Yleistä keskustelua musiikista ›

Ei tommosta olekaan.
 
Se on vaan sun mielipide.

Aika moni meistä on varmaan kuitenkin aluksi (piänenä) kuunnellut ja tykännyt hirveästi kaikest mainstream-jutusta mitä radiossa on soinut jne. Sitten soittotaitojen ja musiikkitietämyksen karttuessa alkaa kiinnostaa muut jutut eikä yhtään putoa se radiojuttu vaikka olisi aiemmin ollutkin ihan kyvykäs nauttimaan siitä.
 
Mulla on käynyt päinvastoin. UG:n kautta olen ikään kuin oppinut diggaamaan mainstreamista/radiokamasta/whatever...
 
Nyt kun soittotaidot ja muu ns."musiikillinen ymmärrys" (mitä vittua sillä nyt kukakin haluaa tarkoittaa) on "kehittynyt", niin oppii arvostamaan hyvää musiikkia, joka voi ihan yhtä hyvin olla valmiiksi pureskeltua radiokamaa, aivan kuten dream theatherin kikkelinnypläystäkin (no okei, dream theather ei voi olla hyvää :).
 
Se mitä haluan sanoa, on se, että ollakseen kyvykäs nauttimaan radiohutusta, pitää oikeasti ymmärtää sitä, eikä vain kuulla.
Radiohutun takana on kuitenkin aina jossain vaiheessa musiikillisesti ihan vitun lahjakas heebo, yleisimmin tuottaja, mutta miksei myös lahjakas artisti.
Se on parasta, kun joku saadaan kuulostamaan niin vitun hyvältä, oli kyseessä sitten Justin tai Britney.
Ja miten mikäkin on tehty ja toteutettu, rakastan hyvää tuotantoa ja lahjakkaita+hyvän näköisiä laulajia joiden biisit vaan kuulostaa hyvältä vaikka kappale ei välttämättä olisikaan sävellyksellisesti omasta mielestä huippu. Sen lisäksi ulkonäköpointsit luo subjektiivisuutta suhtautumiseeni artistia kohtaan.
 
Esim. Porcupine Tree. Hyviä soittajia, hyviäbiisejä jne. karisma puuttuu - ja yht'äkkiä bändi on niin hajuton ja mauton, ettei se herätä tunteitani mihinkään suuntaan.
 
Sen sijaan kun kuulee demobändiä millä voi olla ihan hienoja sävellyksiä ja biisejä, mutta toteutus on päin vittua, niin kyllä se radiohuttu on se joka löytyy soittimesta useammin.
Toisaalta, välillä soittimesta löytyy kaikkea vanhaa ug:tä, minkä toteutuksesta ja laadukkuudesta ei voida puhua samassa lauseessa, silti niitä on mukava kuunnella.
 
Kai tähän voi todeta, että musiikin hyvyys ei riipu siitä onko se valmiiksi pureskeltua purkkapoppia, vai sitten hienosti koottu tunnetilojen ja soitantojen yhdistelmä, jota joidenkin mielestä vain muusikot voivat ymmärtää. Sen hyvyys riippuu siitä miten hyvänä sen koet. Se, johtuuko kokemasi hyvyys siitä kun kaverit kuuntelee sitä, tai että artisti on niin cool, ei ole väliä. Pää asia että diggaat siitä, vitut motiiveista.
 
Jos mulla on hyvä olla, kun kuuntelen jotain musaa ja koen pitäväni siitä, nii se, miten siihen on päädytty ei ole merkittävä tekijä yhtälössä
 
EDIT: Eli tuotteistaminen on usein aitoa musiikillista lahjakkuutta
 
Oli pakko poimia äskeinen lause eka sivulta ja lyhentää se tuollaiseksi.

Vertailukohtana omaan mieltymykseeni "hyvä" musiikki antaa tunnetiloja, kenties pistää ajattelemaan lyriikoillaan ja monesti haastaa kuulijansa eikä aukene helpolla, mutta on sitäkin palkitsevampaa kun lopulta kolahtaa.
Vastaavasti "huono" musiikki on kuin purkkaa jauhaisi. Ei juuri jätä tilaa aivotoiminnalle vaan tajoilee pikkukivaa fiilistä hetken taustalla soidessaan. Yleensä ihan tarkoituksella.
 
