Etno, proge, latin ›

Tuli mieleen aiheeseen liittyen, että lueskelin joskus viime syksynä Barry Milesin Zappa-kirjaa. Siitä, ja aiemmista Zappaa käsittelevistä teksteistä, sai sen kuvan että FZ ei pitänyt itseään, varsinkaan 70-luvun lopulta alkaen, kitaristina tai esiintyjänä, vaan säveltäjänä. Esiintymiset ja niihin liittyvät kitaraimprovisaatiot olivat Milesin mukaan Zapalle vain eräs työkalu säveltää ja sain sen käsityksen että siinä vaiheessa Zappa ei enää ollut kovin kunnianhimoinen esim. kitaransoiton suhteen. Kitara oli samassa asemassa kuin lyijykynä ja luonnoslehtiö taidemaalarilla tai arkkitehdilla. Vain helppo ja nopea keino taltioida ideoita joita jokin tilanne (l. esiintymistilalle) synnyttää.
 
Zappahan harrasti kollaasitekniikkaa jo 60-luvulla, mutta "sekosi" siihen arkistojensa kasvaessa myöhemmässä vaiheessa. Konserteissa nauhoitetut kitarasoolot olivat kai tärkeimpinä aihioina kun FZ työsti kotistudiossaan raakamateriaalista valmiita sävellyksiä. Seuraava askelhan tästä oli Synklavieri ja sen avulla inhimillisen muuttujan ja epätarkkuuden poissulkeminen (mukaan lukien Zapan oma kitaransoitto).
 
Viimeisen kiertueen (1988?) jälkeen Zappa ei muistaakseni enää kitaraan koskenut. Jotenkin sai sen kuvan että 70-luvun puolenvälin(?) jälkeen Zapalla ei ollut enää tosiaan kitaraan juurikaan intohimoista suhdetta soittimena, vaan se oli kätevä keino luonnostella ideoitaan. Samoin konsertit, yleisö ja huippuluokan bändi olivat vain välineitä jotka stimuloivat tätä luonnostelua, jonka varsinainen tavoite oli jossain muualla kuin siinä hetkessä. Tämä voi selittää sen että kaikessa täydellisyyteen pyrkivä tyyppi ei kehittänyt soittotekniikkaansa, vaan keskittyi frakmentteihin, ideoihin ja sisältöön. Tämä ei tietysti sulje pois sitä että soolot itsessäänkin ovat usein kestävää musiikkia, kuten usein kuvataiteilijan luonnokset ovat täysiarvoista taidetta, vaikka eivät olisi siksi alun perin tarkoitettu.
 
Aika moista tuhoa FZ olisi varmaan saanut nykyisten Pro Tools -systeemien kanssa, luultavasti back kataloogista ei olisi ollut mitään jäljellä, kun äijä olisi 10 vuotta pistänyt sitä silpuksi ja koonnut uudestaan kammiossaan. Aika karua että hän kuoli juuri ennen kuin koneet olisivat vapauttaneet kokonaan virheitä tekevistä soittajista. Pelkästään koneita käyttäviä muusikoita on nykyään paljon, mutta vähän sellaisia joiden tyyppistä musiikkia Zapan voisi nyky keinoilla kuvitella tekevän. Tiedä sitten olisiko juuttunut toistamaan Varesen ja kumppaneiden jo aikoja sitten käyttämiä keinoja, vai olisiko löytynyt vielä jotain omaa. Ilman sairauttakin pikkutuhma irvailu oli varmaankin jäänyt taakse.
 
En oo itse mikään Zappa specialisti tai edes hillitön fani, mutta äijästä tekee mielenkiintoisen se että siitä ei valtavan tuotannon takia saa oikein otetta. En ainakaan minä pysty sanomaan missä se oli lopulta nero - vai oliko missään. Mikä oli ja on Zapan kestävintä perintöä, ja missä lahjakkuus parhaiten tulee ilmi? Itse FZ varmaan piti eniten Yellow Shark ym. vaikeasta ja vakavasta osastosta, mutta monellakaan ei riitä kompetenssi arvioimaan miten se vertautuu muuhun moderniin taidemusiikkiin. Seksuaalinen ja poliittinen irvailu on taas usein niin aikaansa sidottua, ettei se enää jaksa kymmenien vuosien päästä sytyttää, toisaalta juuri siinä osastossa on kevyen kuoren alle piilotettu valtava määrä ideoita ja taitavaa soittoa.
 
Itselle taitaa olla kestävintä tavaraa 70-luvun alkupuolen levyt. Välillä taas jaksaa hyvinkin kuunnella sitä inhimillisyydestä putsattua 80/90-vaihteen tavaraa, välillä poppiosastoa ja sitten alkuperäistä Mothersia. Melkein kaikki taitavat aina päätyä siihen että iso osa Zapan vetovoimaa on tuotannon tuhlailevan suuri määrä ja siitä johtuva epätasaisuus? Aika harvassa loppujen lopuksi ovat viimeistä piirtoa myöten viimeistellyt kokonaisuudet, vaikka FZ oli perfektionisti, niin tuntuu että ennen kuin kokonaisuus olisi 100% valmis ( tai kuollut) niin seuraavat projektit veivät mielenkiinnon.