Yleistä keskustelua musiikista ›

Mitä hsv kirjoitti tuossa edellä, allekirjoitan sen myös itse. Mitä enemmän on musiikin kanssa tekemisissä, sen enemmän löytää hienouksia eri musiikki tyyleistä. Itse olen ns. kasvanut kodissa missä kuunneltiin pääsääntöisesti klassista musiikkia, vanhempi siskoni tosin oli nuorena ja on vieläkin kova hard rock -fani, eli pohja löytyy vähän sieltä suunnalta - ja itse olen nyttemmin keskittynyt enemmän metalliin, progressiiviseen sellaiseen ja neoklassiseen jne, mutta on todettava, että pidin esimerkiksi Anna Abreunkin albumista plajonkin.
 
Mutta halusin tässä sanoa, on jo sen minkä aikaisemmin sanoin, että kyllähän musiikkia myydään massoille, jotka eivät välttämättä ymmärrä musiikista paljonkaan. Tärkeämpää todella monelle (varsinkin nuorelle) voi olla ja onkin pelkästään kuuluminen tiettyyn viiteryhmään, jossa tietynlainen musiikki esittää keskeistä roolia. Musiikkia myydään trendeillä, joihin liittyy aika tavalla paljon enemmän kuin pelkästään itse musiikki. Sitten löytyy taas vanhemmasta sukupolvesta omia ryhmiä, musiikillisesti tumpeloita ihmisiä, joiden on statuksensa vuoksi mentävä esim. joka kesä Savonlinnan oopperajuhlille pelkästään näyttäytymään toisille kaltaisilleen.
 
Jokaisesti musiikki tyylistä löytyy hienoja asioita, niille jotka ymmärtävät musiikista ylipäätään jotain, mutta kaikki ihmiset eivät omaa musiikillisia lahjoja.

Tuo Harrin viimeinen kommentti pitänee varmaan paikkansa.
Yhden euroviisuartistimme lauluäänen olen kyllä haukkunut paskaksi ja pysyn kannassani.
Nimeä jäähyn pelossa enää en sano.

Olen itse joskus vuosia sitten valinnut omaksi filosofiakseni että huonoa musiikkia ei ole olemassa vaan kyseessä on oma kyvyttömyys ymmärtää ja nauttia juuri tuosta tietystä musiikkityylistä tai kappaleesta. Nykyisin olen yhä enemmän tätä mieltä kun vuosia sitten suorastaan traumoja aiheuttanut musiikki on pikkuhiljaa auennut kuuntelukokemusten lisääntyessä.
 
Kuuntelen parhaillani erästä omakustannelevyä. Tässä laulaja karjuu epävireisesti, kitaristin soundi on mielestäni huono, komppi huojuu ja biisit ovat epäomaperäisiä eivätkä jää mieleen. Tämä on mielestäni huonoa musiikkia eikä tietoisuus vaikkapa laulajan vaikeasta perhetilanteesta tai kitaristin kuuroudesta auta minua yhtään enempää "ymmärtämään" tätä levyä.

Kuuntelen parhaillani erästä omakustannelevyä. Tässä laulaja karjuu epävireisesti, kitaristin soundi on mielestäni huono, komppi huojuu ja biisit ovat epäomaperäisiä eivätkä jää mieleen. Tämä on mielestäni huonoa musiikkia eikä tietoisuus vaikkapa laulajan vaikeasta perhetilanteesta tai kitaristin kuuroudesta auta minua yhtään enempää "ymmärtämään" tätä levyä.
 
Sä et tajua em. filosofiaa kokonaan, haet sitä ymmärtämistä ihan väärästä suunnasta. Kun kysymys on musiikista, josta pystyy kuunnellessaan jo erittelemään ne osa-alueet jotka siitä tekevät muihin verrattuna paremmin tai huonommin toteutettua, se tarkoittaa että tyyliä sinänsä jo oikeasti ymmärtää jollain tasolla. Tällöin kuulemaansa voi määritellä ja arvottaa sen omilla ehdoilla. Ymmärtäminen tarkoittaakin toisaalta sitä, että musiikkia täytyy osata kuunnella sen omilla ehdoilla, vasta silloin arvostelu tekee musiikille oikeutta. Paitsi jos kysymys on vaan subjektiivisesta lausahduksesta "no ei tää ny toimi mulle" (kuten A. Koivusen tapauksessa). Jos kuitenkin kutsuu musiikkia huonoksi, se tarkoittaa että arvostelman täytyy sisältää joku määritelmä sille, mitä huonous on.
 
