Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Hei
kysyn tyhmiä ja teoreettisia, mutta voisiko joku kertoa minulle miten tämä on:
 
Kun rakennan sointukulun luonnollisesta molliskaalasta, ja teen sen päälle melodian, niin onko se näin että melodian tunnelman ratkaisee se, millaisilla intervalleilla aloitan melodian(koska melodia kuitenkin koostuu samoista äänistä)?
 
Oletan että näin on, mutta sitten vielä toinen kysymys; kannattaako sointuja vaihtaessa soittaa jotain tiettyjä ääniä tai intervalleja, jotta melodian sävy korostuu?
Jos näin on, toimiiko em. temppu parhaiten tietyissä sointuasteiden vaihdoissa; missä? V-I?
 
Ja vielä; kuinka tietyn moodin tunnelmaa pidetään yllä, ettei siitä tule moodien sotkua?
 
Just asking..
 
Narmo

Pakko tulla vaa sanoo, etten ite ainakaa ymmärtäny noita kysymyksiä :S Mutta kyllähän kaikki vaikuttaa: Sointuasteet, sointutyypit (maj7 vaiko add9), tahtilaji, soittimet, nyanssit, melodia, tempo, kaiku... Ei kannata noita hirveän matemaattisesti aatella, vaan mieluummin esimerkkien (lempibiisit?) avulla.

Sen voisin sanoa että luonnollinen molli (aiolinen moodi) on aika harvinainen ainakin koko piisin ajan toimivana.
Doorinen, jazz-molli tai harmoninen esiintyvät enemmän elävässä elämässä.

Luulen, että vain aniharva ymmärtää kysymyksesi. Mutta eipä tuohon ole mitään valmisvastausta olemassakaan, todennäköisesti.
 
Hyödyllistä olisi tietää, että minkälaisesta musiikista on kysymys. Genre vaikuttaa merkittävästi - eli että onko kyseessä laulettu kolmisointupoppi, instrumentaalinen jazz-sävellys vai mikä.
 
Kun rakennan sointukulun luonnollisesta molliskaalasta, ja teen sen päälle melodian, ...
 
Yleensähän melodia tehdään ensin, ja sitten keksitään soinnut tukemaan sitä. Harvemmin sointukulkua "rakennetaan" asteikosta. Sen sijaan melodian voi asteikosta ehkä tehdäkin.
 
...niin onko se näin että melodian tunnelman ratkaisee se, millaisilla intervalleilla aloitan melodian(koska melodia kuitenkin koostuu samoista äänistä)?
 
Ei tuohon voi muuta sanoa, kuin että tee ensin se melodia. "Melodian tunnelma" on aika epäselvä käsite. Fraasinmuodostus saattaa olla se käsite, mitä ajat takaa.
 
kannattaako sointuja vaihtaessa soittaa jotain tiettyjä ääniä tai intervalleja, jotta melodian sävy korostuu?
 
Siis korostuu missä mielessä? Tietenkin melodiaa tehdessä kannattaa kuulostella tarkkaan, että muodostuuko pahoja riitasointeja, ja jos muodostuu, niin miettiä haluaako niitä vai ei. Ei tuohon muuta osaa sanoa.
 
Ja vielä; kuinka tietyn moodin tunnelmaa pidetään yllä, ettei siitä tule moodien sotkua?
 
Nyt menee jo tähtien väliseen avaruuteen. Pitäisi olla konkreettinen esimerkki, niin voidaan jatkaa pohdintaa.
 
Jos biisissä on joku vallitseva moodi, niin sehän on se tunnelma, ei sitä tarvitse erikseen pitää yllä. No, moodin karakteerisävelten pitäisi kai toistua riittävän usein, mikäli moodi poikkeaa perus-molli/duuri -oletustonaliteetista. Eli esim. doorisessa suuri seksti, miksolyydisessä pieni seiska jne.

Yleensähän melodia tehdään ensin, ja sitten keksitään soinnut tukemaan sitä. Harvemmin sointukulkua "rakennetaan" asteikosta. Sen sijaan melodian voi asteikosta ehkä tehdäkin.
 
Eikös kuitenkin tietyille moodeille ja skaaloille ole tietyt ominaiset soinnut ja sointukulut. Tällaisia olen nähnyt ja kuullutkin esitettävän. Silloin voi tehdä sointukulun joka sopii tietylle skaalalle ja alkaa sitten tehdä melodiaa siihen päälle.
 
Jos biisissä on joku vallitseva moodi, niin sehän on se tunnelma, ei sitä tarvitse erikseen pitää yllä.
 
