Klassinen ›

diplomisäveltäjät on niitä tyyppejä jotka tekee kaiken hyvän musan maailmassa ja muut tekee pelkkää kakkaa.

diplomisäveltäjät on niitä tyyppejä jotka tekee kaiken hyvän musan maailmassa ja muut tekee pelkkää kakkaa.
 
"Aivan ehdottomasti ja varmasti" ja kuulunkin noihin jälkimmäisiin, itseopinut kun olen vähäisine tietoineni, mutta uskallan siitä huolimatta välillä käväistä täällä diblomitekijöiden sivustolla.
Vielä kun hommaan tuon Suuren suomalalaisen sivistyssanakirjan, niin vot.
 
Edit: ja paremmat silmälasit

joo,
 
ja me muut mistään mitään ymmärtämättömät moukat kuunnellaan sit esimerkiksi black sabbathia kun ei ymmärretä paremman päälle. no, ehkä mäkin vielä joskus näen valon tunnelin päässä ja opin kuuntelemaan parempaa musiikkia.

Mulla on tässä käsissäni Matti Salmisen tango-cd. (Suomalainen tango)
Sain sen kerran lahjaksi ollessani täällä Savonlinnassa ooppera-aamun avajaisissa vieraana jokunen vuosi sitten.
Jostain kumman syystä minut sinne pyydettiin ja noudatin kutsua.
Äänitteellä on upeita monia mm. Riku Niemen sovituksia.
 
Olen jotenkin tuohon "peruna suussa" laulutapaan hänen vesrsioinaan suomitangoista tottunut, kun äänitettä kuunteten useammin
Jorma Hynnisen vastaavaan tapaan tangotulkinnoissaan en totu koskaan, vaikka pohjalainen olenkin. Onhan nämä ko. äänitteet kuitenkin arvokkaita kädenojennuksia suomalaiselle tangomusiikille.
 
Muistan Matti Salmisen käyneen tanssikeikoilla aikoinaan salanimellä esiintyen, koska aikalaisensa opettajat ja korkeakulttuuri-ilmapiiri eivät moista käyttäytymistä suopein silmin katselleet.
 
E: alan päityä pikkuhiljaa

joo,
 
ja me muut mistään mitään ymmärtämättömät moukat kuunnellaan sit esimerkiksi black sabbathia kun ei ymmärretä paremman päälle. no, ehkä mäkin vielä joskus näen valon tunnelin päässä ja opin kuuntelemaan parempaa musiikkia.
 
Kuten esim. brasilialaista bossanovaa. :)

black sabbathin teos 'black sabbath' on ehkä jalon hienostunein melodiakaarroksin ja abstrahouitunein metafyysisten enkelillisten - lähes eejii rautavaaramaisten - tasoin kenties koko länsimaisen musiikkitradition kehityksellinen huippukulminaatiopiste (!).

Joo, siis lähinnä kyse on siitä, kannattaako aikaa käyttää epäolennaiseen hetkellä X, vai kannattaako tehdä, saada aikaan ja ehkä pikemminkin älyllistää muuna aikana? Se, että kyseenalaistaa jokaisen valinnan, sellaisetkin joiden tietää olevan kyseisessä teoksessa asioita, jotka eivät eri valintojenkaan kautta oikeastaan muutu sen merkityksellisemmiksi, synnyttää lopulta ahdistusta, kun ajautuu tilanteeseen jossa ei osaa valita tasaveroisten vaihtoehtojen väliltä yhtäkään. Balanssin on tärkeää antaa säilyä. Eksistentiaalinen ahdistus on meille jokaiselle tuttua, se syntyy samanlaisesta pitkälle menevästä kyseenalaistamisesta.
 
Niin, -jos haluaa ensin tehdä ja myöhemmin analysoida tekemänsä, niin se on vaan yksi toimintamalli. Oma työskentelytapani sisältää molemmat samaan aikaan, tekemisen ja analyysin. Valintojen merkityksellisyydestä voisi käydä ihan oman keskustelun, mutta tämä ei ole paras forumi siihen keskusteluun.
 
