Kitarat: soittaminen ›

Eikö sweepin opettelu tekniikkaharjoituksena ja sweepin opettelu biisin osana ole YKSI JA SAMA ASIA? Ei vaadi suurta logiikan riemukulkua tämä johtopäätös. Tekniikkaharjoitusten tehtävä on aikaansaada soittajalle valmiudet erilaisten asioiden soittamiseen tulevaisuudessa. Jos ei joku kohta kulje, niin totta hitossa se nyt vaan on opeteltava hinkkaamalla, jos sen sinne kappaleeseensa haluaa sisällyttää. Ei sitä noin vaan sweepata tahdonvoimalla.
 
Kerrotaan nyt, että EI OLE, useimmiten. Vaikka päältä päin niin tuntuisikin, niin käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Ihmiset ovat tietysti yksilöllisiä, ja toiselle toimii erilainen treenaaminen kuin toiselle, mutta useimmille on ihan eri asia harjoitella jotain juttua, joka on pelkkä treeni, vaikka se olisikin sisällöltään sama juttu, kuin harjoitella musiikkia. Jos harjoittelee ikään kuin "musiikkia vasten", silloin päässä on kuulokuva siitä, mitä tavoittelee, mikä sitä ympäröi, mitä taustaa vasten se soi, miten se soi, missä suhteessa se on muuhun kokonaisuuteen. Koko ajan siis pysyy mielessä, mitä kohti tähdätään, muutenkin kuin esmes metronomilukemana.
Koska ihmiset ovat erilaisia ja lähestyvät asioita eri kantilta, ei tätä tietystikään voi yleistää, joku voi hyvinkin itse asiassa olla lähestymättä soittamista ja musiikkia varsinaisesti korvien kautta - kuten esimerkiksi tabulatuureja pläräämällä. Jos on ihan hirvee intensiteetti ja tekee töitä paljon, sitten oppii opettelemaan niitä asioita tabulatuurien kautta, eikä korvien, eikä siinä sitten mitään, hyvä niin. Silloin voikin olla ihan sama asia, onko ne treenattavat jutut musiikista peräisin olevina tabulatuureina vai treenitabulatuureina. Tietyissä tyyleissä kuitenkin se korvien kautta opettelu on ihan välttämättömyys, kun ei puhuta ulkoa opeteltavasta musiikista. Esmes jazz-perinteestä lainaavassa musiikissa ei tabulatuuritreeneillä pötkitä kovinkaan pitkälle. Ja Guthrien ollessa kyseessä ponnistetaan just sieltä.
 
Lisäksi, kun treenaa niitä juttuja musiikkia vasten, on juttujen ylläpitäminen ja kehittäminen huomattavasti helpompaa, sen ku päräyttää biisin soimaan ja soittaa mukana niin näkee lähteekö jutut (opetellut biisit muistaa huomattavan helposti), kuin se, että yrittää pitää pelkästään irrallisista jutuista kirjaa. Ja totta kai - molempi parempi, ei se, että tekee toista tarkoita etteikö voisi tehdä vähän myös toista. Muutenhan sitä opettelisi pelkästään muiden juttuja, ei sekään nyt oikein futaa.
 
Petruccilla oli jo vuosikausia sitten omatekemä tekniikkaharjoituspaketti, ja hän on haastatteluissakin sanonut, että nuorempana oli vain yksinkertaisesti pakko soittaa hitonmoisia tuntimääriä, että sai sen pohjan kuntoon. Nykyään soittaa vähemmän.
 
Jossain mies väitti, että edelleen treenais samalla tavalla kuin yliopistoaikoina, Jollain empatiatasolla toivoinkin ettei väite pitäisi paikkaansa:) Tosin, mä muistelisin Petruccin sanoneen että sen treenaaminen oli enempi sitä, että se vaihteli tosi paljon niitä juttuja joita se treenas, ei siis samaa pakettia päivästä toiseen, vaan uusia asioita, mutta samoista aiheista - pikkaaminen, sweeppaaminen, täppääminen, legato jne.
 
