Elektroniikka ja soitinrakennus ›

= tässä kytkennässä signaalit anodilla on kyllä vastakkaisvaiheiset
 
Tämä on kyllä selvä. Jostain on jäänyt käsitys, että ohjaavien signaalien täytyisi olla vastakkaisvaiheiset, ja se määräisi tuon vuorovaiheisuuden. Piisaa siis , että lähdöt on vastakkaisvaiheiset.
 
Joo se päätemuuntaja ei vissiin välitä missä kohtaa se vaihe kääntyy. Kivaa aivojumppaa tämä teidän keskustelunne muuten. ja hyviä näkemyksiä. Tuosta vuorovaihe-asteen (perinteiset kytkennät, ei tämä) täydessä A-luokassa toimimisesta vois olla eri mieltä kylläkin, kyllä se vissiin tempoo aika paljon vatsaan, kun toinen puoliaste vetää tuonne ja toinen tänne, en tiiä.

A = koko jakso
B = puolijakso
AB = enemmän kuin puolijakso mutta vähemmän kuin koko jakso
C = vähemmän kuin puolijakso
 
Loput luokat viittavatkin sitten pikemminkin tietynlaisiin kytkentöihin.
 
MOI
 
Joo. Vielä kun lisätään: "täydellä, leikkautumattomalla teholla tai signaalilla" niin ollaan varmaan jo määritelmässä.
Se ainakin minua helpotti ymmärtämään asian, kun puhuttiin asteista. Eli kokojakso 360 astetta, puolijakso 180 astetta jne.
http://www.aikenamps.com/ampfund.pdf

Tämähän on mukavasti polveileva keskustelu. Avaustekstin alkuun tuli tosi kovia faktoja joiden jatkeeksi on pakko lisätä pari useasti putkivahvistimien soundeihin liittyvää adjektiivia vankasti tieteellisteknisin lisäkommentein:
 
Putkivahvistimien soundi on pehmeä - se pehmenee sitä mukaa mitä enemmän chassiksen sisään superloonia tai villasukkia tunkee.
 
Putkivahvistimien soundissa on lämpöä - lämpöä saa lisää pitämällä styrkkaria pannuhuoneessa sekä treeneissä että keikalla.
 
Putkivahmistimien soundissa on mehua - paras keino lisätä vahvistimeen mehua on kaataa sitä sisään "Input" ja "Speaker" -teksteillä merkityistä rasvausreijistä. Mustaviinimarjamehu soundaa amerikkalaisten mielestä kaikkein parhaalta.
 
Näiden vinkkien lisäksi suosittelen vaihtamaan merkkivalon linssiä soitettavan musatyylin mukaan: sinistä bluesiin ja punaista kuumempaan rokkiin.
 
Jos mikään näistä keinoista ei soundia paranna niin suosittelen vaihtaman Input-rasvausreikään kytketyn johdon päässä olevan kitaran kannattelijan parempilaatuiseen. Netistä olen lukenut että amerikkalaiset on sairaan hyviä.
 
Sitä paitsi Morsen aikainen Purple on myös tosi hyvä!

Putkivahmistimien soundissa on mehua - paras keino lisätä vahvistimeen mehua on kaataa sitä sisään "Input" ja "Speaker" -teksteillä merkityistä rasvausreijistä. Mustaviinimarjamehu soundaa amerikkalaisten mielestä kaikkein parhaalta.
 
Puutun kitaristina keskusteluun: itse olen käyttänyt mehun sijasta olutta ja kaatanut sen Vox AC-30:sen tuuletusaukoista suoraan koneistoon. Ihan peruslager tuntuu toimivan 60-luvun vintagen kanssa yllättävän hyvin.

Kirjoitin kerran tästä tällaisen pienen jutun tuonne Skitta-wikiin:
http://www.skitta.net/wiki/index.ph … harmoniset_yl%C3%A4-%C3%A4%C3%A4net
 
Vähän pisti tuo hilavirta pohtimaan, itseni tarttee vähän kertailla automaattista hila-etujännitettä (ja näköjään yms). Hyvä kirjoitus.

En minäkään muista milloin se on keksitty (laboratorioissa varmasti paljon ennen kitaravahvistimia). Mutta kuluttaja-elektroniikassa (eli esim. vahvistimet ja radiot) se yleistyi vasta 60-luvulla.
 

 
Mahdollisesti. Kuristimella (silloin edullisempia kuin isot konkat!) päästiin kuitenkin riittävään suotoon. Joo joo, alapään soundi blaa blaa... Mutta putkitasurit eivät kestä kovin isoja suotokonkkia (heti putken jälkeen siis ns. ensimmäisenä konkkana). Rajoittavia tekijöitä. Aikaansa sidottuja.
 

 
Nokun fordin t-malli. Ihan paska. Ei pärjää ees uudelle volkkarille.
 
