Yleistä keskustelua musiikista ›

Yhä yrittää jäsen antikristus väittää, ettei neroutta ole mahdollista määritellä, tämä on historiallisesti tarkasteltuna yksinkertaisesti virheellisesti sanottu. Kuten totesin jo aiemmin, historian nerokäsityksiä on syytä arvioida kriittisesti, mutta jos osoittaa tietämättömyyytensä olemassaolevasta, ei nähdäkseni ole vahvoine mielipiteinensä kovin vakaalla pohjalla. Tähän puutuin. Tämä ihan hyvässä hengessä, tietämättömyys on ainakin itselleni onnellisuutta, ehdotus oppimisesta. Tämä ohitettiin miehekkäästi sanahelinän argumentilla. Mitäs näistä, historiasta ja ihmisestä. Tai kuten tuleva älykkö ja ohittamaton mielipiteenmuodostaja Anna Abreau sanoi Nytin haastattelussa kysyttäessä suhtautumistaan vuoden 1918 tapahtumiiin, että ei menneitä kaivelemalla ole ennenkään Afrikan nälänhätää ratkaistu. Anna selvästi portugalilaistaustaisena tietää mistä puhuu.
 
Kerroppa meille kaikille, mikä se Oikea Nero sitten on. Tuossa edellä mainittiin mm jo se asia, että kuulee niitä melodioita päässään ja osaa yhdistää ne kokonaisuudeksi. Eli onko sillon nero, jos kuulee sen seitsemän melodiaa päässään ja yhdistää ne kokonaisuudeksi? Mutta entäpä jos se musiikkin onkin sitten täyttä paskaa, jota kukaan aei jaksa kuunnella, onko silloin nero vaikka täyttääkin tuon yhden kriteerin? Onko Neal Morse nero, jos kuulee sen 6 eri bändisoittimen muodostaman kokonaisuuden päässään ja toteuttaa sen? Laskeataanko bändisoittimia vai ei, ja kuka (tai pikemminkin kenellä on valtuus) sen päättää? Neroudessa ei voi määrittää, missä se raja menee, milloin on just hyvää sävellystä, mutta ilmeisesti sä voit joten odottelen innolla...
 
Tuo sanahelinä-argumentti liittyi siihen, että kirjotat sekavasti. Mä en saa kiinni mitä sä ajat takaa. Vaikelukuista tekstiä, "hienoja" sivistyssanoja ja turhaa tekstiä joka ei liity mihinkään.
 
ps se on antti, ei anti.
 
e: Tuo luetun ymmärtäminen voi tosin olla myös meikän vika, oon amis.

JIpPu on Aikamme musikaalinen neroe1!

Neroudessa ei voi määrittää, missä se raja menee, milloin on just hyvää sävellystä, mutta ilmeisesti sä voit joten odottelen innolla...
 
Pahoittelen, jos ilmaisen itseäni sekavasti. Käytän hienoja sivistyssanoja niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, korvaamaan vielä huomattavasti pidempiä virkkeitä ja selitysketjuja, itse en kokenut meneväni salatieteilyn puolelle ja pyrin ilmaisussani myös johdonmukaisuuteen, mikäli en tässä onnistu, pahoittelen sitäkin. Jos hieno ja kimaltava sivistyssana ei aukea, ei ole internetissä toimivan mahdottoman vaikeaa tarkastaa merkitystään hakukoneen avulla siinä, missä en nähdäkseni ole käyttänyt ainakaan mitään tieteellistä orientoitumista vaativaa terminologiaa, vaan yleissivistyksen pariin yleisesti laskettavia käsitteitä. Käsitteiden tarkistaminen on suotavaa siinäkin valossa, ettei ymmärrä ilmaistua tahallisen väärin ja todista typeryyttään. Tämä vain ohjeistuksena, näin tuskin on tässä ketjussa kellekään käynyt.
 
