Rock, pop, alternative ›

Wikipedia ei ole kaikilta kohdiltaan täysin luotettava. Esim. Joe Bonamassasta siellä väitetään että mies soittaa keikoillaan ainoastaan Stratolla ja Telellä. Mulla on kuitenkin yksi herran keikkavideo missä on myös Les Paul kitaralla soitettuja osuuksia.
 
Sinne vaan oikomaan, jos harmittaa...
 
Mutta 24-nauhureita ei Abbey Roadin aikaan vielä ollut. Kasiraiturit tekivät tuloaan. Stonesit äänittivät 16 raitaan vielä Black and Bluen (1976).

Sinne vaan oikomaan, jos harmittaa...
 
Mutta 24-nauhureita ei Abbey Roadin aikaan vielä ollut. Kasiraiturit tekivät tuloaan. Stonesit äänittivät 16 raitaan vielä Black and Bluen (1976).
 
EMI / Abbey Road hankki 8-raitaiset jälkijunassa. Amerikassa oli kasiraidalla äänitetty jo 50-luvulla, eikä se ollut pelkkää insinööritiedettä vaan käytäntö.

EMI / Abbey Road hankki 8-raitaiset jälkijunassa. Amerikassa oli kasiraidalla äänitetty jo 50-luvulla, eikä se ollut pelkkää insinööritiedettä vaan käytäntö.
 
Ensi kehitelmät olivat jo -40 luvun lopussa. Suomeen hankittiin eka neliraituri -60 luvun jälkimmäisellä puoliskolla Finnfoxille ja moni pilkkasi systeemiä sanoen että mitä te tuolla meinaatte tehdä. No silloin oli muusikkoja jotka soittivat kaiken korjaamatta nauhalle. Tuo parin, jopa kolmen kasiraiturin synkkaaminen tapahtui siten että nauhureilla oli yhteinen koneisto ja nauhoille merkittiin aloituskohta

Sinne vaan oikomaan, jos harmittaa... .
 
Mitäpä se mulle kuuluu. Se vaan on ikävää että tiedostoja pääsee tekemään kuka tahansa ilman valvontaa. Näin se "oikea" tieto pääsee leviämään.

Ensi kehitelmät olivat jo -40 luvun lopussa. Suomeen hankittiin eka neliraituri -60 luvun jälkimmäisellä puoliskolla Finnfoxille ja moni pilkkasi systeemiä sanoen että mitä te tuolla meinaatte tehdä. No silloin oli muusikkoja jotka soittivat kaiken korjaamatta nauhalle. Tuo parin, jopa kolmen kasiraiturin synkkaaminen tapahtui siten että nauhureilla oli yhteinen koneisto ja nauhoille merkittiin aloituskohta
 
On aika hämmästyttävää miten paljon jenkit olivat Eurooppaa edellä näissä asioissa juuri tuolloin. 50-luvun lopun parhaat jazzlevyt kuulostavat suunnilleen eilen äänitetyiltä. On olleet paitsi hyvät kamat myös hyvät äänittäjät asialla. Eurooppalaisilla oli kyllä luovuutta ja teknistä osaamista mutta jenkeillä oli sitä know-howta. Kun ajattelee tätä kaikkea, niin kyllä se Normal Smith teki Rubber Soulin kanssa urotyön.

Paul McCartney muisteli Abbey Road -sessioita tällä tavalla:
 
"We never got past eight-track. All of the Beatles' work was on two-track, four-track or eight-track. Sgt. Pepper was four-track. By Abbey Road we had got to eight-track, and we thought it was too many! We thought it was too big a luxury!" (Beatles Anthology, s. 340)

Olen aina ollut sitä mieltä, että She's So Heavyyn olisi pitänyt tehdä kunnon loppu. Ärsyttää, kun se yhtäkkiä kesken kaiken katkeaa kuin seinään.

Olen aina ollut sitä mieltä, että She's So Heavyyn olisi pitänyt tehdä kunnon loppu. Ärsyttää, kun se yhtäkkiä kesken kaiken katkeaa kuin seinään.
 
Minun mielestä juuri se yllätyksellisyys on paras. Vinyylinä toiminee paremmin kun A-puoli oikeasti loppuu siihen.

Mitäpä se mulle kuuluu. Se vaan on ikävää että tiedostoja pääsee tekemään kuka tahansa ilman valvontaa. Näin se "oikea" tieto pääsee leviämään.
 
