen nautinto. En koskaan aiemmin ole saanut tekstistä yhtä paljon kuin kuvista ja musiikista, samanlaista selittämätöntä virtausta, euforiaa ja silkkaa hämmästyksensekaista _ihailua_ ("tjsp."), räjähdyksiä, mutta näemmä Dali pystyy siihenkin. Kumarran.

Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa tuli luettua toissa päivänä ja nyt on menossa Bukowskin Hollywood. Mukava tuttavuus tämä Charles Bukowski. Pidän miehen tyylistä todella paljon. Nousee kyllä lempikirjailijoiden joukkoon laakista mukisematta. Seuraavaksi olisi tarkoitus aloittaa Steven Hallin Haiteksti.

Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha menossa, mutta taitaa jäädä kesken. En näköjään pysty keskittymään kotimaiseen maagiseen realismiin.
 
Mutta, Alessandro Bariccon Verta vuodattamatta on tylyä luettavaa. Mitkä ovat sotaakäyvän tekojen oikeutukset ja miten on mahdollista jatkaa tekojen jälkeen, ovat kirjan kysymykset.

Juuri tuli luettua Henry Millerin Hiljaiseloa Clichyssä ja nyt kesken saman miehen Kravun kääntöpiiri.
 
Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa tuli luettua toissa päivänä ja nyt on menossa Bukowskin Hollywood. Mukava tuttavuus tämä Charles Bukowski. Pidän miehen tyylistä todella paljon. Nousee kyllä lempikirjailijoiden joukkoon laakista mukisematta.
 
Hot Water Music on ihan mieletön, kannattaa lukea.

"Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Tää on kylläkin lojunut tuossa pöydällä aika pitkään, kirjanmerkki puolessa välissä, mutta vilpittömästi aion kyllä lukea sen loppuun. Hienoja oivalluksia! Välillä jään suorastaan suu auki lukemaan jotain kohtaa uudelleen ja uudelleen, kun on taas elämisen faktoja tiivistetty niin hienosti. Mä tulen jatkossa käyttämään monia sitaatteja tuosta kirjasta." raita
 
Olin aikoinaan aivan revetä Kunderan oivalluksista ja metaforista: "kitsch on verho joka peittää taakseen kuoleman" "paskavenetsiat" ...
 
Alleviivailin teoksesta kohtia myöhempää käyttöa varten. Oli kyllä sen aikainen jalat alta vievä kirjakokemus.
 

mutta nyt pelkistetty kerronta kuljettaa:
 
Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa.
 
Paul Auster on yksi parhaita länsimaisia nykykertojia. Tykkään.

Lainasin eilen kirjastosta kaikenlaisia kirjoja, mitä muut ovat suositelleet, tai mitä on pitänyt pitkään lukea. Aloitan luku-urakan Bret Easton Ellisin Lunar Parkista.
 
Sitten lainasin kaverilta tuon Ismo Alangon Rakkaus on ruma sana - valitut laulutekstit. Kyllä nuo sanoitukset potkivat ilman musiikkiakin, ja jotenkin tuossa muodossa osaan sanoituksista on helpompikin keskittyä. Tuli heti sellainen olo, että täytyy hankkia omaksi tuo kirja.

Lainasin eilen kirjastosta kaikenlaisia kirjoja, mitä muut ovat suositelleet, tai mitä on pitänyt pitkään lukea. Aloitan luku-urakan Bret Easton Ellisin Lunar Parkista.
 
Ovela kirja. Todellä tyhjentävä kommentti mutta ei nyt spoilailla liikoja. American psyko itselläni (ylipitkällä) lukulistallani jos joskus tulee vastaan.
 
Työnalla jälleen John Irvingin Garpin maailma. Kolmas kerta kun aloitan tuon lukemisen. Kaikki isäni hotellit oli latteaa loppua lukuunottamatta hyvä ja sama Irvingmäinen tunnelma Garpissakin on. Leffasta en muista onneksi mitään.

Odysseus vaatii paljon taustatietoa auetakseen millään tavoin, eikä oikein edes ole romaani, ainakaan pelkästään. Joycella on kuitenkin varmaan ollut hauskaa sitä tehdessä.
 
vieläköhän hauskempaa tätä tehdessä?
 
Finnegans Wake, Penguin Books 1999, "There is no agreement as to what Finnegans Wake is about, whether or not it is 'about' anything, or even whether it is, in any ordinary sense of the word, 'readable'."

Kirjat:
 
David Almond: Skellig
Georges Perec: Elämä Käyttöohje
Charles Bukowski: You Got So Alone At Times That It Just Makes Sense
 
Sarjakuvat:
 
Glömp 7-9
David B.: Epileptic
Scott Adams: Bring Me The Head Of Willy The Mailboy
Marko Turunen: Supernatural
 
Sekä tietenkin periaatteessa English United 1-8 kun on kirjoitukset tulossa,
mutta en mä taida niitä jaksaa lukea.

Muumilaakson marraskuu tällä hetkellä menossa. Sitä ennen luin Suuri tuhotulva ja Muumipapan muistelmat.

Muumilaakson marraskuu tällä hetkellä menossa. Sitä ennen luin Suuri tuhotulva ja Muumipapan muistelmat.
 
Sama täällä. Muumilaakson marraskuuta luetaan.

Kaikkien kesken olevien ohessa:
 
Aarne Haapakoski: Abiel tähdistälukija
 
Kirjoittaja on nimimerkki Outsider.

Kaikkien kesken olevien ohessa:
 
Watchmen tuli vihdoin postissa ja sitä luen nyt. En kyllä yhtään ihmettele että on arvostetuimpien graafisten novellien joukossa.