Roots ›

Melkoisen tuttua materiaalia oli eilen mahtavassa teemaillassa kyllä, mutta tuoreempi konsertti on ollut itsellä hankkimatta, joten sain sen nyt mainiosti boxille.
 
Se 40-vuotta vanha tallenne on musiikillisesti täyttä rautaa, mutta onhan sen ajan psykedeelinen kamerakuvaus aivan hirvittävää. Loputtomat lähikuvat ja kameran pumppaava liike tekee siitä miltei katselukelvottoman. Mutta mahtavana ajankuvana ja dokumenttinahan se on kuitenkin aivan korvaamaton.
 
Sitä tuoreempaa katsellessa mietin, että mitähän lisäarvoa Jack Bruce ja Ginger Baker tuovat musiikillisesti Claptonin keikalle. Tottakai tietenkin sen, että kyseessä on yksi maailman upeimmista bändeistä alkupräiskokoonpanossaan. Varmasti niille, jotka olivat paikalla, on keikka ollut mahtava "once in a lifetime"-kokemus. Jostain syystä kuitenkin itse välillä mietin, että tällä vuosituhannella Claptonin oma bändi on soittanut monista Cream-klassikoista upeita ja mielestäni jopa parempia versioita, kuin Cream konsanaan eilen nähdyllä tallenteella. Illalla tv-ruudun välityksellä katsottuna tuntui välillä, että Ericin sooloillessa pohja meinasi pudota musiikilta. Kyseessä on kuitenkin mielestäni maailman paras powertrio, joten kolmen miehen pitäisi riittää. Jack Bruce soitti ajoittain jotenkin pumppaavasti ja äänet jäivät lyhyiksi. Ericin vinguttaessa korkealta jäi kokonaisuus jotenkin ohueksi. Toisaalta rauhalliset blues-standardit, kuten esimerkiksi Stormy Monday toimivat aivan upeasti.
 
Niinpä niin, konserttien välissä aikaa on kulunut miltei 40-vuotta ja äijien iät ovat 60- ja 70-ikävuoden välillä. Tarvitseekohan silloin enää nuoruuden kiihkoa ollakaan? Lopuksi vielä pakko mainita, että itse olen siis aivan valtava Clapton- ja Cream-fani..