Ohi ymmärrät, anttikristus, tarkoitukseni silti. Väitän. En missään vaiheessa (kai?) ole väittänyt mitään siitä, mitä on todellinen nerous tai millainen on nerokas sävellys. Edelleen: puutuin vain siihen, kun ehdotit, ettei neroutta voi mitenkään määritellä. Kun meitä molempia todennäköisesti viisaammat ihmiset ovat kuitenkin neroutta määritelleet. Totesin myös, ettei tällaisiin määrittelyihin sovi suhtautua annettuna, kaikki on viitekehyssidonnaista, tietysti. Jari Sarasvuo voi hyvin pitää 1900-luvun lopun musikaalisena nerona Desmond Childia, jonka typerryttävästä disneykynästä lähti hitti hitin perään, kaikki möivät.
 
Neroutta musiikissa on määritelty eritoten romantiikan ajan filosofiassa. Romantiikan peruja on myös myytti ylimaallista johdatusta seuraavasta taiteilijasta, joka korkeamman avustuksella tekee jotain yli-inhimillistä, joka ei muille ihmisille ole mahdollista. Nero-taiteilijamyytin esikuva on Beehoven, musiikin nerous- ja taidekeskustelun siemen itää yhä siinä porvarillisessa maastossa, jossa Rossinin näkemykset erosivat Beethovenin vastaavista.
 
Vastustan ajatusta neroudesta kuulijan korvassa: sitä tarkoitti subjektiivisuuden savuverho. Toisaalta en tietenkään oleta löytyvän mitään absoluuttisesti nerokasta musiikkia. Kollektiivisesti, kaikille yhteisesti. Neroudessa on kysymys äärimmäisyydestä, "nero" on hieno ja kimaltava sivistyssana siinä missä mikä tahansa muukin. Sivistyssanan olemukseen kuuluu, että se tulee voida olla määriteltävissä. Akateemisessa traditiossa puhutaan käsitteistä ja niiden määrittelystä.
 
Nerouden historialliseen luonteeseen tutustuva löytää mainitsemastani Immanuel Kantista haastavan, mutta myös palkitsevan luettavan. Googlaa vaikka "Kant" ja "Idea", päästään siihen, mitä Kant ajatteli musiikista ja siitä, mitä on nerokkuus (idean tyhjentymättömyys yksittäiseen teokseen / yksittäisen, ideaa tukevan säännön luominen jne.).
 
Siksi puutun siihen, kun heviteini kavereineen haluaa tehdä neroudesta, historiallisesti hyvin monimutkaisesta ja moniulotteisesta käsitteestä, oman mielensä leikkikalun. Ja tehköön vain, mutta voi siinä samalla tuskin väittää, ettei neroutta ole mitenkään mahdollista määritellä. Se on yksiselitteisen typerää, sillä neroutta on määritelty.
 
Jos tähän traditioon tutustuneena on sitä mieltä, että juuri 1900-luvun jälkipuoliskon musiikkimaailma on niin pirstaloitunut ja hajalla, ettei neroutta voi enää tällä ajalla määritellä, niin sen hyväksyn. Mutta jos mainitsemasi "Amis" viittaa siihen, ettet ole tutustunut neroudesta käytyyn vuosisataiseen keskusteluun, kehottaisin harkitsemaan toiste, ennen kuin kerrot vahvan mielipiteesi neroudesta.
 
Omani on, että nerous sellaisenaan, historia painolastinaan, on romanttisen ajan lähinnä naurettava jäänne, josta puhuminen on mielekästä vain romanttisessa kontekstissa. Siksi koko ketjun otsake, "Aikamme musikaaliset nerot" on minun mielestäni harhaanjohtava. Mutta se on vain minun mielipiteeni. Perusteltujen mielipiteiden vaihto kai sentään on vielä sallittua?

Mulla on vähän kiire, joten kirjotan pitemmän jaarittelun myöhemmin, mut osaatko Klapp sanoa mikä on raja musiikillisesti erittäin lahjakkaan ja neron välillä?

Tämä ketju on parasta huumoria pitkään aikaan, jatkakaa ihmeessä.
 
Tai sitten lähtekää ulos kävelylle ja pistäkää kuulokkeista soimaan sitä omaa lempparimusaa.

Antonio Salieri oli musiikillisesti erittäin lahjakas, Mozart oli nero. Tämän päivän neroista voitaneen puhua 100-200 vuoden päästä. Ei kai mitään muuta yleismääritelmää nerolle ole olemassakaan. Eri juttu on taas se ketä kukin itse pitää "nerona" tässä ja nyt.
 