Kyllähän tempo ja rytmikin vaikuttavat tunnelmaan. Mollipiisikin kuulostaa iloiselta kun se soitetaan nopeassa tempossa reippaalla otteella. Olen kuullut väitettävän että nykyinen tapa hahmottaa duuri iloisena ja molli surullisena on uudehko ilmiö.

Kiitos vastauksista ja pahoittelen epäselvää ilmaisuani! Koitan parantaa.
Tämä on varmasti ihan pieni juttu, mutta kun on termit ja kaikki hukassa niin tästä tulee sotkuista.
 
Minun tapauksessani on kyse siitä, että harjoittelen tekemällä taustoja esim. luonnollisesta molli-skaalasta tai duuriskaalasta, ja soitan niiden päälle sooloja joita kutsun myös melodioiksi.
 
Intervallikysymyksessä mietin sitä, että esim. voin soittaa duuriasteikosta tekemäni taustan päälle pentatonista skaalaa.
Mutta kun on sekä duuri että mollipentatoninen.
Jos tausta on C:tä ja aloitan pentatonisen ceestä, soitan duuripentatonista. Jos aloitan pentatonisen A:sta(rinnakkaissävellajista), soitan mollipentatonista.
 
niin aloin miettiä, että kuulostaako soolo paremmalta jos käytän taustan päällä fraasaillessani(sooloillessa?) enemmän esim. duuripentatonisia fraaseja.
ja että jos vain soitan huolettomasti pentatonista skaalaa sen duurivampin päällä, niin kuulostaako se jotenkin sotkuiselta, verrattuna siihen että pitäytyisin tietoisesti joko molli TAI duuripentatonisissa fraaseissa.
 
Oma korvani sanoo, että ei siinä juuri ongelmaa ole, vetää mistä vetää, fiiliksen mukaan. Mutta en ole varma ja tuumin ettei olisi pahitteeksi kysyä asiaa, joten siitä tämä epäselvä avaruudellinen lsd-postaukseni lähti.
 
Tähän sitten liittyy se jatkokysymys, että kuulostaako soolo/melodia ehjemmältä jos käytän aina esim. duuripentatonisia fraaseja joissa tietyissä sen c-vampin
sointuvaihdoissa.
 
Tämä oli aika arpakysymys joka tulee siitä, että luin jostain, että silläkin on merkitystä mitä ääniä soittaa tietyillä iskuilla. Että soittaessa jonkin moodin 'karakteerisäveliä' vaikka ykkösellä, tai vaikka johtosäveliä nelosella tms, moodin sävy korostuu. En ole osannut kokeilla asiaa enkä tiedä asiasta mitään, pyydän nolosti anteeksi jos nämä arpaukseni(!) menevät ihan metsään.
 
Minusta vain tuntuu siltä, että jos soitan c-vampin päällä doorista melodiaa(aloittaen vaikka siitä d-e-f-g-a-b-c...), niin sävy jo kohta hukkuu. Mietin että missä on se juttu mikä erottaa sen, että soitan c-vampin päällä doorisesti, tai että soitan c-vampin päällä moodien sekasotkua, soittoa jossa ei kuulu haluamani sävy - kun kaikissa moodeissa on kuitenkin samat sävelet, right? Jotain täytyy korostaa jotenkin jotta soolo/melodia kuulostaa dooriselta, näin minä se järkeilin.
Miten sävyä korostetaan, tähän kaipaan vastausta.
Ois tän kysymyksen voinut varmaan muotoilla helpomminkin, kuten että 'miten doorisen soiton saa kuulostamaan dooriselta', hehe.
 
Nää mun vampit ovat vain yhdestä asteikosta rakennettuja. En tiedä kuinka voi yhdistää eri asteikosta rakennettuja sointuja. Tuumasin että yhdestä asteikosta rakennetut vampit riittävät tähän moodien harjoitteluuni. Ymmärrän kyllä ettei 'oikean maailman sointukulut' yleensä ole yhden asteikon sävelistä valmistettuja.
 
Melodioita rakennan kyllä ilman taustojakin, ja pystyn kuvittelemaan mitkä melodiani toimisivat jos tässä olisi sopivat soinnut alla(ja kuulen kyllä että ne olisivat eri asteikoista), mutta en ole edes yrittänyt tehdä niitä sointuja siihen alle vielä, kun en tiedä miten ne soinnut saa sitten sopimaan toisiinsa
 
Genrestä sen verran, että jatsahtavat kuviot kiinnostavat, jos myös blues/rokkikin. Eli ainakaan lauletusta kolmisointuopista ei ole kysymys.
 
