Aloittelijat ›

Turhautumishetki päällä. Koitan reenata sointuvaihto kohdilleen... Saakeli, samat soinnut tökkii ja tökkii... harjoittelen... tökkii...
 
Sointuvaidoksissa on sama kuin sooloissa ja muussa. Älä yritä liian nopeasti vaan hitaammalla tempolla ensin ja koita katsoa ne "oikeat" sormitukset joilla helpoiten pääsee seuraavaan sointuun. Se oikeakin tempo tulee sitten huomaamatta jonkin ajan päästä. Tärkeintä on koettaa saada ne toimimaan puhtaasti ja soiden, tai ainakin sormet oikeilla kohdilla kieliä, vaikkei ääni ihan aluksi puhtain olisikaan.
 
Silloin sormien asento menee selkärankaan ja ne liikkuvat automaattisesti soinnusta toiseen juuri näppärimmällä tavalla. Hetken se vie aikaa, mutta soittaja tuskin on muutenkaan koskaan valmis ja kärsivällisyys palkitaan.
 
Harrastelija

Moi, tungen ketjuun.
 
Oisin ihastunut tähän veijariin:
 
http://www.porisoundcity.com/tuotteet.php?toiminto=info&tid=580
 
Sanokaa kokeneemmat, onko ihan pöljä valinta ensimmäiseksi sähkikseksi? Menee tunteen puolelle ja väri on kiva, mut kitaran laadusta en tiedä mitään. Ajatuksena olis ettei ihan mitään halpispaskaa ostais. Akustisen rämpytystä oon harrastanut jo sen verran, että nyt ois kiva saada harrastus uudelle asteelle. :)

Sanokaa kokeneemmat, onko ihan pöljä valinta ensimmäiseksi sähkikseksi? Menee tunteen puolelle ja väri on kiva, mut kitaran laadusta en tiedä mitään. Ajatuksena olis ettei ihan mitään halpispaskaa ostais. Akustisen rämpytystä oon harrastanut jo sen verran, että nyt ois kiva saada harrastus uudelle asteelle. :)
 
Ettäkö ihan ensimmäiseksi sähkikseksi:D
 
Tuolla pärjäät jo aika pitkälle kyllä, ihan varmasti laadukas peli. Ostamatta et testaa, muista.

Turhautumishetki päällä. Koitan reenata sointuvaihto kohdilleen... Saakeli, samat soinnut tökkii ja tökkii... harjoittelen... tökkii... harjoittelen... tökkii...
 
ARGH!
 
*harjoittelee lisempää*
 
Kylläpä tuntuu tutulta.... Tuollaista se oli alussa, ja on joskus vielä yli 30V sen alun jälkeen. Ihan takuulla tuntuu välillä, että polkee paikallaan. Mutta usko pois, et polje. Omaa soittamista ja kehittymistä kun miettii, niin niitä tasaisia jaksoja, jolloin tuntuu ettei mitään tapahdu, on ollut MONTA. Ja kuitenkin tapahtuu. Seuraavan kerran, kun huomaat oppineesi jotain, niin niin se jotain on itse asiassa paljon. En takuulla ole ainoa, jonka kehittyminen on ollut "portaittaista". Se on vähän jännä juttu, että tuon kehittymisen huomaa niiden ennen niin mahdottoman vaikeiden asioiden oppimisen kautta, vaikka koko ajan se kokonaisuus on kasvanut. Se, että jonkun sointuvaihdon on saanut menemään, että vasemman nimetön on suostunut yhteiselämään muiden näppien kanssa jossain sointu- tai melodiakulussa, että House of the Rising Sunissa F-duurin kaikki äänet soi eikä barrén ottaminen tee suonenvetoa... Vaikka nämä kaikki tuntuu yksittäisiltä saavutuksilta, niin kaikkien niiden kautta on oppinut SOITTAMAAN vähän lisää. Seuraavat asiat aukeaa taas vähän helpommin. Voi taas leikata seuraavan viipaleen tästä pizzasta...
 