Me emme tiedä. Voi olla, että Dr. Bombay vaikuttaa jonkun toisen tunnetiloihin samalla tavalla kuin sinun mielimusiikkisi vaikuttaa sinuun.
 
Kuuntelen molempia. Ero on kuin pornon katsomisella ja panemisella.
 
Mielenkiinnosta, kumpi on pornoa ja kumpi panemista?

Se on vaan sun mielipide.
 
Joo, ihan hauska. Vakavasti ottaen objektiivinen mielipide on semanttisesti mahdoton yhtälö.

Koivuselle voisi sanoa vastakommentiksi, että Annan levy on nimenomaan pop-albumina huomattavasti parempi sekä musiikiltaan että varsinkin lauluiltaan, kuin Koivusen "oma" levy on heavy-metallin maailmassa. Popissa Annan albumi edustaa toki valtavirtaa ja tuotettua musiikkia, mutta samalla Annan pippurisessa hahmossa, monipuolisissa lauluissa ja eksoottisissa kappaleissa on jopa ihan maailmanluokan särmää monella tavalla. Sen sijaan Ari on ääneltään varsinkin raskaammissa vedoissa todella munaton ja ohut tapaus, eivätkä ne hänelle sävelletyt mittakaavakappaleetkaan ole heavy-metallissa mitään muuta kuin sitä pohjasakkaa.
 
Plussaa täältäkin! +

Koivuselle voisi sanoa vastakommentiksi, että Annan levy on nimenomaan pop-albumina huomattavasti parempi sekä musiikiltaan että varsinkin lauluiltaan, kuin Koivusen "oma" levy on heavy-metallin maailmassa. Popissa Annan albumi edustaa toki valtavirtaa ja tuotettua musiikkia, mutta samalla Annan pippurisessa hahmossa, monipuolisissa lauluissa ja eksoottisissa kappaleissa on jopa ihan maailmanluokan särmää monella tavalla. Sen sijaan Ari on ääneltään varsinkin raskaammissa vedoissa todella munaton ja ohut tapaus, eivätkä ne hänelle sävelletyt mittakaavakappaleetkaan ole heavy-metallissa mitään muuta kuin sitä pohjasakkaa.
 
Suurelta osin totta, mutta "vastakommenttina" meni vähän ohi maalista.
 
Arihan tuossa sanoi, että tuollainen musiikki on hänelle paskaa, koska hänen ymmärtämyksensä ei sellaiseen riitä. Vähän eri asia olisi, jos Ari väittäisi mielipiteensä olevan ainut ja absoluuttinen totuus.

Tietty musiikki vaatii kuulijaltaan enemmän. Ehkä ymmärrystä musiikin tekemisestä tai teoriasta, tai ainakin keskittymistä musiikin kuunteluun. Voi siis sanoa että toiset ovat toisia "parempia" kuuntelemaan musiikkia. Heillä on siis parempi musiikkimaku.
 
Juu... Sanokaa toki muutkin jotain aiheeseen.
 
Entä jos homma kehittyy toisin päin? Itse ainakin koen kehittyneeni musiikin kuuntelijana, kun olen oppinut esim. Toolin jälkeen pitämään vähän "hölmömmästä" musiikista, joka ei tarjoa yhtä paljon eri tarkastelutapoja, vaan riittää, että jalka alkaa polkea. Itselleni oli aluksi vaikea suhtautua tällaiseen musiikkiin.

Eikö muka jonkun mielestä Sepi Kumpulainen voi olla parempi kuin Steve Vai? Onko nyt subjektiivisuus käsitteenä hahmotettu oikein. Objektiivisuus on taiteenaloilla vähän ongelmallista, koska kyse ei ole mistään talonrakentamisesta.
 
On se ainakin parempi hajoittamaan mun faijan matkailuauton penkin=). Miten ja miksi jääköön arvoitukseksi... (no perkele, oli meidän mökkifestareiden pääesiintyjänä, kun yhdellä kaverilla oli jostain syystä yhteys kaveriin! Penkin hajoitus vahinko, eihän tuo tahallaan pahaa kellekään tee.)