Toisaalta, ymmärtäminen tarkoittaa myös sitä, että todennäköisesti ne mainitsemasi omakustanteen tehneet jätkät on tehneet sitä levyään ihan fiiliksissä, täysillä ja itse siihen musaan uskoen. Ne saa siitä kiksejä. Kysymys onkin siitä, että sä et pysty asettumaan niiden rooliin, vaihtamaan päähäsi niiden aivoja ja kuulemaan levyä niiden korvilla. Ts. ymmärtämään sitä, miten ne kokee sen musiikin, miksi se on niiden mielestä hyvää ja tarpeellista julkaista. Jos sä pystyisit tekemään näin, silloin sä ymmärtäisit kyseistä musiikkia ja pystyisit nauttimaan siitä.
 
Ymmärtäminen tarkoittaa myös aikasidonnaista ymmärtämistä. Jokin levy voi olla vaan tässä ajassa paskaa, vanhentuneen ja huonosti tehdyn kuuloista. Jos sen pystyy kuulemaan eri aikalaisen korvin, pystyy myös ymmärtämään mikä siinä potkii. Näin esim. siis vanhojen levyjen kohdalla, joita usein mollataan skeidaksi turhan helposti.
 
Tämä hiukan meitsi rakastaa kaikkia -tyyppinen ajattelu ei kuitenkaan, tietenkään tarkoita sitä, etteikö musiikki voisi olla vertailukohtiensa rinnalla, aikaansa heijastettuna aikas onnettomasti toteutettua, elikkäs sitä merkityksetöntä täyttä paskaa, jota (ehkä) kyseinen omakustannekin edustaa.
 
Kysymys on vaan asioiden tarkemmasta määrittelystä;)

Komppaan James Murphya:
"Thing is, mass culture is just so tremendously bad, and underground culture is so tremendously underground, that it's very hard for bands to be really good. There's just so much more to know."

Tietenkään toisten päihin ei voi päästä sisään. Mutta siitä ei ymmärtääkseni ollut kysymys, vaan pikemmin niin, että periaatteessa kaikki musiikki on hyvää kun sitä katsoo oikeasta kulmasta.
 
Juurikin niin, ymmärsit aivan oikein. Lue vielä mun viesti uudelleen jos ekalla kerralla saanut selvää esimerkeistäni, joilla havainnollistin eri katsantokantoja.
 
Toki voin ajatella, että hienoa kun jätkät on päässeet siihen pisteeseen asti, että ovat saaneet levyn tehtyä. Mutta siinä ei ole niinkään kysymys ymmärtämisestä kuin jostain sosiaalisesta arvonannosta.
 
Sä et nyt irrottaudu omasta, tähän hetkeen sidotusta persoonastas tarpeeks hahmottaakses pointin.

Publicity stunt?
 
Suomi on kyllä otollinen maa julkisuuden hyödyntämisen suhteen, kun täällä on niin vähän ns. "julkiksia". Tähän samaan suohon upottaa vuosi toisensa jälkeen uusi yrittäjä ja luonnollisesti osa heistä toimii pop-musiikin parissa.
 
Mitä tulee tähän kyseiseen tapaukseen; en usko henk. koht. tämän olevan mikään julkisuustemppu, kun valitettavasti noilta Koivusen aiemmilta aivopieruiltakaan ei ole pystynyt välttymään kiitos iltapäivälehdistön. Antaa pojan aukoa leukojaan, jos siihen pakottavaa tarvetta tuntee.