Itsellä oli alussa (onneksi) enemmän intoa kuin ymmärrystä tässä touhussa. Kyllä kieltämättä pari ensimmäistä vuotta meni ilman, että olisi ollut hajuakaan mitä teki, saatikka mitä oisi pitänyt ja kannattanut tehdä. Siskon poikakaveri opetti miten kitara viritetään + pari sointua, ja siinäpä ne oli opit pitkäksi aikaa. Tuli sitten opeteltua kaikkea korvakuulolta, biisien melodioita ja sointuja Täydellinen kitaran otetaulukko-kirjan avustuksella. Eka klasarikin tuli opeteltua korvalla, kun ei nuoteista ollut hajuakaan. Taisi olla "Quardame las vacas"...
 
Vehkeet oli ihan mitä sattuu. Ekat kitarat oli sellaisia että viritys oli todellinen kompromissi. Ne soi joko vapailla kielillä jokseenkin ok, jostain 5. asemasta jokseenkin ok, mutta ei koskaan kummastakin samaan aikaan edes liki ok. Vähän kansanrunoutta mukaillen "soitto oli suruista tehty ja murheista muovaeiltu". Mutta silti, ja ehkä osin just siitä syystä se oli vaan niin hemmetin makeeta. En mä kirjoita tätä siinä hengessä, että "ennen sitä sentään hiihdettiin 37 asteen pakkasessa 40 kilsaa kouluun ja takaisin ellei sudet syöny matkalla, että te ette tiedä soittamisen aloittamisen vaikeudesta mitään". No ei, vaan minä olen vilpittömästi iloinen, että nyt on hyviä, järkevän hintaisia soittimia ja hyviä, järkevän hintaisia opettajia. Niin, ja viritysmittareita...
 
Itse en noita mittarieta juuri käytä, mutta mä en näe mitään syytä miksei niitä voisi käyttää alussa, kun korva ei vielä kerro kaikkea. Epävireisellä soittimella soitto kuulostaa "väärältä". On takuulla turhauttavaa kun tietää tekevänsä asiat oikein, mutta silti kuulostaa huonolta. Ja tässä ei nyt ole kysymys samasta, kuin eräällä kitaratunnillani poikasena konservatoriossa: Soitin soittoläksyn, jonka jälkeen (ulkomaalainen) opettajani soitti sen, luonnollisesti hemmetin paljon paremmin. Jokseenkin pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen rohkaistuin kysymään, miksi minun tulkintani kuulosti huonommalta kuin hänen. Vastaukseksi sain yksiselitteisesti: "Te soittaa väärin!"
 
Soittotaito kehittyy, tyylitaju kehittyy, viretaju kehittyy, tulkinta kehittyy. Itselläni soittamisen motiivi on säilynyt ennallaan: se vaan on niin hemmetin makeeta! Tämä on päättymätön tie.
 
Onnea matkaan, Camilla!

Jotenki ihanaa kyl lukea noita juttuja, mitä jaksatte tänne kirjoittaa. Tuntuu että aina saa niistä uutta puhtia jaksaa opetella.
 
Kiitos.
 
:-)
 
Hassua tosiaan, ku joinakin päivinä sujuu paremmin ku toisena.

Tässä on liki 3 vuotta (lähes päivittäistä) soittoa takana ja soittoni ei mielestäni ole edes tyydyttävällä tasolle, edelleen tökkii pienetkin peruselementit kuten alternate pikkaus. Jotenkin tuntuu että en saa treenattua tuota edes kohtuulliselle tasolle vaikka kuinka yrittäisin reenata hitaammalla tempolla. Pikkauskäteen ei yksinkertaisesti tunnu löytyvän sitä tiettyä attackia ja tarkkuutta. Ilmeisesti soittotekniikkani on päin vituraa ja siksi ei tunnu tapahtuvan minkäänlaista kehitystä. Olisiko kenelläkään antaa jonkin tasoisia kehittäviä neuvoja?
 
e: taisi mennä väärään ketjuun, mutta menköön..

vuoden oon soittanu mutta paska taidan vielä olla.. en tosin niin paska mitä alottaessa. ainakin kitaraa tulee soitettua nykyään enemmän

Hassua tosiaan, ku joinakin päivinä sujuu paremmin ku toisena.
 