Suhteellisuuden tajua nyt käyttöön.
 
Diodimysteerioon vastaus:Vuoden 1940-42 aikana.Kohde oli tutka.Putkidiodi ei sovellu tutkan demodulaattoriin (suomeksi:ilmaisin) koska se aiheuttaa viiveen signaaliin,ja näin ollen tuohon kehitettiin puolijohde diodi korvaavaksi.Kulutuselektroniikkaan ne tuli 50-luvulla esim matkaradioihin ja muihin kohteisiin.

Joissakin vanhoissa Fendereissähän oli noita Seleniumista valmistettuja tasasuuntaajia. Taisivat alkaa niitä käyttämään siinä 50-luvun puolivälissä ja vähitellen siirtyivät sitten teknologian kehittymisen (ja halpenemisen) myötä luotettavampiin puolijohderatkaisuihin. Bassman:ista sen verran kuitenkin, että väite että tuo olisi ensimmäinen bassokitaravahvistin on kyllä täyttä pötyä: Ampeg Bassamp Company (nimi kertoo paljon) valmisti bassokitaravahvistimia jo muutamia vuosia ennen Bassman:in ilmestymistä ja noissa vahvistimissa oli esimerkiksi suljettu kotelo tai jopa refleksirakenne sekä suurikartioiset kaiuttimet (12 - 15 tuumaa) parantamassa matalien taajuuksien toistoa. Fender ei vain osannut. Sylissäpidettävää solid-body sähkökitaraa lukuunottamatta en itse oikein pysty pitämään Fender:iä minään varteenotettavana innovaattorina instrumentti/vahvistin teknologian saralla. Erittäin hyviä vahvistimia yhtiö kyllä valmisti (josta hatunnosto ja syvä kumarrus) mutta en kyllä äkkiseltään keksi niistä mitään innovaatiota mikä olisi kyseisen yhtiön kynänjälkeä.

Ampeg Bassamp Company (nimi kertoo paljon) valmisti bassokitaravahvistimia jo muutamia vuosia ennen Bassman:in ilmestymistä
 
Tämä kuulostaa kyllä oraakkelimaiselta toiminnalta. Kai maar Leo pukkasi sekä bassokitaran että sille sopivan vahvarin suunnilleen yhtä aikaa markkinoille? Millaisten bassokitaroiden vahvistimena noita Ampegeja käytettiin?

Millaisten bassokitaroiden vahvistimena noita Ampegeja käytettiin?
 
Sellaisten isojen akustisten joita esim. vaikka joku Al Rappa (Bill Haley & The Comets) soitti. Onko se nyt sitten kontrabasso? Anyway, siinä 40-luvun puolivälin tienoilla Charles Everett Hull keksi ja patentoi sellaiseen kiinnitettävän mikrofonin (ns. "Amplified Peg") ja laittoi sen sarjatuotantoon yhtiökumppaninsa Stanley Michaelin kanssa. Koska Hull ei konservatiivina pitänyt säröytyvistä vahvistimista päätti hän myös kehittää "kunnon" vahvistimen joka toistaisi matalat taajuudet puhtaasti. Tämä tapahtui jo joskus vuonna 1947 jolloin firma vielä pyöri nimellä Michael-Hull Labs. 1949 tuo firma kaatui Stanleyn lähtöön jolloin Hull perusti Ampeg Bassamp Company:n.
 
Edit:
Viimeisenä offtopiccina bassoista, lankkukitaroista yms. voi monia ehkä kiinnostaa seuraava linkki:
http://www.stratcollector.com/newsdesk/archives/000103.html

Makoisaa vooduuta täällä, mainiota. Tässä lisää hajatelmia noista komponenteista.
 
-Hiili(massa)vastukset - sen lisäksi, että kohisevat, ovat myöskin epälineaarisia jännitetasojen kasvaessa. Mä en muista kuka nimimieskin tästä jupisi jossain kitaralehdessä aikoinaan. Saatto olla Neil Young, ehkä. Ja tuosta vähän hipovaa linkkiä: http://books.google.fi/books?id=bkO … mp;resnum=1&ct=result#PPA373,M1
 
Konkat. Eivät nekään mokomat mitään ideaalisia mokkuloita ole, jotkut koittavat olla oikein peräti hysteerisiä.
Japanilaisia mittauksia: http://www.ec.ss.titech.ac.jp/~hajime/uec/distortion/cap/
Ja lisää mittauksia:
http://members.aol.com/sbench102/caps.html
http://members.aol.com/sbench102/caps1.html
http://members.aol.com/sbench102/caps2.html
 
Ja sitten magneettikentät. Marginaalista ehkäpä, mutta ne iloisesti kiitävät elektronit siellä putken sisällä aistivat nämä mystiset magneettikentät. Onko tällä sitten vaikutusta näissä vehkeissä? Tiijä häntä, mutta en menisi pistämään mitään magneetteja/keloja aivan putkiin kiinni. (itseasiassa menisin, ihan vaan kokeilumielellä)
 
Että tämmöistä aivopiereskelyä täältä tänään. :)
 
E: Mä sekaannuin tähän keskusteluun sillä mielellä, että itse kukin saa olla mitä mieltä tykkää ja perehtyä niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Ja niinpoispäin... Ja eikun sä(h/v)eltämään...

