Yleistä keskustelua musiikista ›

Kissin hehkutusta en ole ikinä tajunnut, ehkä johtuu siitä että tuppaan keskittymään enemmän musiikkiin kuin oheistoimintaan. Musta bändi ei ole ikinä tehnyt mitään mullistavaa musan kannalta (meriitit on lähinnä siellä markkinoinnin puolella), ne tarttuvat poppihititkin on yllättävän vähissä. G.Simmonsin vastenmielisyys hemmona ei ainakaan paranna asiaa..
 
Nirvana on (reilusti edellistä vähemmän) yliarvostettu suuruus mun silmissä. Bändi on nostettu pitkälti sinne "rockin suuruuksien", vaikka bändin best ofin voisi periaatteessa julkaista Nevermind sisällään. Bändi toki muutti merkittävästi musan suuntaa aikanaan, mutta esim. Pixies olisi tehnyt saman (about samalla soundilla) jo paljon aiemmin jos aika/paikka olisi ollut otollisempi.
 
Täällä on muuten tölvitty kovasti noita, meikänkin diggailemia, progressiivisen rockin suuruuksia kuten Toolia, Radioheadia ja Pink Floydia. Musta nuo bändit kaikki vaativat suht erilaista syventymistä kuin se perus A-B-A-B-C -poppis, johon myös suurin osa hevistä lasken. Samalla niistä tuntuu irtoavan iloa sitten myös todella pitkäksi aikaa.
 
Ai niin, "unohtakaa" jo se Dark Side Of The Moon - Wish You Were Here on reippaasti parempi levy.

Ai niin, "unohtakaa" jo se Dark Side Of The Moon - Wish You Were Here on reippaasti parempi levy.
 
En allekirjoita. Täysin erilaisia teoksia keskenään, molemmat aivan mahtavia omalla tavallaan.

Musta nuo bändit kaikki vaativat suht erilaista syventymistä kuin se perus A-B-A-B-C -poppis
 
Se syventyminen taas vaatisi sen, että musiikki olisi hyvää - poislukien Pink Floyd, tietenkin.

En allekirjoita. Täysin erilaisia teoksia keskenään, molemmat aivan mahtavia omalla tavallaan.
 
Njuu, tämä on kyllä aivan totta - halusin vaan kärjistää hiukan saadakseni pointtini WYWH:n hienoudesta perille, siksi lainausmerkit unohtakaa -sanan ympärillä :)
 
Se syventyminen taas vaatisi sen, että musiikki olisi hyvää - poislukien Pink Floyd, tietenkin.
 
Pienet perustelut eivät yleensä ole pahitteeksi...

Pienet perustelut eivät yleensä ole pahitteeksi...
 
Pari sivua taakse päin on ne suurimmat kahinat, siellä saattaa olla jotain perustelun tynkiä. Epäilen tosin vahvasti.

Pari sivua taakse päin on ne suurimmat kahinat, siellä saattaa olla jotain perustelun tynkiä. Epäilen tosin vahvasti.
 
Et viittis edes yrittää. Keskustelun hienous piilee nääs usein siinä omien tuntojen kuvailussa, ei niiden ilmoittamisessa.

Et viittis edes yrittää. Keskustelun hienous piilee nääs usein siinä omien tuntojen kuvailussa, ei niiden ilmoittamisessa.
 
En kyllä viitsi. Keskustelun hienous piilee usein siinä, että kumpikin osapuoli osaa esittää asiansa sivistyneesti. Toolin ollessa kyseessä en osaa olla sivistynyt.

En kyllä viitsi. Keskustelun hienous piilee usein siinä, että kumpikin osapuoli osaa esittää asiansa sivistyneesti. Toolin ollessa kyseessä en osaa olla sivistynyt.
 
Noh, sepä sääli. Toolin mahtavuutta käsiteltäessä tulee tosiaan asianosaisilla olla riittävä hartaus päällä.

Noh, sepä sääli. Toolin mahtavuutta käsiteltäessä tulee tosiaan asianosaisilla olla riittävä hartaus päällä.
 
Mikäli hartaus on se sama asia mikä sai minut joskus juomaan 50 centin punkkua, olet aivan oikeassa.