Ei kyseenalaistaminen aiheuta ahdistusta. Pikemminkin kysymykset-vastaukset, niiden prosessonti työvaiheessa, muuttuvat koko ajan nopeammaksi tapahtumaksi. Valinta: "tämä kuulostaa hyvältä" on toimiva silloin, kun tietää miksi se on hyvä. Sinultakin varmaan sävellystunnilla kysyttiin: "miksi olet tehnyt näin?", "onko tämä valinta mielestäsi oikea, paras vaihtoehto?"
 
Miksi kyseenalaistaa sitä haarukan liikerataa? Toisaalta, miksi ehkä on fiksua kyseenalaistaa maailmankatsomukseen liittyviä asioita?
 
No ei sitä haarukan liikerataa kyseenalaisteta. Se liikerata jo tiedetään. Jos tekee Bach-tyylisen fuugan, niin sehän on vain ja ainoastaan vanhan kertaamista. Toisin sanoen satsiopin tehtävä. Aivan kuten jollekin voi täysin perinteisiä tonaalisia ratkaisuja käytetyssä sävellyksessä olla ainoa informaatio se, että tämä on jo tehty.
 
Mulla on sävellysopintojakin takana, mutta en ole diplomisäveltäjä (niin kuin ei se em. Kimmo Hakolakaan muuten taida olla, en ilmeisesti saanut ralliollia kuitenkaan tästä kiinni).
 
Ahaa... tämän takia valitsit juuri Kimmo Hakolan esimerkkiisi. Kenen oppilaana olet ollut?

black sabbathin teos 'black sabbath' on ehkä jalon hienostunein melodiakaarroksin ja abstrahouitunein metafyysisten enkelillisten - lähes eejii rautavaaramaisten - tasoin kenties koko länsimaisen musiikkitradition kehityksellinen huippukulminaatiopiste (!).
 
Antaisin oman ääneni mielummin joko Sabbathin teokselle Heaven and Hell tai Rainbowin Stargazerille....

diplomisäveltäjät on niitä tyyppejä jotka tekee kaiken hyvän musan maailmassa ja muut tekee pelkkää kakkaa.
 
Näin ei varmasti ole, mutta heidän sävellyksiä minä todennäköisemmin konserteissa tulen kuulemaan. Nykymusiikkikonsertit eivät ole muutenkaan mitään jokapäiväistä herkkua.
 
sä itse sanoit, että "oikean taiteen" kriteeri on se, että se on abstraktia. minun kysymykseni ja pointtini oli se, että miten sitä abstraktiuden tasoa voi mitata? onko siihen olemassa jokin laite joka mittaa sitä objektiivisesti riippumatta kulttuuritaustasta tms.?
 
Partituuri on esimerkiksi jo jonkinlainen abstraktio. Sitä tutkimalla voidaan huomata hienoja oivalluksia, jotka pelkästään kuulemalla jäisivät useimmilta tajuamatta. Moni säveltäjä on esimerkiksi sijoittanut sävellyksiinsä oman musiikillisen nimikirjoituksensa (mm. B-A-C-H). Länsimaisen taidemusiikin analysointi ei onnistukaan pelkästään kuulonvaraisesti, eikä sitä koskaan niin tehdäkkään (Titorille huomautus), vaan tutkija tarkastelee ensisijaisesti partituuria.
 
en ole mikään sarjallisuuden asiantuntija, mutta sen verran tiedän, että se on nimenomaan hyvin eurooppalainen suuntaus joka ei tietääkseni varsinaisesti koskaan saanut kauhean vahvaa jalansijaa jenkeissä. en oikein usko, että jenkeissä enää ollaan siitä niin kiinnostuneita muutenkaan, mutta valaiskaa toki jos olen väärässä...
 