Tähän ketjuun sopinee kysymys josta hiljattain keskustelin kavereideni kanssa... Eli siis kysymys oli siitä onko joillakin ihmisillä yksinkertaisesti huonompi musiikkimaku kuin toisilla.
 
Itse (ehkä hieman provoilumielessä) väitin että kyllä on. Kavereiden kanta oli hyvin pitkälle sitä että "toiset nyt vaan tykkää erilaisesta musiikista". Mainittakoon, että minua yleisesti ottaen ärsyttää kun hyvin alkanut keskustelu tapetaan "nämä on mielipideasioita - kaikki ovat erilaisia - toiset tykkää muhkummasta" -tyylisellä tyhjänjauhannalla. Oli se miten totta tahansa...
 
Mutta palatakseni kysymykseen musiikkimakujen "laadusta" sanotaan vaikka että mielestäni ihmisellä joka kuuntelee esim. klassista musiikkia tai mitälie fuusiojazzia on parempi (kehittyneempi) musiikkimaku kuin hänellä jonka lempiartisti on Dr. Bombay.
Tietty musiikki vaatii kuulijaltaan enemmän. Ehkä ymmärrystä musiikin tekemisestä tai teoriasta, tai ainakin keskittymistä musiikin kuunteluun. Voi siis sanoa että toiset ovat toisia "parempia" kuuntelemaan musiikkia. Heillä on siis parempi musiikkimaku.
 
Juu... Sanokaa toki muutkin jotain aiheeseen.

Tähän ketjuun sopinee kysymys josta hiljattain keskustelin kavereideni kanssa... Eli siis kysymys oli siitä onko joillakin ihmisillä yksinkertaisesti huonompi musiikkimaku kuin toisilla.
 
No ei varmaan. Ihmiset vaan kuuntelee musiikkia eri lailla. Aika pieni osa kuuntelee musiikkia analyseeraten soundeja, laulun laatua/tekniikkaa yms.
Joillekin hyvä piisi on sellainen, että jalka alkaa heilua ja toisille ei käy mikään koska Beatlesin jälkeen ei olla edes pop-musiikkia tehty. Olen tullut siihen tulokseen, että nämä pahimmat musiikkikappaleiden analyysien suoltajat eivät edes pidä musiikista, he pitävät analysoimisesta. Surullinen juttu, koska he eivät pysty nauttimaan millään tasolla musiikista.

Nimenomaan "publicity stunt" kaikinpuolin ja ällistyttävän ilmiselvä sellainen.
 
Ensinnäkin Iltalehti taas repii otsikkonsa irti asiayhteydestä, joka on nykyään heidän leipäjinsa kun netin myötä ei kukaan terve ihminen osta tabloidia (eihän?)
 
Iltalehden otsikko on - _
"Hevi-Ari haukkuu Anna Abreun:
"Annan musiikki on p****a!"
 
Jutun sisältö on taasen löyhästi lainattu Suosikki-lehdestä
 
"Annan kama on sellaista, jota en kuuntele", Ari Koivunen aloittaa vuodatuksensa Suosikki-lehden seuraavan numeron haastattelussa.
 
- "Samasta syystä kuin en kuuntele hip hopia: tiedän jo kuulematta, että se on p****a", kun en siitä mitään ymmärrä, suorasukainen Idols-tähti perustelee.
 
Missään vaiheessa Ari Koivunen ei sano "Annan musiikki on p****a" kuten lehti antaa ymmärtää. Mutta noiden selkeästi alkuperäisistä toimittajan kysymyksistä irrotettujen lainojen perusteella Koivusen sanat voidaan tulkita tuon otsikon mukaisesti. Mutta Ari Koivunen ei koskaan otsikon sanomaa ole haastattelussa sanonut.
 
