Yleistä keskustelua musiikista ›

Opethin hehkutus on kyllä mennyt omasta mielestä ihan yli..
Vaikka on yrittänyt kuunnella tubessa, niin ei siitä siltikään saa mitään irti..

Ei liity ihan aiheeseen, mutta kirjoitanpa silti. 80-luvun lopulla hehkutettiin joka paikassa Tetris-peliä. En päässyt sitä pelaamaan ihan ensimmäisessä rintamassa, mutta kun ensimmäisen kerran näin sen kaverillani, niin luulin sen olevan varsinaisen pelin latauspeli.
 
Mutta aiheeseen liittyen, Yesin The Yes Album (1971) aiheutti minulle myös samankaltaisen pettymyksen. Tässäkö tämä yksi maailman kinkkisimmistä progebändeistä muka on? Eka vaikutelma ei tosiaan tukenut tätä ennakkokäsitystä. Eipä silti, en ole koskaan oppinut pitämään tuosta yhtyeestä, vaikka sen tuotantoon olen jälkeenpäin paremmin perehtynytkin.

Opethin hehkutus on kyllä mennyt omasta mielestä ihan yli..
Vaikka on yrittänyt kuunnella tubessa, niin ei siitä siltikään saa mitään irti..
 
Lähes sama. Damnationin kohdalla tein tosin poikkeuksen, sillä tuo lätty on aivan saatanan kova. Muuten ei todellakaan iske.

Kaikki tykkää PMMP:stä, ja välillä tuntuu että jos siitä ei perusta niin ei ymmärrä musiikista mitään. Minusta se on ihan helvetin ärsyttävää jolkotusta.
 
Kaks keskinkertasta ämmää laulaa joitain biisejä

Samaa mieltä. En edelleenkään sitä tajua. No yleensäkin ne hittibiisit ei muhun iske. Sama Procol Harumin kanssa. Niilläkin on musta sata parempaa biisiä kuin Whiter Shade of Pale. Sama tosiaan toi Paranoid. Ehdottomasti levyn heikoin ralli, musta.
 
As strong as Samson. Anteeksi jos jurrissa hatusta vedin väärin nimen mutta tuo biisi on todella kaunis ja rumpali vitun hyvä ja Gary Brooker täysin aliarvostettu...

The Whon Tommy ja Who's Next. Whon 60-luvun matskua pidän todella hienona musiikkina, ja pitihän nämä hehkutuksen perusteella hankkia.
 
Rock'n rollin pelastajat, uskomaton kokemus, rock-historian klassikot my ass. Tylsiä, mitäänsanomattomia, kliseisiä, pömpöösejä aikuisrockpläjäyksiä. Kliseisiä riffejä ja nostatuksia ja kliseistä artikulaatiota laulussa. Vai onko se niin, että näistä ne kliseet ovatkin saaneet alkunsa?
 
Ja joku Pinball Wizard... hitto, meikäläinenkin osaisi vääntää sellaisen biisin. En tosin kehtaisi soittaa sitä kenellekään, kun hävettäisi liikaa.
 
Höh. Taidan lyödä A Quick Onen koneeseen.

Black Sabbath ja Joy Division oli sen kaltaisia ensikokemuksia. Black Sabbath avautui kun sain kuulla Into The Voidin, sitten Tajusin(tm).
 
Doom metal oli ollut pitkän aikaa tämmöinen "mitäs ihmeellistä tässä on", vanhempana arvostaa.

Van Morrisonin hieno "Astral weeks" vaati varmaan kymmeniä kuuntelukertoja ennen kuin alkoi avautua. Piti vaan jaksaa kuunnella, vaikka moni klassikoksi hehkutettu raita tuntui olevan vain tylsää parin soinnun jankkausta minuuttitolkulla. Mutta piti yrittää ymmärtää, kerran NME oli valinnut lätyn Kaikkien Aikojen Rock-albumit Top 10-listalle.
 
Joku "Smoke On The Water" kuulosti tylsältä ja hitaalta yritykseltä soittaa Stoogesin "Loosen" riffiä.
 
Stoogesien ekaa ja kolmatta albumia olin diggaillut kovasti, joten monien parhaana pitämä "Funhouse" oli sitten pitkän aika karvas pettymys. Kyllä sekin sitten avautui, tosin vieläkään ei harmita ettei tullut hommattua 7 CD:n "The Complete Funhouse Sessions"-boxia...