Niin tai eihän siinä oikeastaan mitään *hassua* ole. Se vaan on niin.

Hassua tosiaan, ku joinakin päivinä sujuu paremmin ku toisena.
 
Ite olen huomannu saman ja todennu, että parhaiten skitalla saa aikaiseksi kun fiilikset on juuri kohdallaan. Meikään pätee ainakin tuo fiilis juttu, kun fiilis napsahtaa kohdilleen ja on halut soittaa homma sujuu mutta jos ei fiilis täsmää jostain syystä niin sitten ei soittokaan ole parhaimmillaan.
 
Tekniikka tietysti on samanlaista oli fiilikset tai ei, mutta itse uskon siihen, että tunne/fiilis kuuluu soitossa. Vaikka tuossa edellä sanoin että tekniikka on samanlaista niin fiiliksen ollessa oikein hekumaalisella tasolla sitä ikäänkuin antaa itsestään ja sydämmestään kaiken irti ja kyllähän se kait tietyllä tavalla tehostaa myös tekniikka puoltakin (ainakin tekee parempaa jälkeä kun keskittyy paremmin soittamiseen).

Voi paska. En minä opi IKINÄ!

Niin tai eihän siinä oikeastaan mitään *hassua* ole. Se vaan on niin.
 
Ei kaikilla, mulla on ihan selvästi päinvastoin.

Voi paska. En minä opi IKINÄ!
 
Kysäiseppäs itseltäsi mitä oikeastaan haluat oppia.
 
Ensimmäinen ja ainoa kitaransoitonopettajani kysyä rykäisi mitä haluan oppia. Minä vastasin tietysti että soittamaan kitaraa.
Hän halusi kuitenkin tarkennusta, sooloa akustisella (fingerpicking), klassista, jazzia, komppaamaan, sähkökitaraa...jne.
 
Ja minä kun olin ajatellut haluavani oppia vain soittamaan kaiken sen mitä milloinkin haluan soittaa.
 
Vaikka jokunen vuosi kitaran kanssa onkin takana, (joskin myös joitain vuosia aina välillä taukojen kanssa), en vieläkään osaa soittaa mitä haluan ja juuri siten kuin haluan. Vaan ei se minua masenna. Koko aika on lisää opittavaa. Harrastus olisi typerä jos jonain päivänä voisi sanoa: " Nyt osaan tämän täydellisesti, kehitelläänpäs uusi harrastus jostain".
 
Totta kai olen jotain matkalla oppinutkin, mutta jokaiseen harrastukseen tulee aikoja jolloin tuntuu, ettei opi millään ilveellä ja polkee paikallaan. Itse asiassa se pätee aika laajaan kirjoon opiskeluja.
 
Ne ovat juuri niitä paikkoja, jolloin moni lopettaa harrastuksensa koska silloin on pakko tehdä työtä tai siltä tuntuvaa asian eteen. Ne ovat kuitenkin paikkoja jotka pitää vain ylittää. Sen jälkeen taas tiedostaa, että onkin oppinut itse asiassa melkoisen paljon ja soitto sujuu kumman helposti ja sujuvasti.
 
Yksi hyvä neuvo jonka olen aikoinaan saanut, on soittaa vaikkapa vain 15 minuuttia päivässä vaikkei maistuisi tippaakaan. Yhtäkkiä se alkaa taas maistumaan ja jos aikaa muuten on, menee kitaran kanssa hetkessä pitempikin aika.
 
Itse asiassa viimeisimmän taukoni jälkeen vasta aloin tosissani itsekin soveltamaan tuota 15 minuuttia päivässä ohjetta ja tein sen joka päivä vaikka se tuntui välillä täysin turhalta. No, se toi kitaran kuitenkin takaisin elämääni ja olen nyt pitkään taas soitellut melkoisen paljon päivittäin kun siihen muutenkin on mahdollisuus.
 