Täällä on muuten tölvitty kovasti noita, meikänkin diggailemia, progressiivisen rockin suuruuksia kuten Toolia, Radioheadia ja Pink Floydia. Musta nuo bändit kaikki vaativat suht erilaista syventymistä kuin se perus A-B-A-B-C -poppis, johon myös suurin osa hevistä lasken. Samalla niistä tuntuu irtoavan iloa sitten myös todella pitkäksi aikaa.
 
Miksi ajattelet, että jos ei noista pidä (Radioheadista pidän), niin pitää kuunnella jotenkin yksinkertaista poppista?

Maailman kaikkien ihmisten ylistämä Oasiksen Definitely Maybe ei ole oikein vieläkään auennut mulle. Ostin ekana Morning Glory levyn ja se iski kovaa jo heti ekalla kuuntelukerralla eikä siihen ole vieläkään kyllästynyt.
DM-levyn sain sitten ilmaiseksi ja kun kuuntelen sitä, siitä ei oikein jää mitään päähän. Siinä on kyllä muutama oikein mahtava biisi ja useimmat biisit ovat keskivertoa parempia. Mutta albumina tuo levy vaan on jotenkin tylsä, tulee enemmän mp3:lla kuunneltua yksittäisiä biisejä kuin pistää levyä soittimeen ja kuunnella sitä kokonaan. Ei sitä vain jotenkin jaksa.
 
Ja tuo Pink Floydin Dark Side Of The Moon oli kanssa pieni pettymys. Siinä on pari hyvää biisiä mutta muut on kyllä jotenkin mieleenpainumattomia. Etenkin tuo paljon soitettu Money on mielestäni tylsä ja ylipitkä. Ihan kivahan se tavallaan on mutta ei sitä montaa kertaa jaksa kuunnella. Nojoo, ehkä tämänkin albumin suurenmoisuus aukeaa joskus, veikkaan että pitää olla oikeassa mielentilassa (köh köh).
 
Ja pakko lisätä vielä. Tästä tulee varmaan hiukan paskaa niskaan mutta Jimi Hendrixin musiikki on aina ollut vähän plääh mun mielestä. Olen kyllä samaa mieltä että hän on yksi maailman tärkeimmistä ja kekseliäimmistä kitaristeista ja ilman häntä kitaramusiikki olisi paljon köyhempää. Arvostan häntä kyllä erittäin paljon. Mutta hänen musiikkinsa.. ööh. Tokihan se on hienoa noin soitannollisesti varsinkin kun miettii että ne on tehty 60-luvulla, mutta itse kuuntelen itse musiikkia enemmän kuin soittoa ja se musiikki ei mielestäni eroa juurikaan mistään perus bluesrokista lainkaan paitsi että ne on hienosti soitettu. Ja se nyt vain menee korvasta sisään-korvasta ulos.
 
Myöskin Nirvana. Pläähh en taaskaan sitä kiellä ettei heitä pitäisi arvostaa mutta tuo grungemeno ei ole koskaan napannut. Sama koskee kaikkea Soundgardenia, Pearl Jamia ja Alice In Chainsia.

se musiikki ei mielestäni eroa juurikaan mistään perus bluesrokista lainkaan paitsi että ne on hienosti soitettu. Ja se nyt vain menee korvasta sisään-korvasta ulos.
 
Oli Hendrixistä mitä mieltä tahansa, niin jos ei pidä niitä levyjä erittäin monipuolisina (etenkin Axis ja Ladyland) niin sitten ei ole kuunnellut niitä. Sen lisäksi että niissä viljellään kosolti eri tyylilajeja, ovat nekin kappaleet, jotka menee samaan tyylilajiin (joka on useimmin psykedeelinen rock ja harvemmin blues-rock), keskenään sävellyksinä ja ilmeeltään hyvin erilaisia . Purple Haze ja Foxy Lady on keskenään vähän samantyyppisiä, joo :)

No, Paranoid on ihan selvä homma. Käsittämättömän mitäänsanomaton biisi ollakseen niin kuuluisa. Muu Sabbath toimii ihan eri tavalla.
 
Led Zeppelin neljän ensimmäisen levyn jälkeen. Tykkään ekasta neljästä levystä tosi paljon mutta kaikki sen jälkeen tehty on jotenkin todella nihkeää. Ei oo verta, hikeä, eikä kyyneleitä enää.
 