Ainakin yhdessä (olikohan se Laneyn) kombossa taisi olla kaiuttimen magneetti niin lähellä pääteputkia, että vahvistin toimi kunnolla ja saavutti valmistajan mainitseman antotehon vain kun se oli irroitettu kaapista. Seuraava versio kyseisestä vahvistimesta ilmestyikin varustettuna eri kaiuttimella joka oli hieman litteämpi ja jätti enemmän välystä pääteputkiin.

Viimeisenä offtopiccina bassoista, lankkukitaroista yms. voi monia ehkä kiinnostaa seuraava linkki:
http://www.stratcollector.com/newsdesk/archives/000103.html
 
Juu... Olen ollut siinä uskossa että Leo oli eka joka keksi tehdä nauhallisen sähköistetyn basson, mutta nauhat näyttäisi tuossa linkin härvelissäkin olevan. Ei auta näemmä vänkääminen.
 
Mutta eikös Fenderin ansioksi sentään lueta monipuolisempien äänenvärisäätimien tuominen soitinvahvistimiin?

Ei nyt ihan noinkaan. Esim. Gibsonin 1939 julkaisemassa EH-185 vahvistimessakin oli jo säätimet bassolle ja diskantille. Täytyy huomata, että kyseinen vahvistin tuli markkinoille jo ennen toista maailmansotaa kun Fender taas luopui pelkän "tone" säätimen käytöstä vasta joskus 50-luvun puolivälin kieppeillä. Gibson lisäsi keskiäänien säätimen vahvistimiinsa suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Fender (molempien käyttämä kytkentä on itseasiassa lähes identtinen) mutta tätä ennen yhtiön tuotteissa oli ollut jo monenmoista säädintä basson ja diskantin lisäksi kuten esimerkiksi "tone" tai "fidelity" säätimet.
 
Viimeisenä huomiona on ehkä syytä mainita, että monet kitaravahvistimissa käytetyt äänenvärin säätimet (tai kytkennät ylipäätään) on yksinkertaisesti kopioitu ihan tavallisista audiovahvistimista tai elektroniikka-alan julkaisuista sekä datakirjoista joissa eri keksijät (mm. Baxandall) esittelivät ideoitaan. Ei tuossa mitään vikaa ole (ihan yleinen käytäntö ennemminkin) mutta en nyt kuitenkaan voi pitää tuota kovinkaan innovatiivisena toimintana.
 
Noin totta puhuen, monet kitaravahvistimien ideat ovat ihan muualta lähtöisin: Monet vahvistinkytkennät lisensoitiin yhtiöiltä kuten RCA, jousikaiku kehitettiin aluksi palvelemaan puhelinteknologiaa ja tremoloefekti taas nyysittiin uruista. Särö puolestaan keksittiin "vahingossa" (esim. mainitun Everett Hull:in lisäksi myös Leo Fender pyrki pikemminkin rakentamaan vahvistimia jotka säröytyisivät mahdollisimman vähän) ja alkuaikojen kitaristit joutuivat mm. puhkomaan kaiuttimia tai poistamaan vuorovaiheasteen toisen puoliskon putket saadaakseen aikaiseksi särösoundit myös studiossa missä vahvistinta ei voinut kääntää täysille. Tuohon aikaan suunnittelijalle joka olisi puhunut putkisäröstä tms. siihen tapaan kuin sitä nykyään on tapana hehkuttaa olisi varmaankin naurettu päin naamaa. Ensimmäiset transistorifuzzit ja alkeelliset särölaitteet olivat kova juttu ilmestyessään vaikka niiden kömpelöitä soundeja nykyään lähinnä vihataan. Monet niistä eivät olleetkaan lähtöisin konservatiivisten vahvistinsuunnittelijoiden kynästä. Niin ovat asiat muuttuneet.
 
Mutta tämä alkaa jo eksymään aika kauas alkuperäisestä aiheesta (putkivahvistimen voodoo ja myytit). Pahoitteluni.

Joo, aika kaukana ollaan siitä alkuperäisestä teemasta, mutta olkoon.
 