Eteenpäin mennään ja jonain päivänä pystyn soittamaan kaiken mitä haluan ja siten kuin haluan. Entäs sen jälkeen?
 
Soitan sen paremmin...
 
Harrastelija

Kyllä sitä aina jotain oppii ja jos ei yhtenä päivänä opi niin sitten on ainakin sormet paremmassa kunnossa vaikka luulee ettei mitään ole tarttunut harjoittelusta.
 
Osa oppimisesta on ihan hubakivaa ja osa jutuista oppii vaan ns. tekemällä työtä, jotkut oppii helpommin ja jotkut vaikeammin.
 
Edempänä oli hyvä tuo, että vaikka ei huvittaisikaan soittaa joka päivä niin se kuitenkin kannattaa, jos ei ole kauhea fiilis niin sitten tekee niitä "rasittavia" tekniikkaharjoituksia, kyllä se sieltä pikkuhiljaa tulee esiin taidollisestikin jos vaan jaksaa.
 
Välistä joutuu väntää ja hikoilla ja välistä homma loksahtaa helpommin, pätee moneen asiaan elämässä (vois olla tosiaan vaikeaa kuvitella että osais kaiken oli se sitten mitä tahansa, makuhan menis asioista jos kaiken osais eikä olis enää mitään haastetta).
 
Oppimisessa niin kuin muissakin asioissa on hyvä osata asettaa sopivat tavoitteet itselleen ja liikaa ei kannata vaatia ja itselleen pitää osata antaa anteeksi virheet ja mokat.
 
Tavoitteita voi olla vaikka:
 
a) Opettele perusotteet, jonka jälkeen siirtyy vaikeampiin otteisiin
 
b) Osaa soittaa nuoteista ja tabeista aluksi hitaasti ja oikein, sitten nopeammin
 
c) Tavoitteena voi ja pitääkin olla myös sormien venyvyys ja liikekyky eli venyttävät harjoitteet on hyvästä, ja ne kannattanee tehdä hitaammin (eikös ne lihakset veny hitaammin tehden paremmin).
 
d) Ehdoton tavoite on myös osata soittaa puhtaasti ja oikein, kiirehtiminen ei ole hyväksi ja perustekniikka kuntoon ennen kuin siirtyy vaativimpiin asioihin.
 
e) Hyviä kivoja tavoitteita on myös opetella jotain kivoja kappaleita, osata ne soittaa ns. kompaten/säestäen ja ne soolotkin tai hyvin käy myös että soittaa vaikka lauluosuuden.
 
f) Erinomaista on harjoitella myös improvisaatiota ja korvakuulolta soittelua nuottien ja tabien lisäksi.
 
g) Kuuntelemalla ja katselemalla oppii, kuhan muistaa tarkkailla analysoimalla mitä hommassa tapahtuu (vaikka kattelis jotain Youtubesta otettua videota ja hidastaa sen videon, jotta saa selvää miten homma siinä on hoidettu).
 
Pitkäjänteisyys palkitaan, anna itsellesi aikaa, sopivat tavoitteet, älä kiirehdi ja etene järkevästi ja sopivalla vaikeustasolla jne.
 
Kaippa mä jotain tuosta unohdin mutt muut voi lisätä mitä tuosta uupuu.

Oma kitaransoittoharrastus ei lähtenyt kovinkaan ripeästi käyntiin. Sain parikymppisenä faijalta lahjaksi akustisen kitaran, jolla aloitin omatoimisesti opiskelemaan. Perussoinnut opin muodopstamaan varsin äkkiä, mutta komppaamisesta ei tullut muuta kuin hirveä rämpytys aikaiseksi. Yritin tapailla esim. Claptonin tai Hendrixin tuotannosta jotain yksittäisiä pätkiä huonolla menestyksellä. Jotain vanhoja Shadows-melodioita opin hieman soittelemaan. Totesin kuitenkin pian, ettei hommasta tule mitään ja kitara jäi vuosiksi nurkkaan pölyä keräämään.
 