No palataan 100-200 vuoden päästä asiaan. Multa ei ole pois jos joku haluaa käsitteellistää neron koskemaan jotain tämän päivän hahmoa. Ja toi Salieri-Mozart oli vähän liian aikuinen-lapsi esimerkiksi väännetty.

No palataan 100-200 vuoden päästä asiaan. Multa ei ole pois jos joku haluaa käsitteellistää neron koskemaan jotain tämän päivän hahmoa. Ja toi Salieri-Mozart oli vähän liian aikuinen-lapsi esimerkiksi väännetty.
 
Tosiaan ei multakaan, mutta en minä ainakaan osaa sanoa mitään muuta yleisesti hyväksyttää määritelmää nerolle. Mutta kerro toki ehdotuksesi.

Jos nyt lähdetään siitä että klassisella puolella näitä neroja oli melko paljonkin (mm. Lassus, Allegri, Bach, Beethoven), niin olisiko hyvä idea puhua neroudesta tietyn genren yhteydessä? Ymmärrän että tämä on aika väljä tapa käsitellä asiaa. Nykyisen pop-rock musiikin neroiksi laskisin yleisesti Lennon-McCartney akselin, itselleni neroihin lukeutuu XTC bändin Andy Partridge. Kun kuitenkaan nerouden absoluuttista määritelmää ei ole mielestäni olemassa eikä pidäkään olla.
 
Kant sanoi, että kauneus ei ole taide-esineen tai luonnonilmiön ominaisuus vaan mielentila nautinto joka seuraa mieltymystä koskevasta arvostelmasta. Vaikka vaikuttaa siltä, että käytämme järkeämme päättäessämme mikä on kaunista ja tunnemme, että voimme saada toiset vakuuttuneeksi mielipiteestämme, mieltymystä koskeva arvostelma on puhtaasti subjektiivinen eikä perustu mihinkään muuhun kuin olion arvostukseen itseensä: se on epäitsekäs nautinto. Kant uskoi myös, että mieltymystä koskevien arvostelmien tekemiseen käytetyt kyvyt ovat samoja joita käytetään moraalisten arvostelmien tekemiseen: kummatkin ovat epäitsekkäitä ja katsomme kummankin olevan universaaleja. Hän väitti myös, että jalouden ja ylevyyden kokeminen auttaa moraalisen luonteen kehittymisessä.
 
Ja kyllähän tuo otsikko Aikamme musikaaliset nerot rajaa ja muokkaa kysymystä mielestäni

Mun ei pitäisi ottaa osaa tällaisiin, mutta minkäs teet.
 
Heviteineille ja muillekin antikristuksille: ennen kuin on vahvasti sitä mieltä, ettei neroutta voi mitenkään määritellä, on ehkä syytä tutustua esimerkiksi unohdetun, mitättömän ja länsimaisen ajattelun kehitykseen mitenkään vaikuttamattoman idiootin Immanuel Kantin näkemyksiin niin musiikista kuin nerostakin. Musiikillisesta nerosta puhumattakaan. Voi olla, että joku nerouden määritelmäkin sieltä sivusta paljastuu. Noin aluksi.
 
Suorastaan herttaista. Kaivattu määritelmä neroudelle ohitetaan näin näppärästi toteamalla, että "Kant teki sen jo".
 
Ongelmallista on nähdäkseni se, että suuri osa keskustelijoista ei tunne tai viitsi
vain ottaa huomioon nerouden konseptille aikain saatossa annettuja ominaisuuksia.
 
Tämähän on ongelmallista ainoastaan, jos katsoo niiden ominaisuuksien tai niiden antajien argumenttien olevan edes jollain tasolla valideja. Täysin yhtä perusteltu lähtökohtahan on myös äärimmäinen lähdekriittisyys eli se, että katsoo kaikkien asiaa aiemmin käsitelleiden vain "heitelleen vähän mitä sattuu ja vähän sinne päin, kaikki tietysti absoluuttisen totuuden nimissä", noin niin kuin määritelmää tai sen mahdottomuutta etsittäessä.
 