Suomalaiset tabloidit ovat yhä enemmän alkaneet käyttämään asiayhteydestä irrotettuja otsikoita, joilla haetaan lukijan mielenkiinto. Katsokaa vaikka mitä tahansa viikonloppunumeron kantta, täynnä otsikoita joista voisi vetää monia eri johtopäätöksiä, mutta kun otsikon takaa löydettyä juttua vilkaisee on juttu täyttä tuubaa ja otsikko irrotettu asiayhteydestä. (Taisi olla viime viikon ykkösotsikko mitä Siwan lehtitelinettä katsoin, Katri Helena "Löysin rakkaani lavalta" tjsp , itse juttu tietenkin viittaa edesmenneeseen Timo Kalajojaan. Iso otsikko taaseen voidaan tulkita lukijan puolesta monitasoisesti, eritoten niin että K.Helenalla on siis uusi mies.) Ja lukuisia vastaavia esimerkkejä.
 
Hassua, että suomessakin voidaan mennä vielä askel lähemmäs väkinäistä sensaationhakuisuutta vaikka täälä on niin vähän näitä "julkkiksia" mistä kirjoittaa. Näin muuten Kristian Meurmanin junassa ja ohikulkiessani yksi sen suusta päässeistä sanoista oli aivan saletisti "paska" miehellä ei varmasti ollut wc-hätä vaan ihan selkeästi haukkui siinä Panu Larnoksen uuden levyn ihan lyttyyn (levyn joka tarvitsee kipeästi kaiken promootiotyön minkä vain voi saada) Joopa joo...

Jeah, lempiaiheeni: subjektiivisuus ja objektiivisuus.
 
Itse lähden siitä lähtökohdasta, että KAIKKI on subjektiivista. Kukaan ihminen ei voi suhtautua mihinkään täysin objektiivisesti vaan kaikki on johonkin suuntaan biasoitunutta.
 
Musiikkia voidaan tietysti arvioida objektiivisesti, mutta tällöin sille tulee asettaa tiettyjä mittareita. Silloinkaan tosin ei olla objektiivisia, sillä mittarien valinta on subjektiivista ja tämä biasoi tietyllä tapaa "objektiivista" tietoa. Entä mitä nämä mittarit ovat? Tekniikka? Sävelmäärä? Nopeus? Säveltäjän kokemus? Suosio?
 
Pääsenpä lainaamaan lempikohtaustani Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvasta:
 
--
 
NEIL
Understanding Poetry, by Dr. J. Evans Pritchard, Ph.D. To fully understand poetry, we must first be fluent with its meter, rhyme, and figures of speech. Then ask two questions: One, how artfully has the objective of the poem been rendered, and two, how important is that objective. Question one rates the poem's perfection, question two rates its importance. And once these questions have been answered, determining a poem's greatest becomes a relatively simple matter.
 
If the poem's score for perfection is plotted along the horizontal of a graph, and its importance is plotted on the vertical, then calculating the total area of the poem yields the measure of its greatness.
 
A sonnet by Byron may score high on the vertical, but only average on the horizontal. A Shakespearean sonnet, on the other hand, would score high both horizontally and vertically, yielding a massive total area, thereby revealing the poem to be truly great. As you proceed through the poetry in this book, practice this rating method. As your ability to evaluate poems in this matter grows, so will - so will your enjoyment and understanding of poetry.
 
KEATING
Excrement. That's what I think of Mr. J. Evans Pritchard. We're not laying pipe, we're talking about poetry. I mean, how can you describe poetry like American Bandstand? I like Byron, I give him a 42, but I can't dance to it.
 
--
 
Eli voidaan pohtia, onko edes järkevää suhtautua musiikkiin tai taiteeseen "objektiivisesti". Subjektiivisuus, aah, siinä taas on ihan eri klangi. Olen itse asiassa tapellut tästä samasta asiasta, ironista kyllä Ari Koivunen -ketjussa, mutta mun mielestä musiikki on hyvää jos siitä saa kiksejä, eikä tekijällä tai tuotantotiimillä pitäisi olla siinä mitään sijaa. Granted, joku saattaa ahdistua siitä että "toi on vaan täsmätuotettua kiiltopoppia just tietylle yleisölle, feikataan hyvää musiikkia" - mutta eihän kuulija voi tässä kuin voittaa. Jos se diggaa, se diggaa. Ei sitä tarvitse tukea jos ei halua, mutta silloinkin määrittää itse sen subjektiivisen arvon.
 