Hypätään ajassa eteenpäin ja taas rupesi soittohalut heräämään. Ostin/lainasin suurin piirtein jokaisen soitto-oppaan, mitä vastaan tuli. Hommasin sähkiksenkin kokoelmaa täydentämään (toihan se uutta sävyä touhuun ainakin hetkeksi). Kyllä tässä vaiheessa opin paljon soittotekniikoista ja sormien liikeradat paranivat hitaasti mutta varmasti. En kuitenkaan pystynyt vieläkään komppaamaan; ylöspäin lyönnit tuottivat niin kauheaa melua, ettei sitä kestänyt. Lisäksi tuntui aina vaan kompatessa siltä, etten saa tavoittelemaani kappaletta syntymään, vaan homma tuntui vaan perinteiseltä soinnunvaihtoharjoitukselta.
 
Oikeastaan useimmiten koko "soittourani" aikana harjoittelemani kappaleet ovat olleet juurikin noita aiemmin mainittuja Shadows-hittejä (Apache, Theme for Young Lovers, Foot Tapper...). Nämä toimivat hyvinä esimerkkeinä soitostani. Opin suhteellisen siedettävästi soittamaan Hank Marvinin soolokitaraosuuksia (tarkoittaa, että kyllä sen melodian pystyi tunnistamaan), mutta Bruce Welchin komppikitaraosioiden harjoittelu jysähti parin tahdin jälkeen.
 
Aika kului ja rämppäsin kitaraa kämpässäni omaksi riemukseni (ja naapureiden ärsytykseksi). Välillä en koskenut kitaraan moneen viikkoon, välillä taas treenasin viisi tuntia päivässä. Pikkuhiljaa rupesin itsekin kuulemaan soitossani paranemisen merkkejä. Komppaaminenkin alkoi pikkuhiljaa sujumaan. Tähän ehkä vaikutti se, kun päätin nakata tabit mäkeen ja nappasin faijan hyllystä matkaan läjän toivelaulukirjoja. En ole koskaan osannut laulaa nimeksikään ja ääntäkään ei löydy, mutta rupesin kotona lauleskelemaan noita toivelauluja läpi ja tapailin siihen sointuja kitaralla mukaan. Joulu- ja lastenlaulut olivat hyvä aloitus. Nyt hommaan tuli aivan uusi fiilis mukaan. Kokeilin uusia tapoja komppaamiseen ja yllättävän nopeasti oppi variaatioita, joilla biiseihin sai ihan uutta eloa.
 
Nyt saatoin pistää esim. jonkun Neil Youngin levyn soimaan ja nuottikirjan kanssa kompata sen mukana, ainakin siis simppeleimpiä biisejä. Tärkein asia minkä komppaamisesta vihdoin tajusin on se, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa kompata (eikä itse asiassa soittaa mitään muutenkaan). Sillä ei ole mitään väliä, soittaako jokaisen nuotin täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäisessä versiossa. Tärkeintä on löytää kappaleen henki. Sen voi tehdä täsmälleen kuten oma suosikkiartisti on levyllä tehnyt tai sen voi tehdä omalla tavallaan. Kannattaa uskaltaa kokeilla eri tapoja. (Soittovirheitähän ei ole olemassa, on vaan erilaisia tulkintatapoja)
 