Pink Floyd. En vaan ymmärrä. Ollenkaan.
 
Dream Theater on malliesimerkki taitavista soittajista, joilla ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa.
 
The Doorsilla on muutama timanttinen hetki, mutta muuten bändin kuuntelu on aika raastavaa hommaa. Missä ne biisit on?
 
TOTO. Vähän sama homma ku DT. Ihan uskomattoman munatonta musaa. Sellasta harmitonta, harmaata ja mautonta. Plääh.

Jos ei ymmärrä Pink Floydia niin suosittelen kuuntelemaan, sen verran on ralleja ko. orkesterilla, että kuvittelisi edes jostain päin tuotantoa jotain ymmärtämään. Myönnän ett itsekkin pistän DT:n tuonne käsittämätömyyksien lokeroon, mutta jos vaikka joskus kuuntelis ni vois aueta ajatus.

Maailman kaikkien ihmisten ylistämä Oasiksen Definitely Maybe ei ole oikein vieläkään auennut mulle. Ostin ekana Morning Glory levyn ja se iski kovaa jo heti ekalla kuuntelukerralla eikä siihen ole vieläkään kyllästynyt.
DM-levyn sain sitten ilmaiseksi ja kun kuuntelen sitä, siitä ei oikein jää mitään päähän. Siinä on kyllä muutama oikein mahtava biisi ja useimmat biisit ovat keskivertoa parempia. Mutta albumina tuo levy vaan on jotenkin tylsä, tulee enemmän mp3:lla kuunneltua yksittäisiä biisejä kuin pistää levyä soittimeen ja kuunnella sitä kokonaan. Ei sitä vain jotenkin jaksa.
 
Mulla just päinvastoin. DM iski lujaa heti ekakuuntelulla (ja sinkuilla ennen sitä), mutta Morning Glory kuulosti (ja kuulostaa vieläkin) pöhötautiselta, hitaalta ja löysältä. Ehkä tää johtuu vain siitä, että se tuli DM:n jälkeen. Toki Wonderwall on hieno biisi.

Mulla tuppaa käymään siten, että biisit/bändit jotka ns kolahtaa kertakuulemalla on monasti niitä, jotka tuppaavat myös nopeiten unohtumaan. Kyllääntyminen iskee aivan yhtä nopeasti. Vaik ny toi Oasis. Ekaa kertaa ko kuulin, niin muistan tykänneeni. Nyt ei vaan jaksa.
Sit käypi myös niin, että ensikuulemalla vain ihmettelee mitä järkyttävää soopaa tää ny on ja parin vuoden päästä huomaa, että on itse asiassa pirun kova bändi/levy.
Näin mulla kävi niin Beatlesin, VanHalenin, DireStraitsin ko PinkFlydinkin kanssa. Ja monen muun.
 
Jotkut levyt vaan on tehty kestämään tota ajan hammasta paremmin ko toiset.

Miksi ajattelet, että jos ei noista pidä (Radioheadista pidän), niin pitää kuunnella jotenkin yksinkertaista poppista?
 
Se on niin idioottivarma analogia. Tool on monimutkaisen ja monipuolisen musiikin toteemi, johon kaikkea musiikkia verrataan ja jonka dissaamisesta saa jokainen huippuälykäs (osaa kirjoittaa Nietzsche ja siteerata häntä ulkoa) fanipoika vetää herneet nekkuunsa. Toki sillä ylimielisellä tavalla, joka on heidän paras aseensa kaikkea 'keskinkertaista' vastaan.

Rage Against The Machine. Pari kertaa olen yrittämällä yrittänyt kuunnella näiden tuotantoa läpi, mutta paria biisiä lukuunottamatta hyvin puuduttavaa kamaa.
 
Onhan se Morello taitava ja kekseliäs soittaja, mutta ei se muuta sitä tosiseikkaa, että ne vingutukset kuulostavat aivan paskoilta.

Saatanan Carloksen tuotanto, todella tylsää ja itseänsä toistavaa kitarointia höystettynä heikohkoilla piiseillä. Jollakin livellä oli kyllä hyvä kosketinsoittaja.
 
COB (+ muut nykyiset suomihevipändit)...degeneroitunutta kakkia, vanhojen juttujen uudelleenlämmittelyä, jotka on joskus aikanaan tehty pirun paljon paremmin.