Pahimman Iron Maiden -huuman jälkimainingeissa kuulin Dickinsonin soolomateriaalista ja pinkaisin paikalliseen kirjastoon. Chemical Weddingiä koitin kuunnella, mutta King in Crimsonia en jaksanut kuunnella puolta minuuttia kauempaa, se kuulosti aivan järkyttävän tunkkaiselta ja ei-Maiden -meiningiltä. Nimikkobiisikin oli kauhea pettymys, ei Harrisin bassotuksia ja aivan liian tyly äänimaailma ja tylsä biisi. Palautin levyn. Pari vuotta myöhemmin lainasin levyn hetken mielijohteessa ja kuuntelin sen kokonaan läpi. Viimeisen kappaleen aikana ajattelin jo että ei voi mennä paremmaksi, mutta Alchemistin loppuryminä oli kyllä niin mahtavuutta että oksat pois! Myöhemmin ostin saman levyn ja pidän sitä Dickinsonin parhaimpana soolotuotoksena.

Opethin hehkutus on kyllä mennyt omasta mielestä ihan yli..
Vaikka on yrittänyt kuunnella tubessa, niin ei siitä siltikään saa mitään irti..
 
Kaikki tykkää PMMP:stä, ja välillä tuntuu että jos siitä ei perusta niin ei ymmärrä musiikista mitään. Minusta se on ihan helvetin ärsyttävää jolkotusta.
 
Nämä nyt ainakin tulee mullakin mieleen, tosin eivät liene kovinkaan legendaarisia. Kummatkin ovat mielestäni aivan tyhjänpäiväisiä.
 
Edit: Lisätään vielä Purplen Fireball -levy. Fanien hehkuttama mutta itse en saanut siitä oikein mitään irti, melko rasittavaa ryminää ja kohellusta.

Ei niinkään levy mutta bändi juttu.
 
Joskus teininä suuressa Metallica ja thrash-metalli huumassa lainasin kirjastosta Motörheadin Snake Bite Loven tutustuakseni bändiin.
 
Oltiin kaverin kanssa kauhuissamme levyn aloittavasta Love for sailista joka meni duurissa ja kuullosti pop-musiikilta. Lemmyn laulu kuullosti jonkun pultsarin epäselvältä mutinalta muutenkin. Jokaista biisiä kuunneltiin hetki ja siten vietiin levy takasin kirjastoon dissaten matkalla koko bändiä.
 
Kahta vuotta myöhemmin ostin luokkaretkellä Motörheadin Everything Louder Than Everybody Else liven ja sekosin. Siitä lähtien on Motörhead ollut kuningasbändi ja Lemmy jumala.
 
Vieläkin hävettää miten typerä, ehdoton ja kapeakatseinen idiootti voi nuori teinihevari pahimmillaan olla. :)
 
Paranoidin enkä Ozzyn lauluäänen hienoutta taas en ole ikinä ymmärtänyt.

The Beatles. Käytännössä koko tuotanto. Pullollaan tylsiä ja keskinkertaisia poppibiisejä. Muutenkin mun mielestä koko bändin läpilyönti johtui vain siitä, että maailmassa sattui sillä hetkellä olemaan paikka yhdelle yhtyeelle, josta tulee kaupallinen ja jokasuuntainen jättimenestys.

The Whon Tommy ja Who's Next. Whon 60-luvun matskua pidän todella hienona musiikkina, ja pitihän nämä hehkutuksen perusteella hankkia.
 
Enpä näköjään oo ainoo, joka oli tästä samaa mieltä. Ostin Who's Nextin, kun sitä on bändin parhaana levynä hehkutettu, mutta en digannu sitten yhtään. Todella väsynyttä meninkiä ja puolivillaisia biisejä. Ei pudonnu sitten yhtään.

The Beatles. Käytännössä koko tuotanto. Pullollaan tylsiä ja keskinkertaisia poppibiisejä. Muutenkin mun mielestä koko bändin läpilyönti johtui vain siitä, että maailmassa sattui sillä hetkellä olemaan paikka yhdelle yhtyeelle, josta tulee kaupallinen ja jokasuuntainen jättimenestys.
 
