Yleistä keskustelua musiikista ›

Pointtia tai yksisilmäistä tai ei;
 
On maailman helpointa sanoa musiikin olevan makuasia, kannattavansa monikulttuurillisuutta, ja olevansa agnostikko. Kaikki nämä kertovat ajattelemattomuudesta, ja itseasiassa kovin kapeista näkökannoista, vaikka yritetään olla "open-minded".
 
Laittamattomasti sanottu. On totta että nuo ovat helppoja pelastusrenkaita, jos ei jaksa pohtia asioita, mutta ihan valideja pointteja pohtimisen jälkeen.
 
vrt.
 
Teisti: "Näen jumalan rakkauden joka päivä ympärilläni, siitä tiedän että hän on olemassa."
Ateisti: "Maailmassa on niin paljon pahaa, etten millään voi uskoa että on olemassa jumalaa."
Agnostikko: "Mä tutkin hyvin tarkkaan teidän molempien perustelut, mutta saan silti sen verran ristiriitaista tietoa, että mä en jätkät oikeasti osaa sanoa."
 
Sen sijaan voidaan miettiä että vaikkapa ateismi on helppo hengähdyspiste välissä: "okei, mä oon tän asian nyt pohtinut, en jaksa enää, sovitaan nyt et ei sitä oo olemassa"
 
Teismi taas nyt... no, se pelaa ihan eri pelimerkeillä eikä ne käy tällä mun kasinolla, joten...
 
Mutta offtopic sikseen, mennään asiaan:
 
Tuossa todettiin jokunen kommentti sitten useaan otteeseen, että objektiivisuutta ei voi olla musiikissa. Kyllä sitä voi esimerkiksi näin;
 
Otetaan samankaltaisissa oloissa eläneet ihmiset, ja mitataan heillä se musiikin miellyttävyys ja vaikka päästä heitetty sävärimittari. Eli paljonko "säväreitä" tulee musiikista. Subjektiivisuuden julistajat aina miettii asioita turhan laaja-alaisesti, esim. eihän suomalainen tanhu voi tarjota MITÄÄN tuttua toisella puolen planeettaa eläneelle, jolle musiikin määritelmä on tyystin eri. Tanhu ei sisällä viidakkorumpua = tanhu "ei musiikkia" viidakko-ihmiselle. Joten ei pääse edes syntymään mitään arviointia musiikista, kun musiikki ei toteudu.
 
Objektiivisuutta voi olla alueellisesti helpostikin. Vaikkapa eurooppalisittain, tai suomalaisittain. Toki täytyy tehdä oletus, että musiikissa voi kehittyä - jos tämä ei pidä paikkaansa, olen väärässä.
 
...miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, sitäkö sinä tässä nyt hait? On luonnollista, että samankaltaisissa oloissa eläneet ihmiset (ts. tietty kulttuuri) kokee tutummaksi tietynkaltaisen tutun musiikin. Mennään vaikka keskimääräiseen keskiolutkapakkaan ja laitetaan intialaista kansanmusiikkia jukeboksissa. Ensin saadaan turpaan ja sen jälkeen joku tulee laittamaan Kikkaa.
 
Objektiivisesti mitattuna näin Kikka on parempaa musiikkia. Ja sitten sama koe Intiassa, oho, menikin toisinpäin. Eli tilanne on 1 - 1.
 
Sen kehityksen ei tarvitse vaatia soittotaitoa, sävellysteknisten seikkojen tajuamista tai muutakaan - lähinnä sitä jo mainittua ymmärrystä. Kun ymmärtää mitä artisti haluaa kertoa, ja kuinka hyvin sen toteuttaa ja miten syvä se sanoma on, JOKA IKINEN voi päätyä samoihin lopputuloksiin musiikin hyvyydestä. Ei välttämättä biisikohtaisesti, detaileista ei tartte nillittää, mutta yleisesti.
 