En nyt halua mitenkään vaikuttaa siltä, että olisin yhtäkkiä oppinut jotenkin loistavaksi kitaristiksi ja tulkitsijaksi. Olen oikeastaan edelleen umpihuono, mutta nyt koen taas pitkästä aikaa, että homma etenee. Välillä sitä on miettinyt, olisiko opettajan hommaaminen heti alkuaikoina ollut hyvä idea (varmaan olisi ollut), mutta koen edelleen, että on mahdollista tässäkin iässä oppia jotain yksikseen kotona treenaamalla. Olisin varmaan säästänyt reilusti aikaa jos olisin osannut oikeasti lähteä riittävän simppeleistä biiseistä liikkeelle (tarkoittaa siis hyvin, hyvin simppeliä). Joulu- ja lasten lauluista löytyy monia hyviä. Ja liikkeelle pitää lähteä hitaasti. Kun vihdoin uskalsin ruveta laulamaan ja soittamaan siihen sitten päälle, niin pyrin nimenomaan vetämään niin hitaasti kuin mahdollista alkuun. Aika äkkiä sitten pystyykin lisäämään nopeutta. Itseluottamus nousee ja soitto paranee.
 
Toivottavasti ei ollut liian sekava jorina.

Voi hitsi! Tosi hyviä tekstejä!
 
Oikeesti; tuntuu että jaksaa taas jankata. Kiitos.
 
Ajattelin, että otan tänään jonkun uuden helpon biisin kehiin niin saan vähän laajennettua tätä "soittolistaa".
 
:-)

En tiedä mistä tuli äkkiä tajuntaan eräs kappale jota on ainakin akkarilla hyvä harjoitella ja mukava laulaa mukana ja on ainakin mun mielestä hemmetin nätti kappale -> Kansas on bändi ja kipaleen nimi on Dust In The Wind
 
http://www.youtube.com/watch?v=hkbdP7sq0w8 (tuossa tuo mistä voi katella ja kuunnella).
 
Ihan hyvää harjoittelua sorminäppäilyyn.
 
Edit: Sähkiksellä ihan kiva kappale opetella on Rainbow bändin kipale nimeltään Catch The Rainbow, soolot ovat selaista pehmyttä mukavaa pendailua, liutusta löytyy parilla kielellä, kyseessä tuollainen hitaampi kappale. (Onhan tuolla Rainbowilla toki muitakin kivoja kuten Temple Of The King jne.)

Mä en oikeen hallitse sitä korvakuulolla virittämistä. Koulussa piti aina itse virittää (ainakin yrittää) korvakuulolta, mut sain ehkä just kaksi kieltä vireeseen ja nekin oikeastaan ihan päin sanonko mitä.. viritysmittari on auttanut mua kyllä tosi paljon.
 
Joo ja itse oon vasta aloittanut kitaran soiton silleen "vakavasti", mutta vaan kotona. Koulussa oon oppinu aika hyvin alkeet ja osaan soittaa jotain helppoja tabulatuureja, mut yritän etsiä silleen lisää haasteita ja vähän vaikeampia biisejä soittaa.
 
Syksyllä olis tarkoitus soittaa johonkin kitaransoittotunti systeemiin, nyt kesällä siellä on tuskin ketään.. Mut oikeat tunnit haluisin kyllä aloittaa, et oppis kunnolla.

Tähän ehkä vaikutti se, kun päätin nakata tabit mäkeen ja nappasin faijan hyllystä matkaan läjän toivelaulukirjoja.
 
Tässä ollaan asian ytimessä. En mielellään pitäisi tabeista soittamista minään tavoittelemisen ja treenaamisen arvoisena asiana. Tabit ovat harvoin sellaista matskua, joista olisi tarkoitus soittaa primavistana. Ne toimivat kyllä hyvänä tukena silloin, jos ei meinaa keksiä järkevää asemaa tai sormitusta johonkin biisiin.
 
Eli kitaratreenin edistyessä, väkisin oppii soittamaan tabeista ilman varsinaista panostamista asiaan. Kannattaa panostaa niihin nuotteihin.

Käänsin tässä yksi päivä kitaran toisin päin eli vaihdoin käsien roolia soitossa ja kokeilin ottaa perussointuja. Eihän siitä tullut mitään. Tuntui kuin olisin palannut parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin ja ymmärsin hetken, miltä ihan alottelijasta tuntuu. Akustinen tuntui jättiläiseltä sylissä. Ranne ei vaan taipunut oikeaan asentoon. Viesti ei kulkenut sormiin.