Erittäin hyvin sanottu! +

Metallican ja Nirvanan mahtavuutta en ole yrityksistä huolimatta vielä koskaan löytänyt.

Kyllähän näitä joitakin on, parhaana esimerkkinä ehkä Van Morrisonin "Astral Weeks". Se ei ole koskaan ottanut avautuakseen. Sen sijaan "Moondance" on eräs suosikkilevyistäni, mutta levy onkin kokonaisuutena huomattavasti helpompi ja popimpi tapaus (tosin minusta musiikin vaikeus ja/tai monimutkaisuus eivät ole itseisarvoja). Brian Wilsonin "Smilen" kanssa kävi myös samalla tavalla: legendaarista kulttimainetta nauttiva ja eri puolilla hehkutettu levy osoittautuikin jokseenkin pettymykseksi sitten kun se viimein (200?) saatiin julkaistua. Listan kolmonen voisi olla sitten The Whon "Who Sells Out".
 
The Beatles. Käytännössä koko tuotanto. Pullollaan tylsiä ja keskinkertaisia poppibiisejä. Muutenkin mun mielestä koko bändin läpilyönti johtui vain siitä, että maailmassa sattui sillä hetkellä olemaan paikka yhdelle yhtyeelle, josta tulee kaupallinen ja jokasuuntainen jättimenestys.
 
En ole nyt varma, onko tämä jonkinlaista huonoa sarkasmia, mutta suosittelen nyt kuitenkin tutustumaan populaarimusiikin historiaan edes jonkin verran. The Beatlesista ei ole pakko tykätä, mutta yhtyeen menestyksen taustalla kun taitaa olla ihan vähän muutakin kuin "yhtäkkiä vapautunut paikka" yhdelle läpilyönnille.
 
Erittäin hyvin sanottu! +
 
Erittäin hauskasti sanottu ihmiseltä, jonka suosikkeihin lukeutuvat sellaiset nimet kuin Toto ja Foreigner! +

The Beatles. Käytännössä koko tuotanto. Pullollaan tylsiä ja keskinkertaisia poppibiisejä. Muutenkin mun mielestä koko bändin läpilyönti johtui vain siitä, että maailmassa sattui sillä hetkellä olemaan paikka yhdelle yhtyeelle, josta tulee kaupallinen ja jokasuuntainen jättimenestys.
 
Tähän bändiin ehkä kannattaa palata muutaman vuoden päästä vielä uudestaan :)
 
Edit: omalta kohdaltani oikeastaan harvemmassa on levyt, jotka heti kolahtaa. Esimerkiksi sittemmin omalle top 20-listalle päätyneistä mm. Therapy?, Hendrix, Bob Dylan ja Kingston Wall ovat kaikki kuulostaneet alkuun varsin vastenmieliseltä, mut joku koukku niitä aina on pakottanut uudestaan ja uudestaan kuuntelemaan ja varsin hyvä niin! :)

Tähän bändiin ehkä kannattaa palata muutaman vuoden päästä vielä uudestaan :)
 
Edit: omalta kohdaltani oikeastaan harvemmassa on levyt, jotka heti kolahtaa. Esimerkiksi sittemmin omalle top 20-listalle päätyneistä mm. Therapy?, Hendrix, Bob Dylan ja Kingston Wall ovat kaikki kuulostaneet alkuun varsin vastenmieliseltä, mut joku koukku niitä aina on pakottanut uudestaan ja uudestaan kuuntelemaan ja varsin hyvä niin! :)
 
Ei liity itse aiheeseen, mutta tästäpä tuli mieleen että se on kyllä hemmetin hieno fiilis kun jos on ostanut jonkin levyn, ja kuuntelee sen ja sitten se vaikuttaa aika tasapaksulta eikä mitään jää mieleen. sitten yks päivä huomaat että soi päässä joku biisi kokoaika ja ymmärrät sen hienouden. se on mahtavvoo.

Joskus vuosia sitten Santanan ensimmäinen levy ei sytyttänyt yhtään, nykyään tilanne on hieman toinen. Muutaman muun klassikkolätyn kanssa on käynyt tismalleen samoin, tulee vaan yhtäkkiä hetki, jolloin se iskee... ja usein siihen on mennyt vuosia ensikuuntelusta.