Entä jos homma kehittyy toisin päin? Itse ainakin koen kehittyneeni musiikin kuuntelijana, kun olen oppinut esim. Toolin jälkeen pitämään vähän "hölmömmästä" musiikista, joka ei tarjoa yhtä paljon eri tarkastelutapoja, vaan riittää, että jalka alkaa polkea. Itselleni oli aluksi vaikea suhtautua tällaiseen musiikkiin.
 
Hmmm... Vaikea uskoa, että aloitit musiikin kuuntelun Toolin kaltaisesta musiikista. Ehkä kuitenkin vaikkapa lapsuudessasi popittelit sitä samaa listajumputusta kuin kaveritkin ja myöhemmällä iällä, kun aloit löytää musiikista uusia puolia purkkapoppi alkoi tuntua toisarvoiselta "paskalta" (tästä huolimatta et koskaan oikeasti lakannut pitämästä siitä).
Ja sitten aikuistuit sen verran ettet enää perusta koko identiteettiäsi kuuntelemaasi musiikkiin ja voit taas ylpeänä ja avoimin mielin diggailla "paskaa".
 
"Hieno teoria Dr. Phil"
 
Vaikka helvettiäkös minä sinun musiikkimaustasi tiedän. Tylsä päivä duunissa vaan...

Ja sitten aikuistuit sen verran ettet enää perusta koko identiteettiäsi kuuntelemaasi musiikkiin ja voit taas ylpeänä ja avoimin mielin diggailla "paskaa".
 
juurikin näin!

Kyllä aikalailla kaikki artistit tuntuvat haastatteluissa ajattelevan bändin levymyyntiä.
 
Omasta mielestäni musiikin markkinointi on perseestä. Esimerkiksi levy-yhtiö kauppaa jonkun bändin levyä kannessa olevalla tarralla, jossa lukee "uusi energinen pläjäys" tai muuta paskaa ja pahimmassa tapauksessa tarrassa on lista artisteista jota kyseisen bändin levy muistuttaa. Ja yleensä tällainen markkinointi on väärässä ja sen kehittäjä ei liioin tiedä mistä puhuu.

Radiohutun takana on kuitenkin aina jossain vaiheessa musiikillisesti ihan vitun lahjakas heebo, yleisimmin tuottaja, mutta miksei myös lahjakas artisti.
 
Oletko katsonut MTV:tä viime aikoina? Oletko kuullut nykyajan valtavirran "r'n'b:tä"?
 
Pointtina lienee se, ettei niihin taustarenkutuksiin todellakaan ole nähty vaivaa. Uskallan väittää, että jopa minä saisin parempisoundisen kyhäelmän esimerkiksi Alicia Keysin No Onen taustalle.
 
Ei niin, että se olisi jotenkin menettelevä biisi pääpiirteittäinkään.

Pointtina lienee se, ettei niihin taustarenkutuksiin todellakaan ole nähty vaivaa. Uskallan väittää, että jopa minä saisin parempisoundisen kyhäelmän esimerkiksi Alicia Keysin No Onen taustalle.
 
Et varmasti tule onnistumaan. Koskaan. Ei sillä, että noista nerokkaan musiikillisia sävyjä (niin kuin esimerkiksi Toolista, joka on tosi nerokasta ja muutenkin vähä mystistä) löytää, mutta uskallan väittää, että paholainen on näissä biiseissä nimenomaan yksityiskohdissa eikä pseudo-älykkäässä hihhuloinnissa.
Anteeksi taas, Juhani.

jopa minä saisin parempisoundisen kyhäelmän esimerkiksi Alicia Keysin No Onen taustalle.
 
Niin kauan kun mitään ei kuulu niin otahan poika orjan muoto.

Pointtina lienee se, ettei niihin taustarenkutuksiin todellakaan ole nähty vaivaa. Uskallan väittää, että jopa minä saisin parempisoundisen kyhäelmän esimerkiksi Alicia Keysin No Onen taustalle.