Mitäpä ei Yhdysvalloissa tutkittaisi. Siellä syydetään yliopistoille edelleen ylivoimaisesti eniten rahaa, ja se näkyy niiden tutkimuksen määrässä ja laadussa. Ihan tuoreimmasta tiedosta ei kuitenkaan ollut kyse, joten suhtaudu siihen varauksella. Voi olla, että se on viimeinkin loppuun käsitelty juttu.
 
kulttuurirelativismi ei ole hippien keksintöä. kulttuurirelativismi syntyi liikkeena jo 1900- luvun alussa. http://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_relativism}
 
Tiedän kyllä, mutta vasta hippien jälkeen siihen suhtauduttiin kuin itsestäänselvyytenä, mikä on selvästi tylsyttänyt ajatuksen terän.
 
tuo sinun heittämä juttusi kyllä kuulostaa huomattavasti enemmän tieteelliselle objektivismille - joka on puolestaan itse asiassa melko uusi ja moderni keksintö - kuin millekään antiikin jutuille. kulttuurirelativismiä vastaavat ajatukset eivät puolestaan ole mikään länsimainen keksintö, vaan nekin ovat olleet olemassa jo tuhansia vuosia.
 
Relativismi, objektivismi sekä subjektivismi ovat taistelleet jo antiikissa. Sokrates ja Platon olivat kai relatisvismin ensimmäisiä vastustajia. Joka tapauksessa: en ole vielä varma omasta kannastani, mutta sen tiedän, että relativismista ei ole seurannut muuta kuin pahaa. Ei mennä enempää tähän.

Kuten esim. brasilialaista bossanovaa. :)
 
Voi vitsi minkä teit, tuohon en voi olla reagoimatta, sehän on melkein parasta maan päällä! Bossa novassa toteutuvat monet "gallialaisen linjan" ihanteet. Melkein tekisi mieli sanoa, että parhaimmillaan se on Debussyn tie, Villa-Lobosin kautta haarautuneena rytmimusiikkiin.
http://www2.siba.fi/historia/1900/gallialainen_linja.html
Pitäkää sinfonianne. Tämä "kakka" on liian hyvää. :D

Oletteko muuten kiinnittäneet huomionne edes hetkeksi siihen, että aavikointi on lisääntymässä?

Partituuri on esimerkiksi jo jonkinlainen abstraktio. Sitä tutkimalla voidaan huomata hienoja oivalluksia, jotka pelkästään kuulemalla jäisivät useimmilta tajuamatta. Moni säveltäjä on esimerkiksi sijoittanut sävellyksiinsä oman musiikillisen nimikirjoituksensa (mm. B-A-C-H). Länsimaisen taidemusiikin analysointi ei onnistukaan pelkästään kuulonvaraisesti, eikä sitä koskaan niin tehdäkkään (Titorille huomautus), vaan tutkija tarkastelee ensisijaisesti partituuria.
 
hassua ja minä kun olen koko ajan luullut, että musiikki on vain kuunneltavaksi. mitäs se sellainen absoluuttinen musiikki ylipäätään on joka vaatii partituurin toimiakseen?
 
Tiedän kyllä, mutta vasta hippien jälkeen siihen suhtauduttiin kuin itsestäänselvyytenä, mikä on selvästi tylsyttänyt ajatuksen terän.
 
en tiedä yhtään mistä sinä puhut.
 
joka tapauksessa 1900- luvulla suhteellisuus on ollut aika lailla kantava teema lähtien einsteinin matematiikasta aina hahmopsykologiaan saakka (tiedän koska olen ohimennen hieman opiskellut jälkimmäistä). heppu nimeltä alfred korzybski (http://fi.wikipedia.org/wiki/Alfred_Korzybski) osui naulan kantaan:
 
"Oppirakennelman ydin oli väittämä että ihmistietoa rajoittaa heidän hermostollinen rakenteensa sekä kieltensä rakenne. He eivät voi kokea maailmaa suoraan vaan ainoastaan abstraktioidensa kautta, kuten verbalisoimattomien mielikuvien tai "ounastelujen" (gleanings) jotka johtautuvat heidän hermoston tiloistansa, sekä sanallisista viitteistä jotka ilmaistaan ja johdetaan kielellisistä muodoista.
 