Ohi ymmärrät, anttikristus, tarkoitukseni silti. Väitän. En missään vaiheessa (kai?) ole väittänyt mitään siitä, mitä on todellinen nerous tai millainen on nerokas sävellys. Edelleen: puutuin vain siihen, kun ehdotit, ettei neroutta voi mitenkään määritellä. Kun meitä molempia todennäköisesti viisaammat ihmiset ovat kuitenkin neroutta määritelleet.
 
Niin. Tässä argumenttiesi heikkous. Katsot muiden määritelmät suoraan paremmiksi, kuin Anttikristuksen väitteen, ettei neroutta voida määritellä. Se, että joku on määritellyt nerouden, on relevanttia ainoastaan, jos määritelmä on kestävä. Antikristus näyttäisi väittävän, ettei mikään määritelmä ole kestävä, sinä näyttäisit väittävän, että on. Kuitenkaan pelkästään se, että itse suuri Immanuel on tehnyt jonkun määritelmän, ei ole argumentti eikä mikään. Se on yritys voittaa suoraan ns. "name droppingilla".
 
Siksi puutun siihen, kun heviteini kavereineen haluaa tehdä neroudesta, historiallisesti hyvin monimutkaisesta ja moniulotteisesta käsitteestä, oman mielensä leikkikalun. Ja tehköön vain, mutta voi siinä samalla tuskin väittää, ettei neroutta ole mitenkään mahdollista määritellä. Se on yksiselitteisen typerää, sillä neroutta on määritelty.
 
Ei ole lainkaan typerää. Se on ehkä hivenen ylimielistä, muttei välttämättä typerää. Toisaalta, niin on heviteinien opettaminenkin aika ylimielistä, eli tasan menevät puntit.
 
Jos tähän traditioon tutustuneena on sitä mieltä, että juuri 1900-luvun jälkipuoliskon musiikkimaailma on niin pirstaloitunut ja hajalla, ettei neroutta voi enää tällä ajalla määritellä, niin sen hyväksyn. Mutta jos mainitsemasi "Amis" viittaa siihen, ettet ole tutustunut neroudesta käytyyn vuosisataiseen keskusteluun, kehottaisin harkitsemaan toiste, ennen kuin kerrot vahvan mielipiteesi neroudesta.
 
Ja taas paluu tähän maailmaan, kiitos. Ymmärrän kyllä, että suunnattoman lukeneisuutesi ansiosta sinua ärsyttää, kun maallikot (nuo sivistymättömät moukat!) kehtaavat antaa mielipiteitään (ja vielä ehdottoman tietämättömiä mielipiteitään!) asioista, joista olet lukenut kuitenkin itsensä Kantin kirjoituksia. Ja vielä m.netissä! Ne siat, miten ne kehtaavat!
 
Ei, venaa, en ymmärräkään.
 
Omani on, että nerous sellaisenaan, historia painolastinaan, on romanttisen ajan lähinnä naurettava jäänne, josta puhuminen on mielekästä vain romanttisessa kontekstissa. Siksi koko ketjun otsake, "Aikamme musikaaliset nerot" on minun mielestäni harhaanjohtava. Mutta se on vain minun mielipiteeni. Perusteltujen mielipiteiden vaihto kai sentään on vielä sallittua?
 
Jaa, eli loppujen lopuksi keskustelussa olikin kyse siitä, että ihmisen ei pitäisi olla suurin piirtein samaa mieltä kanssasi, ellei ole tutustunut Kantiin?* Mahtaa suututtaa, kun joku kehtaa päätyä enempi vähempi samaan lopputulokseen yksinkertaisempaa tietä. Kehtaavatkin.
 
Ihan oikeasti kyse näytti siis olevan siitä, että sinun oli pakko tuoda noin vahvasti ilmi lukeneesi ihan Kantia. Herttaista, tosiaan.
 
*) Vaikka mielipiteesi ei siis ollut täysin sama, funktionaalinen lopputulos eri argumenteilla oli suhteellisen ("riittävän") sama: ei ole mielekästä puhua neroudesta, koska käsite on huono.