Mun mielestä musiikki toimii etenkin konnotaatioiden yhteydessä vahvemmin, koska kyseessä on kuitenkin tunteisiinvetoava juttu. Uskomattoman juustoinen angstibiisi saattaa olla just se juttu sillä hetkellä kun sydän räytyy ja vuotaa tuskan verta, kun taas Walking on sunshine toimii tyytyväisyyden hetkellä. Kappaleen subjektiivinen arvo vaihtelee oman fiiliksen mukaan.
 
Just my two cents. Lähtökohtaisesti "objektiivisilla" mittareilla Panu on oikeassa - subjektiivisilla taas ei.
 
Kukin kuunnelkoon just sitä mitä lystää.

Ihan offtopiikkina, mutta onko tämä Panukin joku Idols -osallistuja, vai miksi sekin on tehnyt levyn?

No ei varmaan. Ihmiset vaan kuuntelee musiikkia eri lailla. Aika pieni osa kuuntelee musiikkia analyseeraten soundeja, laulun laatua/tekniikkaa yms.
Joillekin hyvä piisi on sellainen, että jalka alkaa heilua ja toisille ei käy mikään koska Beatlesin jälkeen ei olla edes pop-musiikkia tehty. Olen tullut siihen tulokseen, että nämä pahimmat musiikkikappaleiden analyysien suoltajat eivät edes pidä musiikista, he pitävät analysoimisesta. Surullinen juttu, koska he eivät pysty nauttimaan millään tasolla musiikista.
 
Kyllä, kyllä... Mutta monesti kuulee puhuttavan "huonosta musiikkimausta". Ja minun mielestäni siinä on ponttinsa.
 
Näinhän se siis menee ja kuuluukin mennä, että jokainen kuuntelee sitä mistä kiksinsä saa. Itsekin saatan himassa popittaa vaikka sitä Dr. Bombayta suu messingillä, mutta tästä huolimatta en voi sille mitään että minusta se on musiikkina melko paskaa. Satun vain (jollain tasolla) pitämään siitä.
 
Vertailukohtana omaan mieltymykseeni "hyvä" musiikki antaa tunnetiloja, kenties pistää ajattelemaan lyriikoillaan ja monesti haastaa kuulijansa eikä aukene helpolla, mutta on sitäkin palkitsevampaa kun lopulta kolahtaa.
Vastaavasti "huono" musiikki on kuin purkkaa jauhaisi. Ei juuri jätä tilaa aivotoiminnalle vaan tajoilee pikkukivaa fiilistä hetken taustalla soidessaan. Yleensä ihan tarkoituksella.
 
Kuuntelen molempia. Ero on kuin pornon katsomisella ja panemisella.
 
Erilaistan makutottumusten vertailuahan voisi jatkaa vaikka ruokaan tai viineihin. Väitän että ammatikseen viinejä maistelevalla kulinaristilla on parempi maku viinien suhteen kuin minulla, joka kiskaisen vitosen El Tiempon naamariin humalahakuisesti.
 
Analysointia en onneksi osaakaan harrastaa, aika pahasti saa soittaa reisille ennen kuin se meikäläisen kuuntelukokemukseen vaikuttaa.

Kuuntelen parhaillani erästä omakustannelevyä. Tässä laulaja karjuu epävireisesti, kitaristin soundi on mielestäni huono, komppi huojuu ja biisit ovat epäomaperäisiä eivätkä jää mieleen. Tämä on mielestäni huonoa musiikkia eikä tietoisuus vaikkapa laulajan vaikeasta perhetilanteesta tai kitaristin kuuroudesta auta minua yhtään enempää "ymmärtämään" tätä levyä.
 
Tässä tuli mieleen yksi pointti: Monesti kriitikot ovat lytänneet esim.Toton jossa siis lauletaan ja soitetaan varsin vireisesti :-) Toisaalta taas monella kriitikoiden klassikoksi nostamalla levyllä ei se soitto ja laulu ole aina niin "timmissään".
 