Ei helvetti sentään =D Mikä sua vaivaa? Tänään baarissa oli muusikkopiireissä puhetta tästä ja kaikki oli sitä mieltä että kasiraituria enempää ei käytetty. Silloinen tekniikka ei myöskään sallinut synkronisaatiota raitureiden välillä, joten puhtaasti kahdeksalla parhaimmillaan mentiin. Välimiksaukset (esim. ping pong tai kaiken heittäminen välillä kahdelle raidalle ja taas moniraituriin kahdelle takaisin) on eri juttu ja kuuluu asiaan. Odotan faktaa, enkä "Wikipediassa oli tämä ja tämä virhe koskien sitä ja sitä, enkä usko Beatlesiin liittyvää tietoa muuten kuin että John kertoo mulle hen.koht. miten asiat meni" tyyppistä dissausta. Anteeksi. =D

Olen aina ollut sitä mieltä, että She's So Heavyyn olisi pitänyt tehdä kunnon loppu. Ärsyttää, kun se yhtäkkiä kesken kaiken katkeaa kuin seinään.
 
Vika kerta kun koppikset oli kimpassa studiossa on tuo biisi. 20. elokuuta 1969.

Mitäpä se mulle kuuluu. Se vaan on ikävää että tiedostoja pääsee tekemään kuka tahansa ilman valvontaa. Näin se "oikea" tieto pääsee leviämään.
 
Nykyisenä internet-aikana on perinteisestä lähdeuskovaisuudesta päästy eroon, mutta loppujen lopuksi kai riittävän tarkan ja riittävän virheettömän tiedon jakaminen aiheesta kuin aiheesta vaatii henkilöltä omakohtaista perehtymistä ja tutkimista. Jotkut ovat tässä sitten parempia kuin muut. Eli mentiin miten päin tahansa niin aina se lähdeuskovaisuus lopulta voittaa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että She's So Heavyyn olisi pitänyt tehdä kunnon loppu. Ärsyttää, kun se yhtäkkiä kesken kaiken katkeaa kuin seinään.
 
Pidän mahdollisena, että kaikesta luovuudestaan ja teräväpäisyydestään huolimatta Ihmenelikko ei yksinkertaisesti osannut lopettaa tuota kappaletta. Ei tiennyt miten lopettaa. Tuollainen useiden sähkökitaroiden päällekäinäänittäminen, joka päätyy varsinaiseen sävelmassaan, oli tuohon aikaan hyvin erikoista ja ennenkuulumatonta. Oma tuntemukseni on, että tämä kasvattaminen ei ole aivan perusteltua, vaan että se tehtiin jonkinlaisena tehokeinona. Tuollaiseen inflaatiomaiseen kasvuun on vaikea keksiä perinteisessä mielessä tasapainoista lopetusta, ja fade out olisi ollut nynny vaihtoehto.
 
Olen samaa mieltä, minustakin se olisi pitänyt lopettaa "oikeasti". Mutta kun fiilis on se että "nyt mennään jo liian lujaa", niin kaipa siinä tekee mieli lopulta ajaa vaikka seinään. Radiohead varmaan keksisi paremman lopun.

Olen aina ollut sitä mieltä, että She's So Heavyyn olisi pitänyt tehdä kunnon loppu. Ärsyttää, kun se yhtäkkiä kesken kaiken katkeaa kuin seinään.
 
Ei siitä keskusteltaisi niin paljon, jos se olisi esim. feidattu tai tehty mahtipohtinen heavylopetus. Siitä lopetuksesta jää mystinen olo.

Minun mielestä juuri se yllätyksellisyys on paras. Vinyylinä toiminee paremmin kun A-puoli oikeasti loppuu siihen.
 
Niinpä, parempi kuin fade ja vinyylinä toimii paremmin. Näin pikaisesti ulkomuistista Mark Lewisohnin Beatles-raamattu The Complete Beatles Chronicles kertoo että Abbey Roadista oli ennen lopullista masteria tehty vaihtoehtoinen masterimiksaus jossa levynpuolet oli päinvastoin eli A-puolella olisi ollut "Here Comes The Sun" ja se iso medley ja koko LP olisi siis loppunut siihen "I Want You (She's So Heavy)" seinäänlopetukseen. Tehokas lopetus olisi ollut, mutta kuitenkin jotenkin soveliaampaa että viimeinen - siis viimeiseksi äänitetty - Beatles-albumi loppuu "The End"-biisiin. (Ja lisäksi se "Her Majesty" piiloraita, tietty.) Enkä tuota levyä 30 vuotta kuunnelleena oikein enää osaa kuvitella sitä mitenkään toisin. On muuten mulle se kaikkein rakkain ja paras Beatles-albumi; Rubber Soul ja valkoinen tupla ehkä ne seuraavat omaan Top 3:seen. Valkoisessa tuplassa viehättää se materiaalin monimuotoisuus ja runsaus.