Jousien sovittaminen ei käy ihan harrastepohjalta. Säveltämisestä ei nyt ollut kyse vaan siitä onko Holopainen sanonut tekevänsä jousisovituksia.
 
Tässä varmaan olet ihan oikeassa, ajoin takaa vain sitä että Holopainen on kuitenkin suurimman osan säveltänyt. Kuitenkin esimerkiksi The Poet And The Pendulumissa ennen Dark Passion Play - osiota olevat "Mordorin torvet" olivat Williamsin idea. Tätä ajoin takaa; suurin osa on Holopaisen käsialaa, mutta siellä on seassa pieniä juttuja jotka Williams on sinne ujuttanut.

Läjä Äijälän voi kokea enemän jumalana ku musikaalisena nerona. Uskaltakaapa käydä sitä kieltämään!

---ei kun ei mitään

Täytyy nostaa hattua Devin Townsendille! Äijä jaksaa vääntää omaperäistä musiikkia monipuolisesti, taidokkaasti ja ehdottoman karismaattisesti.

Kyllä sävellys- ja soittotaitoa löytyy, siitä on turha varmaan edes kiistellä... Mutta mulle ei kauhean tekninen musiikki toimi, ellei se teknisyys palvele biisiä. Teknisyys itsessään ei ole itseisarvo ja usein se jopa puuduttaa.
 
Krhm... Noo, sä voit kysyä ihan itseltään Nightwishin pojilta millä taitoakselilla tuntevat liikkuvansa. Ja sitten voit tehdä ihan objektiivisen vertailun.
 
Oceanbornin jälkeen jokaisella Nightwishin levyllähän soundihan on kasvanut levy levyltä.
 
Tällähän ei tietysti ole mitään korrelaatiota budjetin kanssa? Saundi ei ole musiikki, se on musiikin pintataso. Minkä tahansa mikseri.netin tusinademohevibändin biisit voidaan ottaa ammattilaisten käsiin ja tehdä niihin vitun iso saundi, pinnalta, mutta musiikillinen substanssi ei lisäänny siitä mihinkään. Tästä substanssin kehittymisestä, syvätason kasvamisesta mä puhun Nightwishinkin kohdalla.
 
Tämä tietysti johtuu vierailijoiden määrästä levyillä, mutta on osansa myös sävellyksillä. On ne orkesteritkin siellä hienon kuuloisia eikä niitäkään ole pelkästään Pip Williams sovittanut, Holopaisen päästä suurin osa jutuista on tullut. Uusia musiikillisia juttuja hän ei välttämättä ole keksinytkään, mutta mikäpäs siinä jos:
 
Siinäpä se.
 
Katopa nyt, kun puhutaan nerosta, jonkun oman lempiartistin nostaminen neroksi on subjektiivista - todellinen nero on objektiivisesti tarkasteltunakin muiden aikalaistensa yläpuolella ja edellä. Bach, Mozart ja Beethoven on edelleenkin historiallisessa valossa tarkasteltuna olleet niiiin paljon edellä aikalaisiaan, ettei siinä ole mitään rotia, ne on viitoittaneet koko tulevan musiikin tien. Todelliseen musiikilliseen nerouteen ei riitä se, että kirjoittelee "ihan kivoja" biisejä. Joku muu on tehnyt sen jo aiemmin. Esmes T. Holopaisen tapauksessa monien muiden lisäksi T. Holopainen itse, jo monta kertaa, edellisillä levyillään. Jos sä nyt kelaat, niin eroaako se Nightwish esmes nyt niin älyttömästi jostain Stratovariuksesta, Within Temptationista, Sonata Arcticasta jne. muuten kuin siinä, että SÄ nyt satut diggaamaan siitä?
 
Eikä siinä mitään pahaa, kyllä mäkin tykkään monista jutuista joista muut ei välitä. Ero on vaan siinä että mä en kutsu niitä diggailuni kohteita neroiksi.
 
