Jazz ›

Ei todellakaan ole. Levy on hyvin minimalistinen ja täysin epätavallinen jazziksi.
 
Vaikka itselläni oli kokemusta jazzista niin eka kuulemalta olo oli semmonen, että mitä **ttua eiks täs tapahdukkaan tän enempää. Fuusion kautta avautuu tosiaan monille helpompi tie jazziin, mutta nää Davisin 60-70-luvun vaihteet levyt on aika epätavallisia ja monille takuulla vaikeita.
 
Joku tyyliin Pat Metheny Groupin eka levy tai Jaco Pastoriuksen debyytti toimis jo paremmin viekottelemaan jazzin pariin.
Samaa mieltä. Itse juurikin tykästyin Head Huntersiin, jonka kautta ostin Takin' Off, ja siitä se jatkoi.

Kysymys, mistä jazzin kuuntelu kannattaa aloittaa, tuntuu olevan esillä jatkuvasti. Kysymykseen on erityisen hankala vastata, mikäli siihen haetaan universaalia ja ikuista ratkaisua. On huomattavasti helpompaa suositella jazzia jollekin yksittäiselle henkilölle, koska tällöin tiedämme hänen muista musiikkimieltymyksistään ja voimme niiden pohjalta suositella jazzmusiikkia.
 
Seuraavaksi pari yleisperiaatetta, jotka toivon mukaan auttavat ainakin jossain määrin niitä, jotka haluavat aloittaa jazzin kuuntelun:
 
1. Porttiteoria voi toimia - eli lievemmistä huumeista kovempiin. Monet ihmiset aloittavat esimerkiksi fuusiojazzista, jazzrockista tai ECM-jazzista, ja siirtyvät vähitellen hard bopiin, bebopiin, swingiin ja ehkä lopulta freejazziin. Esimerkiksi seuraava kaava ei ole ymmärtääkseni kovinkaan harvinainen: 1. Mahavishnu Orchestra, Return to Forever tai Weather Report -> 2. Miles Davisin fuusioalbumit -> 3. Miles Davisin ja hänen kanssaan soittaineiden muusikoiden hard bop ja modaaliset jazzlevyt -> 4. Bebop, swing ja vanhempi jazz -> 5. free jazz ja kaikki muu häröily. Esimerkiksi rock- tai heavy metal -musiikikia pääsäännöllisesti kuuntelevalle bebop saattaa olla turhan iso pala purtavaksi, mutta jokin fuusio, jossa on hyvä drive, saattaa upota paljon helpommin.
 
2. Klassikkolevyjen ongelma. On niin helppoa suositella Milesin Kind of Blueta, Coltranen Blue Trainia tai Minguksen Mingus Ah Um:ia . En kiellä sitä, etteivätkö nuo levyt olisi ansainneet klassikkoasemaansa, mutta toisenlainen alku jazzissa voi olla parempi kuin vanha. Kitaristit aloittakoot esimerkiksi Grant Greenin Idle Momentsista, Kenny Burellin Midnight Bluesta tai Wes Montgomeryn Incredible Jazz Guitarista. Kokeilemisen arvoisia ovat myös Art Blakeyn Mosaic ja Free for All, Horace Silverin Song for my Father ja McCoy Tynerinin The Real McCoy.
Tärkeää on myös se, ettei lannistu heti alussa. Jos et heti pääse jazziin sisään, ei se tarkoita, ettet koskaan tykkäisi jazzista. Lainaa kirjastosta levyjä ja käy Digeliuksessa kysymässä suosituksia.
 
Koska kaikki ovat yksilöitä, johonkin musiikkityyliin sisäänpääseminen on myöskin yksilöllistä. Juuri siksi on niin vaikeaa kehitellä asian tiimoilta mitään universaalia lakia. Jos uskot voivasi pitää jazzista, jatka vain hyvien levyjen ja artistien etsimistä. Toisaalta voi olla myös, että et vain pidä jazzista, missä ei ole mitään vikaa. Kuten soitinopettajani on joskus sanonut: "Jos jokin kuulostaa hyvältä, se varmaan on myös hyvää!"

Ei todellakaan ole. Levy on hyvin minimalistinen ja täysin epätavallinen jazziksi.
 
No juuri nimenomaan siksi. Jos heti hyppää puritistisimpaan hardboppiin niin eihän se välttämättä toimi. Fuusion kautta (mitä In a Silent Way ei edes ole) kosketuspintaa on enemmän.
 
Tuossa yllä on kyllä hyvä puheenvuoro. Itsellä meni jazzin hiffaamiseen oma tovinsa ja monta Milesin ja kumppaneiden perinteisempää klassikkoa. Scetches of Spain ja In a Silent Way antoivat sitten hyvä tien suoraan ytimeen.