(Ja lisäksi se "Her Majesty" piiloraita, tietty.)
 
Her Majesty on aivan hillitön levyn lopussa. Lopettaa kuin seinään levyn muuten aika mahtipontisen loppupuolen. Tietentahtoista ilkikurisuutta?

Her Majesty on aivan hillitön levyn lopussa. Lopettaa kuin seinään levyn muuten aika mahtipontisen loppupuolen. Tietentahtoista ilkikurisuutta?
 
Eikös se ollut jotenkin niin, että "Her Majesty" oli jäänyt viimeiseksi raidaksi enemmän tai vähemmän suunnittelematta? Paul McCartneysta se oli kuitenkin niin hauska juttu ja mainio lopetus levylle, että biisi jätettiin paikoilleen.

"Pieni katkelma, joka tunnetaan nimellä "Her Majesty", ja jonka Paul kirjoitti Skotlannissa, sijoitettiin alunperin "Mr. Mustardin" jälkeen, mutta Paul päätti ettei se toiminut siinä ja pyysi nauhamekaanikkoa poistamaan sen kokonaan. Hän noudatti tavanomaisia studiokäytäntöjä, liitti siihen pitkän pätkän päänauhaa ja kiinnitti sen kelan loppuun. Kun potpurista tehtiin asetaattiversio, "Her Majesty" oli vahingossa tullut mukaan. Paul piti sen uudesta sijainnista ja sen annettiin jäädä. Tämän takia sitä edeltää pitkä hiljaisuus ja kuihtunut sointi, joka sen edellä on, on itseasiassa "Mean Mr. Mustardin" viimeinen sointu."
 
Lainaus kirjasta "Eilinen", Paul McCartney

Her Majesty on aivan hillitön levyn lopussa. Lopettaa kuin seinään levyn muuten aika mahtipontisen loppupuolen. Tietentahtoista ilkikurisuutta?
 
Sen kappaleen se aivan viimeinen kitaralla soitettu lyhyt ääni on tosi hyvä. On se muutenkin tietysti hyvä, mutta se viimeinen nuotti on Crowning Experience.

Ei siitä keskusteltaisi niin paljon, jos se olisi esim. feidattu tai tehty mahtipohtinen heavylopetus. Siitä lopetuksesta jää mystinen olo.
 
Kappalehan on kaikin puolin merkillinen. A-osa on hiukan hysteerisen oloinen - Beatleshan ei koskaan kuulostanut bluesbändiltä. Välibreikki hienoine (taas) bassokuvioineen on hiukan hassahtava ja kertosäkeen virkaa toimittava eri tahtilajissa ja tempossa soitettu heavyyyy-yyyy on kuin hyppy tyhjän päälle. Sitten kun se instrumentaali-loppuosa alkaa niin tuntuu kuin mentäisiin johonkin todella outoon usvaan. Sitten kun se kasvaa ja jatkuu niin vaikutelma on enemmän itsepintainen kuin massiivinen. Kappaleeseen sisältyvän arvoituksen olisi voinut ratkaista säveltämällä siihen lopetus, joka voisi jollain tasolla kertoa kuulijalle, miksi tässä nyt näin kävi. Sen ei tarvitsisi olla konstruktiivisesti sukua millekään mitä aiemmin esitetään, mutta sen pitäisi kertoa jotain emotionaalis-symbolisella tasolla. Kappaleen rakenteen voi ajatella kuvastavan heroinistin välinpitämätöntä mielenmaisemaa.
 
Fabs ei koskaan kuulostanut bluesilta, ja Yer Blueskin on jonkinlaista horror-bluesia. Tai Claptonin soolo Gently Weepsissä on ehkä bluesia ja Happiness Is a Warm Gun paikoitellen. Vähän. Kun kuuntelee Revolutionin singleversion särökitaroita, niin nehän kuulostavat oikeasti tosi pelottavilta, koska niistä puuttuu kaikki maanläheisyys.