Otetaan nyt ihan elävän elämän konkreettinen esimerkki. Pertti tykkää Shadow of Deathista, joka on kavereiden bändi Pieksämäeltä. Tykkää ihan sikana. Onko Shadow of Deathin jätkät neroja jos Pertti niin väittää? Ool raits, kuluu hetki, Pertti löytää Stratovariuksen ja Bodomit. SoD ei oikein kuulosta enää miltään, Pertti tajuaa että täähän on oikeestaan aika paskaa ja lisäksi kaikki jutut on ihan suoraan pöllitty Stratoilta ja Laiho-sedältä, jotka on tehnyt ne ihan törkeen paljon paremmin! Mutta ei helevetti, onko ne tyypit siltikään neroja? Hetken päästä Pertti löytää Helloweenin, Yngwien, Stonen, Deathin, Iron Maidenin, Deep Purplen, Steve Vain ja aika paljon kasariheviä. Vähän nää on kovia bändejä! Ja hei, itse asiassa, nää Stratojen ja Bodomien jututhan on täältä! Toi Laihohan on pöllinyt kaiken Latvalalta ja Steve Vailta ja melodiantaju on ihan kasaria. Mut kyl näiden vanhempien gubbejen täytyy olla niitä neroja nyt sitten! Hetken päästä Pertti huomaa että hei, Ynkkähän on ihan Blackmore-wannabe, tiluttaa vaan enempi, ja itse asiassa Tolkkihan kuulostaa aika paljon Ynkältä ja Latvalakin vetää aika träsh-pohjalta. Sitten Pertti löytää isän hyllystä parit klassiset levyt ja toteaa että hei, itse asiassa ne Deep Purplen erikoisen kuuloiset jututhan on täältä! Ja aika vesitettyinä vielä! Itse asiassa se Laihohan on pöllinyt tän klasarijuttujen lainaamisen Blackmorelta! Ois ny keksinyt ees tehdä niillä jotain ihmeempää (vaikkakin Something Wild- ja Hatebreeder-levyillä on varsin nokkelia oivalluksia käyttää esim. Mossen Requiemiä)! Ja sitten kun kuuntelee Paul Gilbertiä niin huomaa että wattefuk, osa näistä klasarijutuistahan on pöllitty suoraan täältä, ne on siis siirtyneet välillisesti! Onks nää nyt niitä neroja sitten? Ja niin edelleen. Lista menee ikuisesti taaksepäin.
 
Vasta retrospektiivisesti tarkasteltuna voidaan erottaa ne todelliset nerot. Nero ei olekaan ihminen, joka tekee tosi hyvää musaa yksittäisen ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna, vaan nero on ihminen, joka globaalimmassa mittakaavassa ottaa suuria harppauksia musiikin saralla, tekee jotain oikeasti todella merkittävää, ei pelkästään markkinavoimien kautta vaikuta moneen, vaan musiikillisen substanssin tasolla luo jotain UUTTA. Yhdistelemällä vanhaa, totta kai, mutta luomalla mukaan konkreettisesti jotain, mitä ei ennen ollut, niin, että lopputuote kuulostaa tuoreelta, historiallisessa valossakin tarkasteltuna. Esim. Ritchie Blackmore sattui keksimään jotain, mikä oli tietyllä tasolla täysin uutta, ja pidemmälle vietynä kysymys voisikin olla neroudesta. Nyt juttu jäi vähän kesken ja muut täydensivät sitä. Jimi Hendrix sen sijaan oli ihan oikeasti jotain, mitä ei TODELLA oltu ennen kuultu. Kuunnelkaa niitä vanhoja levyjä ja kelatkaa siinä valossa tarkasteltuna miten mullistavaa se oli.
Abba teki niiin hiottua matskua, kaikella tasolla, että siinäkin alkaa mun mielestä olla kysymys jo neroutta lähentelevästä poikkeuksellisuudesta. Miles Davis etsi ja löysi ja toteutti äärimmäisen hyvin sellaisia lähestymistapoja, ettei kukaan ollut edes tajunnut miettiä moisia, kaikki olivat liian kiinni II-V-likeissään. Monesti tässä ketjussa mainittu Bodom oli alkuaikoinaan matkalla todelliseen erikoisuuteen ja olen perin surullinen siitä, että tie kääntyi hiukan eri suuntaan. Quincy Jonesia uskaltaisin mennä kutsumaan neroksi. Nuorta Yngwietä erittäin kekseliääksi kitaristiksi. Steve Vaita suurimmaksi sähkökitaran uudistajaksi sitten Hendrixin. 10 vuoden päästä erottuu jo 2000-luvun tyyppejäkin. Nyt on vaikea sanoa muuta kuin että on paljon taitavia musiikintekijöitä.

