Yleistä keskustelua musiikista ›

Kun yrittää tutustua legendaarisiin biiseihin tai levyihin, niin aina ei heti tajua, että mikä siinä on niin hienoa, vaan rupee ihmettelemään, että tämmöinenkö tämä nyt on?!
 
Tähän ketjuun voi kirjoittaa tällaisista kokemuksista.
 
Ei ole tarkoitus ruveta dissaamaan ketään, vaan enemmän niinkun semmoisia kokemuksia, joissa suhtaudutaan ymmärtäväisesti ko. artistiin.
 
Huomionarvoista tässä muuten on, että jotkut ihmiset mun käsittääkseen "ymmärtää" musiikin paljon nopeemmin, kun taas toisilla kolahtamiseen menee tooooodella kauan.
 
---
 
Itselläni Paranoid-biisi oli tämmöinen kokemus. Latasin sen vuosikausia sitten netistä, ja kun en ollut juuri Sabbathia kuullut silloin, niin luulin, että tiedostossa oli joku väärä biisi, kun se kuulosti joltain laahaavalta punkilta. Sitten imutin sen uusiksi ja vähitellen aloin uskoa, että tämmöinen tämä nyt sitten on. Meni kuitenkin kauan, ennen kuin aloin lopulta vähän ymmärtää, että miksi kappale on niin suuressa maineessa.
 
Tällä hetkellä tutustun Dave Lindholmiin, ja luin että "jatsikansa tulee" pitäisi olla tunnettu biisi. Ekalla kuulemalla tuli kyllä semmoinen olo, että eiks kuka vaan tee tämmösen minuutissa. Mut kaipa tuokin alkaa sit aukeamaan, kun tarpeeks monta kertaa kuuntelee (ja pitää pari vuotta taukoa ja palaa siihen sitten).
 
"Dark Side of the Moon" oli kans vähän tämmönen tapaus. Luulin tuolloin, että proge on jotain aina sävellyksiltään monimutkaista musaa ja sitten ihmettelin, kun biisit olikin rakenteeltaan jotain A-osa, B-osa -tyyppisiä (eikä A,B,C,D,E,F,G,X,Y,Z-osa) ja melodiatkaan eivät olleet mitään hirveän villejä vaan ihan sovinnaisia.

Muistan että pentuna kesken pahimman hevikauden päätin tutustua Black Sabbathiin paikallisen kirjaston avulla. Löin levyä soittimeen ja ihmettelin tämä laahaava ja laiskanpulskea pumppuko on muka kaikkien aikojen suurin ja kaunein hevibändi, eihän näillä ole edes kunnon säröjä. Pyörittelin levyjä aikani mutta homma tuntui niin pakkopullalta että jouduin palauttamaan ne nöyränä kirjastoon ja olo oli hämmentynyt.
 
Vuosia myöhemmin aloin ymmärtämään pikkuhiljaa mistä hommassa oli kyse ja asenteet korjaantuivat itsestään. Black Sabbath ON kaikkien aikojen suurin ja kaunein hevibändi.

Joskus ostin Deep Purplen kokoelman, kun ko. bändin muka piti olla kova rokkibändi. No en digannut yhtään, siis sellaista tylsää vanhaa heviä ja tylsiä biisejä. Joku "Smoke On The Water" kuulosti tylsältä ja hitaalta yritykseltä soittaa Stoogesin "Loosen" riffiä.
 
Joku Led Zeppelin oli aika sama kanssa, hirveä kehuminen kaikilta, että maailman kovin rokkibändi, mutta ei oikein jonkun kokoelman perusteella hirveästi kolissut, mitä nyt joku hyvä veisu.
 
Asiallisemman musan puoleta Dead Boys on sellainen, jota usein pidetään legendaarisenakin pumppuna, mutta joka ei syystä tai toisesta ole oikein kolahtanut koskaan. Meininki on jotenkin liian löysää mun makuun, kai. Sinänsä hyviä biisejä kyllä. Batorsin myöhempi, ja ehkä hieman popimpi, Lords Of The New Church sen sijaan on aina kuulostanut omaan korvaani paljon paremmalta.
 
Guns 'n Rosesin Appetite For Destruction on kanssa yksi sellainen lätty, joka tuli lähinnä maineensa vuoksi hommattua, joistain biiseistä olen kyllä tykännytkin, mutta ei tuo kokonaisuutena ole mielestäni läheskään niin hyvä levy kuin usein kuule kehuttavan. Aika harvoin tulee kuunneltua.
 
E: Niin ja itse en ole oppinut mitenkään erityisesti ymmärtämäänkään noita purpleja ynnä muita zeppelinejä. Maailmassa on onneksi ihan mielettömästi mahtavaa musiikkia, jota kukaan ei pidä missään klassikkoasemassa.