Ihan oikeasti - Anna Abreun biiseistä on tullut kuvauksia "ihan kiva". Ja porukka on, että se on ihan yhtä hyvää musaa kuin vakkapa Beruier Noiren - Camouflage, riipuu vaan keltä kysytään. Ei riipu. Kun ymmärtää TODELLA mitä Anna Abreu haluaa sanoa, mitä se musiikki sisältää ja miksi siitä on luotu tälläistä, niin Camouflage johtaa AIKA VITUSTI.
 
http://www.youtube.com/watch?v=m48vua7lQrA
 
Vertaatko oikeasti kevyttä soulahtavaa latinopoppia ranskalaiseen punkkiin? Kuuntelin tuon biisin kerran, kahdesti, kolmesti. Voin vielä ihan mieliksesi pyöräyttää muutaman kerran uudestaankin. Kyllähän se lämmittää sielua, kun kuitenkin punk on ollut minulle se ponnahduslauta musiikista yleensäkin (puhun nyt siis Bad Religionista ja muista kumppaneista, joiden näkemyksen mukaan kapinointi ilman että ottaa asioista selvää on täysin hukkaan heitettyä puuhaa). Loppujen lopuksi me päästään kuitenkin vain SINUN subjektiiviseen käsitykseesi siitä, että Beruier Noiren näkemys ja tapa tehdä musiikkia on arvokkaampi kuin mitä vaikkapa Teemu Brunilalla, joka Anna Abreaulle biisejä tekee.
 
Eikä siinä mitään, sulla on ihan oikeus ajatella niin. Älä kuitenkaan tule sanomaan että se on objektiivinen juttu.
 
Anna Abreu, kaikella kunnioituksella, esittää musaa joka on tarkoitettu vain kuulostmaan "kivalta". Siinä ei ole mitään oikeaa taustalla, AA ei ole latino, ei näytä siltä, eikä se ole ehtinyt vielä nuorella iällään kokemaan mitään sellaista mistä se laulaa. Puhumattakaan, kuinka mielettömän yksulotteisia asioita se esittää ihan kelle vaan, ja suuri osa ihmisistä osaa käsitellä noi asiat arkipäivässä ihan helposti. AA:lla ei ole hajuakaan siitä mitä on vaikkapa oikea ahdistus ja miten sitä tulkitaan, ja kuinka voimakkaita ne tunteet on verrattuna tollaseen "End of Love, no voihan hitsin pitsit menen shoppaan." settiin verrattuna. AA:sta en osaa siis henkilönä sanoa mitään, vaikka olisikin miten aito ihmisenä, niin musiikista se ei tällä kertaa heijastu joten toteutus on kehno.
 
Niin, sinulle. Äkkiseltään mulle tuli mieleen, että teininä jos koskahan sitä hormonien heittelemänä tunne-elämän tasapaino on dippadai. Ja se ensimmäinen merkittävä ero voi oikeasti tuntua siltä, että se on End of Love. Ja tässä kohtaa kannattaa myös muistaa, että laulun kertoja ei yleensä ole laulun esittäjä. Jos asian esittää laulun kertojan näkökulmasta, voi olla ihan luontevaa, että asiankäsittely tuntuu naivilta. Ihan samalla lailla voidaan tehdä vaikka kaksi biisiä samasta aiheesta, jossa toisessa laulun kertojaääni ei välitä jostain jutusta juuri lainkaan, ja toinen ahdistuu ihan järjettömästi. Silloin toinen sanoo vaikka toteavasti että "metsä palaa rajan takana / minä vain nukun" kun toinen huutaa "kaikki on lopussa / perheeni mökissä palaa / miksei kukaan auta" tai jotain sen tyyppistä.
 
Francis Ford Coppolalla on elokuva nimeltä Rumble Fish. Se on mustavalkoinen ja sisältää aika naivia henkilöhahmokäsittelyä. Yleisesti ottaen porukka ei tajunnut sitä, että Matt Dillonin esittämä päähenkilö on värisokea ja näkee värillisenä vain veljensä omistamat taistelukalat. Elokuva siis on mustavalkoinen siksi, koska tapahtumat nähdään Dillonin hahmon silmin ja Dillonin hahmo taas on vähän yksinkertainen kaveri.
 
Tekeekö tämä Rumble Fishistä naivin ja typerän elokuvan, vai onko se sittenkin oivaltava poptaiteellinen teos?
 