Gitaristi:
 
Tarkoitin siis sitä, että aivan sama mitä juttuja harjoittelee, 1234-treenejä tai ihan mitä tahansa muuta, niin ei ne ihan heti siihen tempoon 200 lähde 16-osina vaikka olisi millaiset harjoitusmetodit. Guthrie ehkä oppi sen nopean pikkaamisen kolmessa viikossa, mutta se johtui aivan varmasti siitä että Guthrie oli: 1. soittanut ihan helvetisti ennen sitä ja 2. on muutenkin todella lahjakas jätkä. Lainaan itseäni: tarkoittaako tuo, että "soittaa eikä treenaa" vaan käytännössä sitten sitä, että soittaa vaan sellasta musaa jota pystyy vetämään ja antaa sen teknisen tason kohota siinä samalla? Guthrien kohdalla homma varmaankin toimi juurikin näin. Kun tietyt perusjutut on helvetin hyvin hanskassa niin kyllähän siinä vaiheessa on aivan eri lähtökohdat lähteä treenaamaan jotain ynkkä-sweeppejä yms. Tämä ei käsitteekseni kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Guthrie olisi treenannut aivan helvetisti sitä soittamista että pystyy soittamaan ne ynkkä-sweepit. Vai eikö vuosikausien aktiivista soittamista sun mielestä lasketa treenaamiseksi? Mä en ainakaan pidä treenaamista synonyymina 1234-treenejen soittamiselle, vaikka sellaisen kuvan oot ilmeisesti jostain syystä saanutkin.
 
Tää on nyt nähtävästi todella vaikea asia selittää. Lähdetään siitä, että sun täytyy ymmärtää mikä ero on siinä, opetteleeko soittamaan teknistä death metallia vai bluesia. Toisessa musiikin rakennustapa on niin eri, että juttujen siirtäminen toiseen ympäristöön, toiseen biisiin on huomattavasti hankalampaa. Toisessa taas lähes jokainen biisi on pohjimmiltaan samoista aineksista kasattu. Siksi G:n ja muiden samantyyppisten jätkien lähtökohta soittamiseen on aivan erilainen kuin jonkun joka opettelee vaikkapa Children of Bodomia ensimmäisenä kitarakappaleenaan.
 
Treenaaminen on useimpien soittajien mielestä sitä, että hinkataan samaa asiaa uudelleen ja uudelleen niin kauan että aivot halkeaa ja on pakko lopettaa. Sitten sama toistetaan seuraavana päivänä. Useimpien mielessä olevassa ideaalitilanteessa tätä toistetaan seuraavat 100 vuotta, tai niin kauan kuin nyt vaatiikin että tavoite, mikä se sitten onkaan, saavutetaan. Onko tässä jonkun mielestä jotain järkeä?? Jaksaako joku oikeasti muka minuutti, tunti, päivä, vuosi toisensa jälkeen innostua saman asian hinkkaamisesta yksinään harjoituskopissa (sitä innostumista nimittäin vaaditaan jotta kehitystä voi tapahtua)?? Onko se jotenkin oikeasti ideaali tilanne, tuleeko siten teknisiä mestareita, TIETÄÄKÖ KUKAAN YHTÄÄN HYVÄÄ SOITTAJAA JOKA OLISI TEHNYT NIIN??? Vai oisiko niin, että se, kun tuntee itsensä heikoksi paskaksi kun ei taaskaan pystynyt viikon jälkeen ylläpitämään sen saman asian hinkkaamista, johtuukin siitä että aivoissa on virhekäsitys? Soittaminen on sen sijaan useimpien mielestä eri homma, se on kivaa. Mitäs jos se hinkkausvaihe treenaamisessa olisikin ihan leppoisaa ja mukavaa? Olisiko silloin mikään ihme että jaksaa treenata 29 tuntia vuorokaudessa?
 
Virhekäsitys on se, että sitä samaa asiaa pitäisi hinkata samalla tavalla päivä toisensa jälkeen. Eikö niin, että jos on treenannut yhden molliasteikkopatternin tempoon 200, on olemassa motoriikka soittaa muutkin samoihin ideoihin perustuvat patternit tempossa 200? Okei. Jos ottaa aikaa X vuotta treenata motoriikka sille tasolle, että pystyy soittamaan edes sen yhden patternin tempossa 200, niin onko järkeä hinkata vaan sitä yhtä patternia niin kauan että se menee siinä tempossa? Jos vastaus on kyllä, niin kuvitteellinen soittajamme, joka treenasi näin heitti juuri X vuotta tehokasta MUSIIKINopiskelua kankkulan kaivoon. Mitenkäs moinen ongelma kierretään? Jos toinen soittaja käyttää sen saman ajan siihen, että treenaa sitä yhtä mollipatternia hirveellä intensiteetillä hetken, niin että se menee niin tehokkaasti kuin mahdollista ja sitten siirtyy käyttämään kyseistä juttua musiikissa (josta se patterni esmes alunperin on peräisin), opettelee seuraavaksi toisen, kolmannen ja sadannen samalla tavalla, ja pitää koko ajan musiikkia soittamalla yllä edellisiä oppimiaan juttuja ja siirtää niitä uuteen ympäristöön, kehitys on valtavasti kokonaisvaltaisempaa. Ja toisaalta, tällä tavalla treenaamalla voi ottaa hienoja juttuja ja soittaa niitä vaikka ne olisivatkin liian nopeita alkuperäisessä ympäristössään, soveltamalla niitä niissä rajoissa joissa itse pystyy vetämään.
 