Ajoittain näkemyksemme ja kielemme itse asiassa johtavat meidät harhakäsityksellisiin "faktoihin" joiden kanssa joudumme toimimaan. Meidän ymmärryksemme toisinaan ei sisällä rakenteellista yhteneväisyyttä sen kanssa mitä tosiasiallisesti tapahtuu. Hänen opinsuuntalaisensa painottivat abstrahoimisen tiedostamista, käyttäen hyväkseen menetelmiä joita hän oli johtanut tieteen ja matematiikan tutkimuksestaan."
 
Relativismi, objektivismi sekä subjektivismi ovat taistelleet jo antiikissa. Sokrates ja Platon olivat kai relatisvismin ensimmäisiä vastustajia. Joka tapauksessa: en ole vielä varma omasta kannastani
 
mä en ole tuollaista kuullut, mutta toisaalta en ole mikään filosofian asiantuntija.
 
sen tiedän, että relativismista ei ole seurannut muuta kuin pahaa.
 
vau ja minä kun olen tähän asti luullut että miltei jokainen sota, kansanmurha jne. perustuu siihen, että on kaksi ryhmittymää joista molemmat väittävät olevansa absoluuttisesti oikeassa, mutta heidän absoluuttinen totuutensa ovat ristiriidassa keskenään, joten eikun hakkaamaan päitä vastakkain.

Niin, -jos haluaa ensin tehdä ja myöhemmin analysoida tekemänsä, niin se on vaan yksi toimintamalli. Oma työskentelytapani sisältää molemmat samaan aikaan, tekemisen ja analyysin. Valintojen merkityksellisyydestä voisi käydä ihan oman keskustelun, mutta tämä ei ole paras forumi siihen keskusteluun.
 
Ei kyseenalaistaminen aiheuta ahdistusta. Pikemminkin kysymykset-vastaukset, niiden prosessonti työvaiheessa, muuttuvat koko ajan nopeammaksi tapahtumaksi. Valinta: "tämä kuulostaa hyvältä" on toimiva silloin, kun tietää miksi se on hyvä. Sinultakin varmaan sävellystunnilla kysyttiin: "miksi olet tehnyt näin?", "onko tämä valinta mielestäsi oikea, paras vaihtoehto?"
 
Kyllä, myönnetään että se analyysi on totta kai mukana jo työskentelyvaiheessa, se on ainoa tie kehittyä musiikintekijänä. Mutta tarkoitukseni oli esittää asia siinä valossa, että kyseenalaistaminen ei saa johtaa siihen että etsii jotain äärimmäistä, objektiivisesti parasta vastausta loputtomiin uskaltamatta panna mitään lopulta paperille. Lopulta on pakko hyväksyä se, mikä nyt vaan tuntuu parhaalta ja luottaa siihen että se riittää perusteluksi. Lopulta, jos analysoidaan vaikkapa Mozartin pianokonserttoa X, ei Mozartillakaan jokaiselle sävelelle ollut muuta perustetta kuin se, että "tää nyt soi mun päässä tällä tavalla, mietittyäni muita säveliä totesin että tämä on toimivin vaihtoehto" - se siitä lopullisesta tietoisuudesta.
Ellet sitten tarkoita tietoisuudella musiikillista tietoisuutta, eikä sitä että musiikillinen tietoisuus täytyisi kääntää jotenkin esim. sanalliseen muotoon. Jos tarkoitat, sitten puhutaan aivan samasta asiasta. Lopulta nimittäin polkupyörää on aika vaikea selittää tulitikuilla. Musiikki on musiikkia eikä sen selittämiseen itselle tarvita sanoja, vaan ymmärrys, olo siitä että ymmärtää miksi haluaa tehdä niin kuin tekee.
 