 
Tämä on juuri se harha mitä luulet. Tuntuu että tää nyt on vaa tällästä yksinkertasta e-jay hömppää, mutta todellisuudessa tuon kokoluokan artistien taustoissa jokainen juttu on viimeisen päälle harkittu.
Itsekin duunailen jenkin veran konemusaa, ja yritän myös tehdä ajoittain kopioita hittibiisien ja muiden pohjista, jotta ymmäräitsin taas asteen enemmän niiden tuottajien ajatusmaailmaa.
Kokonaisuus voi olla yksinkertainen, mutta jokainen kilkatus on tarkasti mietitty. Sitten kun sen kilkatuksen ottaa siitä pois, niin huomaa ettei tää nyt kuulostakkaan enää niin hienolta.
 
Eli kyllä niihin KOKONAISUUKSIIN on nähty vaivaa. Pelkällä laululla ei ole mitään merkitystä yksinään, aivan kuten ei pelkällä taustallakaan ole ilman laulua.
 
Ja miten määrität parempisoundisen? Voit toki tehdä omasta mielestä miljoonakertaa parempisoundisen taustan, mutta silti se voi olla monien muiden mielestä huonompi.
 
Niin kauan kun tuotat oman kellaribändisi taustoja, älä missään nimessä kuvittele olevasi parempi kuin radiossasoivan biisin tuottaja, jos kyseessä siis on joku todella iso nimi. Ei ole pelkkää sattumaa että Jay C, Timbaland, Pharrell Williams etc. näkyvät joka mediassa, ja heidän tuottama musiikki myy miljoonia ja miljoonia. Toki yli puolet ostaa nämä kiekot vaan imago syistä, mutta silti melkein puolet pitää herrojen musiikillista näkemystä ällistyttävänä, ja itse kuulun juuri tähän puolikkaaseen.

Kyllä olis mahtavaa törmätä vaikka Mikserissä johonkin Kelly Rowlandin Work:in kaltaiseen nerokkuuteen. Eipä oo vielä vastaan tullut. Ainoastaan toinen toistaan nolompia yritelmiä.

Mielenkiintoista että juuri tässä vähän aikaa sitten pohdittiin porukalla mitä seuraisi jos vaikkapa artisti koivunen tai artisti abreu pantaisiin tosi koitokseen ja lähetettäisiin tietyin varauksin vaikkapa britti-idolsiin. Tai, komiikan nimissä jenkkivastaavaan.
 
Ollanpa rehellisiä nyt. Me voidaan olla objektiivisiä siitä että vetääkö joku jätkä hyvin vai ei. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö Paul Potts olisi noin jumalasta seuraava omalla sarallaan -ja vaikken oopperan ystävä olekaan, brittitalentissa vedetty nessun dorma pamautti ja pamauttaa edelleen vedet silmiin ja ajatuskin nostaa karvat pystyyn- tai vaikka se jenkkitalentin pikkumimmi joka veteli soulia kuin vettä vain.
 
Ei noista tarvitse pitää myöntääkseen että ne ovat aivan saatanan kovia vetämään.
 
Subjektiivissu taas lähinnä tarkoittaa että ylläoleva on totta.
 
Toinen tärkeä pointti on että minä en kuuntele niinkään musiikkia vaan tunnetta ja energiaa. Jos artistilla ei ole mitään sanottavaa, hyväkin piisi menee ihan plöröksi. Vertailun vuoksi vaikkapas pearl jamin vs vastaan vitalogy tai in flamesin whoracle vastaan tämä uusin. Sisältö suunnilleen samaa mutta energia puuttuu. Hyvätkin piisit kärsivät vakavan inflaation. Näitä lättyjä ei levyhyllyyni piruvie tule.
 
Käytännössä tämä tarkoittaa etten kuuntele mitään poppia, en radiota tai katso musiikkiohjelmistoa televisiosta. Se ei tarkoita ettenkö olisi täysin tietoinen missä jamassa suomen idols on.
 