Itse olen törmännyt asiaan ,koska en niele purematta"hyvä kitaristi/huono kitaristi" -akselia.Joskus tämä kumotaan vaikkapa argumentilla tyyliin:"No eikö muka Sepi Kumpulainen ole huonompi kitaristi kuin Steve Vai?".Tehdään siis kärjistys.Ääripäät löytää aina.Mies kadulta joka ei ole koskaan soittanut kitaraa on varmaankin huonompi kuin Steve Morse tai Steve Vai.Mutta entä sitten kun verrataan kahta ns.huippukitaristia keskenään? Tällöin "huonous" ja "hyvyys" muuttuvatkin selkeästi enemmän subjektiivisempaan suuntaan.

Eikö muka jonkun mielestä Sepi Kumpulainen voi olla parempi kuin Steve Vai? Onko nyt subjektiivisuus käsitteenä hahmotettu oikein. Objektiivisuus on taiteenaloilla vähän ongelmallista, koska kyse ei ole mistään talonrakentamisesta.

Eikö muka jonkun mielestä Sepi Kumpulainen voi olla parempi kuin Steve Vai? Onko nyt subjektiivisuus käsitteenä hahmotettu oikein. Objektiivisuus on taiteenaloilla vähän ongelmallista, koska kyse ei ole mistään talonrakentamisesta.
 
Voihan toki.
 
Ehkä tässä suhteessa tuo kärjistys "mies-kadulta-joka-ei-ole-koskaan-soittanut vs.Steve Vai" olisi selkeämpi.Pointtini oli kuitenkin se ,että mielestäni ääripäät on yleensä helppo löytää (toki niidenkin määrittely on jossain määrin subjektiivista) ,mutta täysin subjektiiviseksi se menee kun mennään vaikkapa kahden virtuoosin vertailuun (en nimeä nyt ketään ettei tartuta yksittäisiin nimiin).

Olen itse joskus vuosia sitten valinnut omaksi filosofiakseni että huonoa musiikkia ei ole olemassa vaan kyseessä on oma kyvyttömyys ymmärtää ja nauttia juuri tuosta tietystä musiikkityylistä tai kappaleesta.
Entäs jos käy niin, että rupeaa nauttimaan monista muista musiikkityyleistä niin paljon enemmän siitä valtavirtamusiikista, että se alkaa tuntua ikäänkuin puisevalta ja sitä rupeaa karttamaan. Siis meinaan, että kun ei autoista tiedä yhtään mitään niin joku Ladakin on aika tykki vehje kun ei tartte kävellä. Sitten myöhemmin huomaat että muut autot onkin parempia ja alat vähän niinku kypsyä täysin siihen Ladaasi.
 
Aika moni meistä on varmaan kuitenkin aluksi (piänenä) kuunnellut ja tykännyt hirveästi kaikest mainstream-jutusta mitä radiossa on soinut jne. Sitten soittotaitojen ja musiikkitietämyksen karttuessa alkaa kiinnostaa muut jutut eikä yhtään putoa se radiojuttu vaikka olisi aiemmin ollutkin ihan kyvykäs nauttimaan siitä.

Aika moni meistä on varmaan kuitenkin aluksi (piänenä) kuunnellut ja tykännyt hirveästi kaikest mainstream-jutusta mitä radiossa on soinut jne. Sitten soittotaitojen ja musiikkitietämyksen karttuessa alkaa kiinnostaa muut jutut eikä yhtään putoa se radiojuttu vaikka olisi aiemmin ollutkin ihan kyvykäs nauttimaan siitä.
 
Mun mielestä se on outoa ja surullista. Kyllä ainakin mä pystyn asettumaan ihan samaan tilaan kuin aiemminkin ja löytämään mikä siinä musassa on se juttu, jota diggailla. Ei kaikkea enivei voi kuunnella samalla tavalla, tai totta kai voi, mutta siinä ei ole mitään järkeä, silloin ei pysty tykkäämään kuulemastaan.

...objektiivisen mielipiteen...
 
Ei tommosta olekaan.