Ts. se, mitä mä uskon Guthrien tehneen (huom. en ole seurannut G:n soittoa läheltä, mutta muiden kovien tyyppien kyllä, käytän nyt G:tä esimerkkinä), on, että se on lähestynyt musiikkia ja soittamista huomattavasti erottelevammin ja toisaalta kokonaisvaltaisemmin kuin esmes miten sä, Gitaristi nyt tunnut ajattelevan. Se ei ole treenannut LÄHTÖKOHTAISESTI biisejä tai juttuja - vaan musiikkia. Se on ottanut kiinnostavan pätkän musiikkia, joka voi olla miten nopeaa tai hidasta tahansa, treenannut sen niin hyvään kuosiin kuin oma kyky antaa sillä hetkellä tai lähitulevaisuudessa myöden ja siirtynyt käyttämään sitä musiikissa, liittäen sen pikemminkin harmonisen ja tyylillisen kontekstinsä kautta soivaan musiikkiin kuin tiettyyn rajattuun ympäristöön, so. joku biisi ja sen soolo. Jos se alkuperäinen biisi irtoaa sillä hetkellä, niin se on iloinen bonus, päämäärä, jota kohti oltiin vain periaatteessa menossa. Pääasia on oppia musiikin kieli ja puhumaan sitä haluamallaan tavalla soittimen kautta.
 
Kysymys on pohjimmiltaan samasta asiasta kuin mitä Steve Vai sanoi joskus jossain haastattelussa, siitä, että MITÄ TAHANSA pystyy soittamaan, kunhan tempon pudottaa itselleen sopivaksi. Ts. opettelemillaan jutuilla voi aina tehdä musiikkia, vaikka ne olisikin alunperin soitettu levylle missä tempossa.
 
Koska G:n pohja on yksinkertaisessa blues/rock-musiikissa, juttuja on ollut alussakin huomattavan helppo siirtää kappaleesta ja ympäristöstä toiseen, useimmiten harmoninen ympäristö pysyy ainakin funktionaalisesti täysin samana. Kun ajattelu ja ymmärrys kehittyy, huomaa enemmän ja enemmän mahdollisuuksia niiden lainalaisuuksien puitteissa joilla musiikki toimii.
 
Tästähän nyt saa helposti sen kuvan, että sitä treenityötä, tekniikan kehittämistä ei varsinaisesti tehtäisi missään vaiheessa kun aina vaan siirrytään uuteen juttuun - virhepäätelmä. Idea onkin siinä, että "treenaaminen" pidetään mahdollisimman vähäisenä ja siirrytään mahdollisimman nopeasti soittamiseen, soittamisen harjoitteluun, todellisen asian treenaamiseen. Kun joku juttu lähtee, hallitusti, rennosti, puhtaasti ja hyvän kuuloisesti, sitä aletaan soittaa musiikkia vasten ja etsitään keinoja, joilla se juttu saadaan pidettyä samaan aikaan sekä puhtaana, hallittuna, rentona, että oikean kuuloisena kontekstiin nähden, että myös käyttökelpoisena, joustavana elementtinä muuhun soittoon nähden - myös korkeammissa tempoissa. Tässä taas on samasta asiasta kysymys, kuin mistä Ambitus perin usein puhuu, siitä, että juttuja harjoitellaan irrallaan toisistaan. Musiikki on perin luonteva tapa harjoitella asioiden linkittämistä. Kun se työn alla oleva juttu otetaan heti osaksi musiikkia, jota soitetaan muutenkin, vältytään siltä, että opitaan huonoja tapoja, opitaan esmes pikkaamaan joku yhtä kieltä pitkin menevä nopea juttu tavalla, jolla se menee, mutta joka ei toimi ollenkaan vaikeammissa jutuissa.
 