Led Zeppelin. Aloin kuuntelemaan vasta kun kitaristi Timo Vikkula sanoi että voisi olla hyötyä Maritta Kuulan levysessiota ajatellen. Olihan siitä paljon muuhunkin.
 
Black Crows. En vieläkään diggaa alkupään kamasta, mutta Amoricasta eteenpäin on aika tappokamaa. Tämäkin aukesi silloisen kitaristin ja basistin hehkutuksen ansiosta.
 
Fat Boy Slim. Luulin aluksi nimen perusteella kyseessä olevan lihavan mustan artistin. Ärsytti ensin ihan vitusti, sitten aloin vain diggailemaan niistä soundi- ja sovitusjutuista.
 
XTC bändin viimeisien levyjen kanssa on aina käynyt niin että ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen päällimmäisenä tunteena on ihmettely ja hämmennys. Ajan kanssa niistä tulee klassikkoja. Ovat ehkä osaltaan kuitenkin sen verran vaikeita juttuja että kestää aikansa sulatella ja adoptoida omaan pieneen maailmaansa.
 
Bluristä en aluksi diggaillut juurikaan. Oli mulle yksi brittibändi muiden joukossa. Viimeisimmän Think Tank levyn hankin vasta taannoin. Bändillä on jotenkin ihan helvetin hieno elinkaari ja loistavia biisejä.
 
Klassinen musiikki yleensä. Vihasin klassista musiikkia ja tunsin alemmuutta kun en tajunnut siitä mitään. Seurustelin silloin tanssijan kanssa jolla oli vahva kosketuspinta balettitaustansa ansiosta. Sisuunnuin niin pahasti että kuuntelin 2 vuotta melkein pelkästään klassista. Aloitin ihan alusta, monofonisesta kirkkomusiikista ja siirryin pikkuhiljaa eteenpäin. Lopetin 1900 luvun alkuun, siinä tuntui tulevan raja vastaan. Mutta haaviin jäi vaikka mitä, mm. Bach klisheisimmästä päästä.
 
Jazz on vielä kesken mutta tutkimukset jatkuvat. On löytynyt hienoja juttuja mm. Bill Evansilta. Hänen Bill Evans Trio with Symphony Orchestra levynsä yhdistää hienosti jaskan ja klasarin. Paras nukahtamislevy ikinä.

Hurriganes.

Bob Dylan ei sytyttänyt aluksi yhtään. Pähkäilin pitkään mikä miehestä tekee sen suurimmista suurimman. Huonosti laulettuja mitäänsanomattomia sävellyksiä. Eräänä aamuna heräsin siihen kuin joku laittoi 'Blowin' in the wind' kappaleen soimaan ja koin suorastaan uskonnollisen kokemuksen. Sen jälkeen mikään Dylanin suurudessa ei ole ollut minulle epäselvää ja lähes koko tuotanto on nykyään tuttua.
 
Krautrock on ehkä parasta mitä tiedän. On hyvin vaikea ymmärtää miten sellaiset bändit kuin Amon Düül II, Can, Cluster, Ash Ra Tempel tai Neu! kuulostivat alkuksi korvaani aivan armottomalta paskalta.
 
Popol Vuhia ensimmäistä kertaa kuullessani en saanut musiikkiin mitään tarttumapintaa, kaikki meni vain ohi ja mitään ei jäänyt käteen. Vuosia myöhemmin levyjä ei edes viitsi kuunnella liikaa kun sieluparkani ei meinaa kestää sitä kauneuden määrää.
 
Black Sabbathin ja Paranoidin suhteen on minullakin käynyt juuri niin kuin ylläkin on kirjoitettu. Kyllä oli vaikea ymmärtää sitä Paranoidin hehkutusta. Mietinkin aluksi että "soittakaa paranoid!" on joku läppä siitä kuinka hirveä biisi se on. Ei sillä... epäilemättä näin kyllä onkin monille.

En ole koskaan oikein tajunnut Nirvanan hienoutta.

"Dark Side of the Moon" oli kans vähän tämmönen tapaus. Luulin tuolloin, että proge on jotain aina sävellyksiltään monimutkaista musaa ja sitten ihmettelin, kun biisit olikin rakenteeltaan jotain A-osa, B-osa -tyyppisiä (eikä A,B,C,D,E,F,G,X,Y,Z-osa) ja melodiatkaan eivät olleet mitään hirveän villejä vaan ihan sovinnaisia.
 
Tämä levy tuli heti mieleen kun luin topikin otsikon. En oo tosin ikinä sitä alusta loppuun kerralla edes kuullut kun en omista. Ja on mulla missiona edelleen tajuta tuosta levystä jotain, eikai siitä turhaan niin paljon diggailla. Pitäis vaan bongata jostain tarjouksesta toi hyllyyn.