Nero ei olekaan ihminen, joka tekee tosi hyvää musaa yksittäisen ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna, vaan nero on ihminen, joka globaalimmassa mittakaavassa ottaa suuria harppauksia musiikin saralla, tekee jotain oikeasti todella merkittävää, ei pelkästään markkinavoimien kautta vaikuta moneen, vaan musiikillisen substanssin tasolla luo jotain UUTTA. Yhdistelemällä vanhaa, totta kai, mutta luomalla mukaan konkreettisesti jotain, mitä ei ennen ollut, niin, että lopputuote kuulostaa tuoreelta, historiallisessa valossakin tarkasteltuna.
 
Erinomainen määritelmä, sillä tätähän voi periaatteessa soveltaa mihin tahansa tieteenalaan. Eli nero=lahjakas yksilö, joka osaa käyttää lahjakkuuteensa oman tieteen/taiteenalansa merkittävään edistämiseen luoden samalla uuden pohjan sille, mistä myöhemmät edistysaskeleet/innovaatiot ponnistavat. Näin tämän nerous-käsitteen itsekin suurinpiirtein näen. Tosin musiikki ja taide ovat esim. fysiikasta tai matematiikasta poiketen kulttuurisidonnaisia, joten lieviä eriäväisyyksiä saattaa esiintyä sen asian suhteen, keitä pidetään tai tullaan pitämään neroina.
 
Kunhan tässä aikani kuluksi spekuloin, mutta kuinkahan suuri vaikutus kehityksen nopeudella on siihen keitä sitten loppupeleissä tullaan pitämään neroina? Tulisiko tilanteen ensin polkea paikallaan riittävän aikaa, ennen kuin pystytytään taas nostamaan joku edelläkävijä jalustalle? Tuntuu vain, että nykypäivänä edistysaskeleita otetaan kaikilla osa-alueilla sen verran vauhdilla, että innovaatiot vanhenevat uusien tieltä paljon nopeammin kuin muinoin (myös musiikin osalta). Toki (musiikaalisia) neroja on ja tulee aina olemaan, mutta tästä nykypäivän nopeasta kehitystahdista johtuen on ehkä jälkikäteen jollain tapaa vaikeampaa osoittaa ne yksittäiset, merkittävät edelläkävijät kollektiivisen kehityksen joukosta. Tai no, tulevaisuushan tämänkin näyttää, joten sitä odotellessa...
 
EDIT: Ei osaa suomea enää kirjoittaa...

Tosin musiikki ja taide ovat esim. fysiikasta tai matematiikasta poiketen kulttuurisidonnaisia, joten lieviä eriäväisyyksiä saattaa esiintyä sen asian suhteen, keitä pidetään tai tullaan pitämään neroina
 
Sitten kun asiaan liitetään ajan henki ja siihen potentiaalisesti lähinnä länsimaiseen musiikkiin liittyvä hype ja kaupallisuus niin meillähän on varsin kiva soppa kauhottavana tässä. Vai?

JohnTitor: Katopa nyt, kun puhutaan neroudesta...
 
On se hyvä, että jotkut jaksavat vääntää rautalangasta noinkin vuolaasti. Yhdyn plussalla.

Krhm... Noo, sä voit kysyä ihan itseltään Nightwishin pojilta millä taitoakselilla tuntevat liikkuvansa. Ja sitten voit tehdä ihan objektiivisen vertailun.
 
--
 
10 vuoden päästä erottuu jo 2000-luvun tyyppejäkin. Nyt on vaikea sanoa muuta kuin että on paljon taitavia musiikintekijöitä.
 
Kirjotit sellasen viestin että tyydyn tästälähtien vaan soittamaan ja kuuntelemaan musiikkia, en nimeämään neroja. :D

JIpPu on Aikamme musikaalinen neroe1!
 
Ai se ilmiömäisen kuvottava runoharakka? Äänestän!