Se, mihin Guthrien tekniikan häikäisevyys perustuu, on sen joustavuus, ei varsinaisesti esmes nopeus tms. Eikö niin? Se, että oli mikä tahansa sävellaji, harmoninen ympäristö, tempo tms. niin se pystyy improvisoimaan täysin suvereenisti päälle. Tällainen joustavuus syntyy mun nähdäkseni juuri sen kautta, että kaikki, mitä soittaa ja ajattelee, liittyy yhteen, on musiikkia sen perimmäisessä, soivassa merkityksessä. Kovat soittajat harvoin puhuvat treenaamisesta, koska niillä ei ole varsinaista eroa treenaamisen ja soittamisen välillä. Kyllähän se Guthriekin näyttää kaikissa tekniikka- yms. videoissa ja kirjoissaan ihan niitä samoja likkejä kuin kaikki muutkin, esmes Paul Gilbertin jo koomisen kuuluisaa 3 + 1 -alternateharjoitusta. Erona vaan on se, että G:n soitosta kuulee aina sen, kuinka se päässään kuulee niitä likkejä tekniikkaharjoituksinakin näyttäessään niiden suhteen musiikkiin. Se tekniikkaharjoituskin on siis pätkä musaa ja se "treenatessaan", eli siivotessaan sitä sellaiseksi kuin se haluaa sen olevan, suhtautuu siihen niin kuin musiikkiin.
 
Yksi asia, johon on vielä pakko kiinnittää huomio, on se, että tajuaako kukaan miten hyvät KORVAT G:llä on? Yksi yleisimmistä esteistä kehittymiselle on se, ettei huomata omia virheitä, koska ei vaan kuunnella eikä siten kuulla omaa soittoa riittävän tarkasti. Mitä paremmat korvat, mitä enemmän oppii kuuntelemaan muiden soittoa, sitä tarkemmin erottaa kuuntelemalla omastakin soitostaan virheitä ja sitä nopeammin ja tehokkaammin kehittyy. G on opetellut lähes kaiken korvalla, mutta ei rajoittunut siihen, se lukee nuotteja kaikesta päätellen erittäin suvereenisti. Kun se erottaa muiden soitosta vivahteita, se huomaa niiden puutteen omassa soitossaan.
En muuten muista tavanneeni yhtään todella kovaa soittajaa jolla EI olisi hyviä korvia. Ja taas, kun tuskastelee että helvetti kun ei oo aikaa treenata korvia - kun yhdistää sen siihen kitaran treenamiseen, niin kas kummaa kun aikaa vaan riittää.
Mutta, yks puute mikä mun mielestä G:llä on, ettei sekään ole opetellut musiikkia kokonaisvaltaisella tasolla ilmeisesti ihan riittävästi, se ei nimittäin tunnu kirjoittavan mitenkään huomattavasti kiinnostavampia kappaleita kuin muut kollegansa. Myös se on syytä pitää mielessä treenatessaan.
 
Mä en siis tarkoita, että G (tai esmes Ynkkä, joka aina sanoo kuinka ei oo treenannut ikinä) ei olisi yhtään "treenannut", koskaan, kysymys on siitä, että se "treenaamisen" määrä minimoidaan ja siirrytään TREENAAMISEEN, siis musiikin soittamiseen, joka on sen todellisen asian tekemistä. Miten muurari oppii ammattinsa? Muuraamalla tiiliä seinään, ei "treenaamalla" muuraamista. Olipa huono esimerkki, otetaan toinen - miten maratoonari kasvattaa kuntoaan? Olisi aika perverssiä, jos maratoonari kasvattaisi kuntoaan pääosin juoksemisen harjoittelulla (mitä se sitten olisikaan, pikku pyrähdyksiä, joissa tarkkaillaan mitä tekee, vai mitä, en ole ikinä kilpajuoksua harrastanut), sen sijaan että JUOKSISI?
Voi olla helvetin vaikea ymmärtää, mikä ero näillä on ja miten em. asia on toteutettavissa, jos soittaa esmes pelkkää heviä, siinä harjoittelu kun usein perustuu pelkkään rajattujen kokonaisuuksien harjoitteluun, mutta ehkä siihen pystyy kun oikein yrittää.
 
Kai kaikki kuitenkin lopulta haluavat soittaa musiikkia?
 
Jaqqi:
 
Noista 1234 harjoituksista sen verran, että ainakin Petruccin, Vain, Satrianin ja Govanin opetuskirjoissa niitä neuvotaan käyttämään. Sinänsä erikoista haukkua niitä govaniin liittyvässä ketjussa kun govan itse puhuu opetuskirjoissaankin niiden puolesta
 
Kuka niitä on haukkunut? Ne on välttämättömiä harjoituksia, mutta mä kiinnitin huomion siihen, että kuinka paljon niitä oikeasti kannattaa harjoitella? Mikä se niiden todellinen funktio on? Luuleeko joku, että Govanilla on ollut se musiikki sisäänrakennettuna aivoissa aina ja se on vaan hommannut 1234-harjoituksilla motoriikan soittaa sitä?