Kiitos kärsivällisista vastauksistanne ja jatkokysymyksistä. Apricotin 'karakteerisävel'-kommentti kuulosti siltä mitä olen tässä hakemassa. Keinoja moodin sävyn säilyttämiseen. Onko kellään ideoita tuosta sävelten painottamisesta tietyille iskuille tai siihen, kannattaako niitä heitellä jossain(missä?) tietyissä vaiheissa sointukulkua? Kaikki muutkin vinkit tervetulleita.
Niin joo ja en ole pilkku-matikka-viilaaja-musisoija, mutta haluan tietää miten asiat toimii.
 
Narmo

Apricotin 'karakteerisävel'-kommentti kuulosti siltä mitä olen tässä hakemassa. Keinoja moodin sävyn säilyttämiseen. Onko kellään ideoita tuosta sävelten painottamisesta tietyille iskuille tai siihen, kannattaako niitä heitellä jossain(missä?) tietyissä vaiheissa sointukulkua?
 
Jos puhutaan täysin modaalisesta musiikista, niin silloin kaikki asteikon sävelet ovat keskenään tasa-arvoisia. Mielestäni ne voivat silloin esiintyä millä tahdinosalla tahansa. Asteikkoon kuulumattomien inharmonisten sävelten (esim. kromaattiset johtosävelet) sijainti riippuu siitä, kuinka traditionaalisesti halutaan soittaa. Perinteisesti harmoninen sävel on iskulla ja inharmoninen epäiskulla. Nykyaikaisessa improvisaatiossa sillä ei kuitenkaan käsittääkseni ole niin väliä, vaan fraasin kokonaisrakenne ja dynamiikan käyttö ratkaisevat.
 
Karakteerisävel-idea menee siten, että moodi on ilmaistavissa korkeintaan kolmella sävelellä, jotka osoittavat asteikon poikkeavan rakenteen suhteessa siihen, mitä ihmiskorva alitajuisesti olettaa. Tämä on kulttuurihistoriallinen ilmiö; olemme länsimaissa oppineet olettamaan, että esim. kvintti on perusääneen nähden puhdas, tai että jos on suuri terssi, niin on myös suuri septimi. Karakteerisävelet ovat siis kullekin moodille ominaisia "erikoissäveliä". Jos moodissa on puhdas kvintti, ei sitä tarvitse tuoda erikseen esille, koska asia on oletuksellisesti selvä. Mutta jos on vaikkapa doorisesta moodista kysymys, niin on tuotava esiin suuri seksti ja pieni terssi, koska muuten ihmiskorva olettaa, että suuri seksti viittaa duuriasteikkoon ja pieni terssi taas luonnolliseen molliin. Karakteerisävelet siis kumoavat ihmiskorvan virheelliset oletussävelet.
 
Esimerkkejä karakteereista:
 
doorinen => oletukset b7 ja b6 => karakteeri 6
miksolyydinen => oletukset 7 ja kenties #4 => karakteerit b7 ja 4
lokrinen => oletuksena luonnollinen molli => karakteerit b2, b5
melodinen molli => oletus luonnollinen molli => karakteerit b3, 6, 7
 
Yhdellä sävelellä pakotetaan toinen sävel "psykoakustisesti" kuuluviin. Esim. suuri septimi sisältää oletuksen, että kakkonen on suuri.
 
Yläsävelsarja (overtone scale) vaikuttaa kaikkien asteikkojen kohdalla. Siksi esim. miksolyydisessä tulee merkitä puhdas kvartti, koska muuten korva luulee - suuresta terssistä ja pienestä septimistä johtuen - asteikon olevan overtone (melodisen mollin 4. moodi). Perusäänen yläsävelsarjan vuoksi myöskään kvinttiä ei koskaan tarvitse erikseen tuoda esiin, mikäli se on puhdas.
 
Sooloa soittaessa ei kuitenkaan tarvitse koko ajan kelata asteikon kaikkia säveliä läpi edestakaisin, ei edes karakteerisäveliä. Riittää, että parilla äänellä ilmaisee jossain kohtaa että mistä asteikkosävystä on kysymys. Yksi osa improvisointia on sekin, että ei heti soolon alussa paljasta että ajatteleeko aiolista (luonnollinen molli), doorista vai fryygistä, joiden kaikkien läheisin sointu on molliseiska, vaan panttaa niitä karakteerisäveliä myöhempää pankin räjäyttämistä varten. Ja sitten soittaakin tahallaan jonkun muun sävelen kuin sen, mitä kuulija odottaa.

No voi hyvänen aika... kiitos (lyö otsaansa Spedemäisesti) Voi rähmä!