Tähän väliin muuten vielä yksi subjektiivinen pointti: itsehän en voi sietää kappaleita "aidosta ahdistuksesta", kun heroiinipöllyissä olevat grungeartistit kertovat kun nyt on niin vitun paha olla ja aaa-aa-agh. Sellainen överiksi vedetty "et tiedä miten pahalta musta nyt tuntuu eiiii saatana" -kama on itse asiassa mun mielestä paljon hävyttömämpi ihmiseenvetoamiskonsti.
 
Ei siinä mitään, Johnny Cash vetää vaikkapa Hurtin järkyttävän hyvin ja saa siihen lisää uskottavuutta sillä kun se on ollut aikanaan vähän kusipää läheisiään kohtaan. Monet itse asiassa sanovat että Johnny vetää Trent Reznorin ohi tuolla biisillä seitsemisen kierrosta. Mutta Trentillä taas on kuitenkin eri näkökulma. Ja kysymys kuuluu: olisiko Cashin versio niin hyvä, jos emme tietäisi miten Trent sen on alunperin vetänyt?
 
(Minä en tiedä, koska tiesin NIN:in version tuosta aiemmin. Joku joka kuuli biisin ekaa kertaa Cashin vetämänä vois ehkä mainita, mua oikeasti kiinnostaa.)
 
Se ymmärtämys pointti (Oliko by John Titor?) oli aivan käsittämättömän hyvä, ja nimenomaan todistaa mun mielestä musiikin objektiivisuuden tietyillä alueilla.
 
Se, jos musiikki on vain "kivaa" ilman sen syvempää merkitystä, ei tietenkään ole ollenkaan väärin. Se on vain yksinkertaisesti huonompaa, tai ehkä paremmin tarkoituksettomampaa taiteellisesti, kuin vaikkapa Camouflage.
 
Tähän kohtaan lainaus High Fidelity -elokuvasta:
 
Dick: It guess it looks as if you're reorganizing your records. What is this though? Chronological?
Rob: No...
Dick: Not alphabetical...
Rob: Nope.
Dick: What?
Rob: Autobiographical.
Dick: No fuckin' way.
 
Eli vaikka Titor puhuikin siitä, että jokin on paskemmin soitettua, muihin vertaisiinsa nähden shaibaa ja siitä puuttuu sisältö, on mun mielestä typerää lähteä sanomaan, että se on silti objektiivisesti huonompaa.
 
Mun mielestä avainsana tässä on kiksi. Joku toinen kokee toisen biisin, toisen bändin, toisen jutun merkittävämmäksi kuin toisen. Ja jos täytyy asettaa levyjä järjestykseen, niin autobiografinen järjestys on ihan yhtä pätevä kuin joku muodollisesti pätevä "objektiivisuus".
 
Tästä tekstistä löytyy varmasti joku täky, sillä en osaa selittää itseäni loppuun tässä ja nyt, mutta ehkä se onnistuu parin-kolmen vääntämisen jälkeen. Katotaan jos jotain kiinnostaa.
 
Eniten hauskaa muuten on se, että useasti (vähän vastaavia keskusteluja on ollut ennenkin) nämä absoluuttisen subjektiivisuuden julistajat saa aika helposti sanomaan "Hyi vittu mitä paskaa", kun hakee jewtubesta pari yli hilseen linkkiä.
 
Puhutaanko nyt Maldororista vai Kai Merilästä? :D
 
Ei mitään, hyvä keskusteluhan tämä. Vastapalloa odotellessa. Käännä pääni, I implore you.
 
e: Yhden jutun unohdin.
 
Joskus aikanaan Blues Traveler teki biisin "Hook", jossa ihan hävyttömästi hyväksikäytetään Pachelbelin Canon in D:n tunnettuutta.
 
http://www.youtube.com/watch?v=MZ36xmNHCvs&feature=related
 
ja katso, porukka diggasi.
Ja yhtye nauroi - hölmöt! Tanssitte kappaleelle joka on piloilla tehty!
Mutta tanssijoilla oli hauskaa, he nauttivat eivätkä tajunneet että heille naurettiin. Yhdessä loivat arvon kappaleelle, jolla ei sellaista aiemmin ollutkaan.
 
Kummalla oli loppujen lopuksi hauskempaa?