...myös Leo Fender pyrki pikemminkin rakentamaan vahvistimia jotka säröytyisivät mahdollisimman vähän) ja alkuaikojen kitaristit joutuivat mm. puhkomaan kaiuttimia tai poistamaan vuorovaiheasteen toisen puoliskon putket saadaakseen aikaiseksi särösoundit myös studiossa missä vahvistinta ei voinut kääntää täysille. Tuohon aikaan suunnittelijalle joka olisi puhunut putkisäröstä tms. siihen tapaan kuin sitä nykyään on tapana hehkuttaa olisi varmaankin naurettu päin naamaa.
 
Jos nyt en ihan väärin muista, niin Fenderin vahvistimilla synkkä vaihe alkoi silloin kun CBS alkoi puhumaan isännän äänellä. Tässä vaiheessa "korjattiin" joitain ilmeisiä "suunnitteluvirheitä" mm vahvistinten lineaarisuuden osalta. Se, että lootan sisällä loimottaa putkia, ei vielä takaa hyvää soundia, niinkuin varmasti tietää jokainen, joka on näillä kyseisen 70-luvun puolenvälin silverfaceilla. Tämä ei liene ihan pelkkä myytti?
 
Ensimmäiset transistorifuzzit ja alkeelliset särölaitteet olivat kova juttu ilmestyessään vaikka niiden kömpelöitä soundeja nykyään lähinnä vihataan. Monet niistä eivät olleetkaan lähtöisin konservatiivisten vahvistinsuunnittelijoiden kynästä. Niin ovat asiat muuttuneet.
 
Soundi-ihanne tuppaa olemaan kovasti aikasidonnainen ilmiö. Muistellaan 80-90 lukujen taitteiden tuhannen mulinexin läpi puristettuja soundeja. Näiden jälkeenhän aika monella tapahtui "paluu luontoon". Parin kitaristin olen kuullut keskustelussa liittävän näiden alku-fuzzien soundiin "retro"-etuliitteen. Itse käyttäisin jotain vähemmän mairittelevaa.

Jos nyt en ihan väärin muista, niin Fenderin vahvistimilla synkkä vaihe alkoi silloin kun CBS alkoi puhumaan isännän äänellä. Tässä vaiheessa "korjattiin" joitain ilmeisiä "suunnitteluvirheitä" mm vahvistinten lineaarisuuden osalta. Se, että lootan sisällä loimottaa putkia, ei vielä takaa hyvää soundia, niinkuin varmasti tietää jokainen, joka on näillä kyseisen 70-luvun puolenvälin silverfaceilla. Tämä ei liene ihan pelkkä myytti?
 
No 70-luvun puolenvälin silverfacethan ovat mitä loistavimpia vahvistimia. Toisaalta CBS tuli kehiin jo kuusikymmenluvun puolivälissä. Ultralineaariset Fenkut ovat enemmänkin 70-luvun lopulta. Eikä niissäkään mitään vikaa ole, säröytyvätpä vain vähemmän.

No 70-luvun puolenvälin silverfacethan ovat mitä loistavimpia vahvistimia. Toisaalta CBS tuli kehiin jo kuusikymmenluvun puolivälissä. Ultralineaariset Fenkut ovat enemmänkin 70-luvun lopulta. Eikä niissäkään mitään vikaa ole, säröytyvätpä vain vähemmän.
 
Mun käsittääkseni joihinkin silverface-malleihin tuli pienempiä mutta kiusallisia muutoksia verrattain varhain, kun taas toisissa säilyi blackface-kauden kytkentä.

Mun käsittääkseni joihinkin silverface-malleihin tuli pienempiä mutta kiusallisia muutoksia verrattain varhain, kun taas toisissa säilyi blackface-kauden kytkentä.
 
Nämä eri kytkentöjen paheksumiset ovatkin juuri sitä pahamaineista voodoota. Ei ole vielä huonoa silverfacea vastaan tullut.

Ajatus ja näpit eivä pysy synkronissa. Piti kirjoittamani 70-luvun puolenvälin jälkeisillä silverfaceilla
 
Jostain syystä esim Guitar Player on julkaissut modausohjeita, jolla näitä ultralineaarisuuksia saa hälvennettyä.
 
Tuosta ultralineaarisuudesta tuli mieleen, että hämmennetään siinä voodoo-liemessä nämäkin:
Kitaran ääni on kokolailla kolkko, kun sen vahvistaa hi-fi vahvistimella. "Hyvä" soundi syntyy, kun alkuperäistä muunnetaan. Signaalimuodon muuttaminen tarkoittaa vääristämistä, vääristäminen on säröä. Hyvää soundia ei ole ilman säröä.

Niin, hyvä kitarasoundi on huonoa soundia. Miettikää nyt: ei alapäätä, ei yläpäätä, siltä väliltäkin taajuuskäppyrä on käppyrällä; säröä, kompressoitumista, transienteistakin suuri osa pois leikkaantuneita (ja slarvia soittoakin todennnäköisesti).