Suomessa ne jampat jotka ovat sitä tasoa teknisesti ja tulkinnallisesti kuin anglofonisisssa maissa ovat jo hommissa alalla. Niiden ei tarvitse lähteä kilpailemaan lebensraumista markkinointikoneiston hampaiden välistä... ne ovat osa sitä jo. Oikeastaan ainoa poikkeus mikä heti tulee mieleen mihin olisi piruvie syytä puuttua on Sameli Rajala joka ei vertailussa kalpene Stevie Ray Vaughanille.
Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide.
 
Tosiasia on että suomen idols-finalistit ovat onnettomia sinnepäin vetäjiä vailla mitään lahjaa, karismaa tai taitoa alalla. Jo sekin että näitä saatanan pikkubiiffejä pusketaan tabloideihin koko ajan jotta artisti pysyisi hottina ja kuumana kertoo siitä.
 
Kuinka usein Don Huonoja, Kingston Wallia tai vaikka VHB:tä ryöpytetään keltaisessa lehdistössä? Kuinka kriittistä moinen olisi heidän mediajulkisuudelleen tai elintasolleen?
 
Siinä vaiheessa kun luodaan tuote, sen olisi parempi olla hyvä sellainen. Parhaimmillaankin Abreu on köyhä shakira-pastissi ja koivunen yhdellä sanalla sanoen, yksinkertaisesti hirveä viritelmä asennevammaa, tyylitajuttomuutta, karisman puutetta onnettomalla ja ponnettomalla tulkinnalla varustettuna.
 
Tämä ei tarkoita että miehen... ei, musiikki mitä mies esittää olisi objektiivisesti paskaa. Jos joku tykkää pelkästään äänestä mitä se tuuttaa menemään niin oma on häpeänsä. Mutta kuten sanottu, minä vaadin musiikiltani paljon muutakin kuin osaavaa rakennetta ja ammattilaisten tuottamaa perushuttua. Jos kivat äänet riittäisivät minulle ja nimenomaan vain ja ainoastaan minulle, rässäisin varmaan viemäreitä keravalla enkä vittuilisi tässä.
 
Topikkiin vastatakseni:
 
Vialla on se että jossain vaiheessa matkaa (profeetta William Hicksiä lainatakseni) keskinkertaisuus ja arkipäiväisyys muodostui esikuvaksi jota haluamme lapsillemme näyttää. Suomalaiseen kateuskulttuuriin ja työmoraaliin (90% suomalaisista muusikoista tuntuvat suhtautuvan hommaansa kuin duunina... liekö se hyväksynnän kaipuuta yleisöltä ettei tässä nyt mitenkään parempia olla tai mitään vai yksinkertaisesti vittu asennevammasta) tämä asetelma sopii täydellisesti.
 
Tasapaksua ja arkipäiväistä. Banality and Mediocricy.
 
Ja kun vertaa kansainvälisiin standardeihin -ja miksi hitossa EI verrattaisi?- tämä asia saa aivan uuden painoarvon idols-konseptin ollessa kyseessä.
 
Me kaikki tiedämme että yksikään suomen idolsissa käväissyt finalisti ei pääsisi edes alkukarsinnoista jenkeissä tai briteissä.
 
Miksi helvetissä tällaisista puoliapinoista tarvitsee tehdä kansankynttilöitä?

Abreu on köyhä shakira-pastissi ja koivunen yhdellä sanalla sanoen, yksinkertaisesti hirveä viritelmä asennevammaa, tyylitajuttomuutta, karisman puutetta onnettomalla ja ponnettomalla tulkinnalla varustettuna.
 
Valintani on... öööööö... Abreu.

Oikeastaan ainoa poikkeus mikä heti tulee mieleen mihin olisi piruvie syytä puuttua on Sameli Rajala joka ei vertailussa kalpene Stevie Ray Vaughanille.
Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide.
 
Muuten hyvä kirjoitus, mutta kyllä tämä meni metsään. Sameli on melko keskinkertainen Stevie Ray -pastissi, eikä edes kentän paras siinä. En ala erittelemään miksi, jos ei kuule itse, niin ei kyllä voi mitään. Sori vaan reiskatepille, mutta näin on.
 
edit: noh, nyt harmittaa että sanoin. Tepi on mukava äjjä. Vähä hullu, eli just hyvä.