Kaikki tykkää PMMP:stä, ja välillä tuntuu että jos siitä ei perusta niin ei ymmärrä musiikista mitään. Minusta se on ihan helvetin ärsyttävää jolkotusta.

Kaikki Pink Floydit ja Genesikset.

Tästä voi tulla pahasti turpaan, mutta kuitenkin: Kun näin joskus poikasena ensimmäistä kertaa jonkun Ramones-videon niin minä luulin sitä oikeasti kehitysvammaisten bändiksi, joka on päässyt televisioon.. Ne tukat, miehet pää kenossa soittivat ja kun mun korvaan sillon kuulosti ettei ne osannu soittaa ja se laulajan äänikin oli vähän sellainen.
 
Vaan kyllä tuo Ramones on kokoajan paremmin alkanut menemään.

Radiohead tulee ensimmäisenä mieleen. Last.fm:n 'Overall'-listassa muistaakseni #1, joten tarkastin vähän aikaa sitten Youtubesta, että mistä on kyse. Nyt pyöritin kolmannen kerran muutaman pätkän läpi, ja en todellakaan ymmärrä heidän suosiota. Koska minun korvaan se kuulostaa vain uskomattoman tylsältä. Muutamasta muustakin Last.fm:n TOP -yhtyeistä vähän samat ajatukset.

Nirvana ja Dark Side of the Moon oli aikamoisia yllätyksiä klassikkoasemansa takia. Nirvana ei iske vieläkään yhtään ja Dark Side of the Moonin omistajan ja onhan siellä pari hyvää biisiä, mutten ymmärrä suurta hehkutusta.

Radioheadin OK Computer. Kaksi ekaa biisiä kuulostivat hyvältä, mutta loput kappaleet tuntuivat aika yhdentekeviltä. Yritin kuunnella levyä uudestaankin viitisen vuotta myöhemmin, mutta en edelleenkään saanut mitään irti muista biiseistä kuin Airbagista ja Paranoid Androidista. Pidän kyllä Radioheadin edellisestä (The Bends) ja seuraavasta levystä (Kid A), mutta OK Computer kuulostaa minusta vain välityöltä.
 
Toinen vastaava tapaus on The Beatlesin Sgt. Pepper. A Day in the Life on kyllä loistava kappale ja on siellä muutama muukin hyvä biisi, mutta kokonaisuutena levy ei todellakaan pärjää vaikkapa Revolverille tai Abbey Roadille. Ymmärrän kuitenkin levyn legendaarisuuden siinä mielessä, kun Sgt. Pepper ilmestyessään ilmeisesti oli jotain aivan uutta ja erilaista.
 
Ja Dark Side of the Moon ei iskenyt täälläkään. Ihan hyviä biisejä mutta eipä oikeastaan sen kummempaa.

Noh itse en ymmärrä vieläkään, että miksi Paranoid on Black Sabbathin tunnetuin biisi. Kaipa vain jostain syystä siitä tuli iso hitti. Käsittääkseni bändi "kirjoitti" biisin kymmenessä minuutissa ja siltä se kuulostaakin. Kysyt keneltä tahansa oikealta fanilta Sabbathin parasta biisiä niin vastaus tuskin on Paranoid.

Onhan noita... Hankalapa mitään on suoralta kädeltä "tyhmänkuuloiseksi" leimata, mutta varmasti paljon on legendaarista mainetta saavutettu yksinkertaisesti vain tekemällä jotain ensin tai olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
 
---
 
Viime viikolla työmatkakuuntelussa oli Joy Division. Aika hyvä bändi. Aaattelin ostaa koko tuotanon. Taitaakin suurinpiirtein kaikki viralliset tuotokset saada mm. Allmusicissa täydet viisi tähteä. Ollut varmaan iso vaikutus monelle aikalaisellensa, mutta että. OK.

Musta Iron Maidenin The Number Of The Beast on jokseenkin typerää jolkottelua ja pimputtelua, kun taas eka levy, Iron Maiden potkii niin vitusti, kuuntelee millon vaan.

Tästä voi tulla pahasti turpaan, mutta kuitenkin: Kun näin joskus poikasena ensimmäistä kertaa jonkun Ramones-videon niin minä luulin sitä oikeasti kehitysvammaisten bändiksi, joka on päässyt televisioon..
 
Kiitos! En oo nauranu pitkään aikaan näin paljoa!!!! :D

Metallican Kill em' all oli joskus kauhea pettymys. Teini-ikäsiten kiljumista ja niin edelleen. Mielipide levystä on kyllä päässyt ajan myötä muuttumaan.