Tähän mennessä kaikki on pitäny sitä fuusiona.
 
Joo, mä tässä sekoilin.

Itse juurikin tykästyin Head Huntersiin, jonka kautta ostin Takin' Off, ja siitä se jatkoi.
 
Sama! Taispa olla jopa eka ostamani "jazzlevy".

Vuosien kuuntelun jälkeen tulee usein vieläkin semmoinen olo, ettei tajuu jazz-improvisaation päälle.
 
Jazzimprovisaatiota on paljon helpompi ymmärtää heti, kun on itse opiskellut ja soittanut perinteistä jazzimprovisaatiota. Uskon, ettet tarkoita modaalista improvisaatiota, joka pääsäännöllisesti perustuu yhteen tai kahteen moodiin per kappale, ja pitäisi täten olla melko helposti ymmärrettävissä. Kyseessä saattaakin olla esimerkiksi bebop -improvisaatio, jossa improvisoidaan sointujen mukaan. Tahtoo sanoa, että asteikko saattaa vaihdella todella tiheään tahtiin kappaleen aikana. Miten tätä improvisaatiotyyliä sitten lähestytään on aivan toinen kysymys, josta on ymmärtääkseni useampikin keskustelu tällä foorumilla. Suosittelen silti kääntymään hyvän opetuskirjallisuuden puoleen, jos haluat todella oppia jazzimprovisaatiota.

Jazzimprovisaatiota on paljon helpompi ymmärtää heti, kun on itse opiskellut ja soittanut perinteistä jazzimprovisaatiota.
 
Tämä kommentti herättää kysymyksiä siihen liittyen, että jazzin olisi kai muun musiikin tapaan tarkoitus olla kuuntelijoiden musiikkia eikä vain muusikoiden. Eli pelkällä kuuntelulla pitäisi tajuta riittävästi.
 
Omaan kommenttiiini, johon vastasit, voidaan tietysti huomauttaa, ettei kaikkien muusikoiden tyylistä tai kaikkien levyjen sooloista tarvitse tykätä. Välillä tällöin vaan tulee tunne, että jotain on jäänyt tajuamatta (niin kuin tietysti muutenkin silloin, jos ei pidä jostain suositusta levystä).

Tämä kommentti herättää kysymyksiä siihen liittyen, että jazzin olisi kai muun musiikin tapaan tarkoitus olla kuuntelijoiden musiikkia eikä vain muusikoiden. Eli pelkällä kuuntelulla pitäisi tajuta riittävästi.
 
Omaan kommenttiiini, johon vastasit, voidaan tietysti huomauttaa, ettei kaikkien muusikoiden tyylistä tai kaikkien levyjen sooloista tarvitse tykätä.
 
On tärkeää, että erotamme käsitteet ymmärtäminen ja pitäminen toisistaan. Kovan luokan jazzmuusikko saattaa levyä kuunnellessaan YMMÄRTÄÄ, että saksofonisti soittaa Abb super dominant locrian hypermoodissa F#maj13b9#7+5 -soinnun päälle kvintoleita, mutta tämä ei tarkoita, että hän välttämättä siitä PITÄISI. Toisaalta taas tavallinen maallikkokuuntelija saattaa PITÄÄ tästä soitosta, vaikka hän ei sitä teoreettisesti YMMÄRTÄISIKÄÄN.
 
Ymmärtäminen ei ole siis lähtökohta pitämiselle.

Ymmärtäminen ei ole siis lähtökohta pitämiselle.
 
Joo ei todellakaan. Ymmärrän hyvin muusikoiden tarpeen analysoida musiikkia ymmärtämisen kautta, mutta itse menen pelkästään fiiliksen mukana. Freejazz on parhaimmillaan soitettu niin vastustamattomalla tunteella, että sitä kuuntelee ja siitä pitää jo siksi. Esim. AMM, Coltrane, Sun Ra ja Ayler on tehnyt todella sielukasta improvisointia. Ei sitä tarvitse ymmärtää, että huomaa musiikin hyväksi ja tärkeäksi itselleen. Tätä samaa "kaavaa" esintyy myös muillakin musiikin alueilla.

Yksi tapa tutustua eri genreihin, mikä on myös suht helppoa, on oman soittimen kautta. Esimerkiksi mie lähdin liikkeelle seuraavista; Theolonious Monk, Bud Powel, Art Tatum, Herbie Hancock, Keith Jarret, ja esim Bill Evansin kautta tutustuin kitaristiin Jim Hall ja siitä sitten muihin jazz kitaristeihin ja sitä kautta eteenpäin jazz genreen yleisesti.