No ei sitä haarukan liikerataa kyseenalaisteta. Se liikerata jo tiedetään. Jos tekee Bach-tyylisen fuugan, niin sehän on vain ja ainoastaan vanhan kertaamista. Toisin sanoen satsiopin tehtävä. Aivan kuten jollekin voi täysin perinteisiä tonaalisia ratkaisuja käytetyssä sävellyksessä olla ainoa informaatio se, että tämä on jo tehty.
 
Jeps, tästä ollaankin täysin samaa mieltä.
 
Ahaa... tämän takia valitsit juuri Kimmo Hakolan esimerkkiisi. Kenen oppilaana olet ollut?
 
Opettajat jääkööt arvoitukseksi, sehän nimimerkin takaa kirjoittamisen tekee kiinnostavaksi, että keskustelua ei käydä persoonan, vaan kasvottomien ajatusten kanssa. Mua viehättää suunnattomasti se, että 11-vuotiaan Esan ajatukset ovat samalla viivalla kuin sävellysprofessori X:n, todellisessa elämässä moni hieno ajatus häviää vain siksi, että ajatusta ei sano oikea ihminen.
 
Partituuri on esimerkiksi jo jonkinlainen abstraktio. Sitä tutkimalla voidaan huomata hienoja oivalluksia, jotka pelkästään kuulemalla jäisivät useimmilta tajuamatta. Moni säveltäjä on esimerkiksi sijoittanut sävellyksiinsä oman musiikillisen nimikirjoituksensa (mm. B-A-C-H). Länsimaisen taidemusiikin analysointi ei onnistukaan pelkästään kuulonvaraisesti, eikä sitä koskaan niin tehdäkkään (Titorille huomautus), vaan tutkija tarkastelee ensisijaisesti partituuria.
 
Joo, mä tiedän että (valitettavasti) useimmat joutuvat käyttämään partituuria saadakseen musiikista mitään irti. Tosiasiassa nuotit ovat kuitenkin pelkkä kirjallinen transkriptio soivasta äänimateriaalista, soiva musiikki on se, mikä on musiikkia.
B-A-C-H on kiva kuriositeetti, mutta se on täysin turhaa tietoa todellisen soivan musiikin analysoinnin kannalta. B, A, C ja H ovat ääniä, joille on annettu merkitsevä symboli, todellinen soiva materiaali on tietty äänijono, joka on olemassa riippumatta siitä olisivatko niiden nimet X, Y, Z ja Ö tai , ", ja #. B, A, C, H on sovittujen symbolien hyödyntämistä, ei musiikin. Musiikin hyödyntämistä on kyseisen äänijonon käyttö. Sama asia voitaisiin esittää muodossa Ceses, Gisis, Deses, Aisis. Silti äänijono, värähtelyt ilmassa, musiikin soiva olemus olisi täysin sama (olettaen että kysymyksessä on tasavireinen intonaatio). Tietty sointiväri on tietty sointiväri, jonka kuvailemiseen ei tarvita sanoja, vaan levyn pistäminen soimaan tietystä kohtaa kappaletta. Se on se todellinen sointiväri, sanat, jotka kuvaavat sitä, ovat kuin keltaisen kuvaileminen sokealle.
Lisäksi, jos kuulee levyltä kaikki äänet ja niiden suhteen toisiinsa, mihin muuhun tarvitaan partituuria kuin sen varmistamiseen, missä asussa säveltäjä on halunnut asian esittää? Jos analysoidaan musiikkia, siihen ei tarvita partituuria, vaan musiikki. Jos analysoidaan säveltäjän ajatuksia, se on eri juttu. Silti partituurikin on vain transkriptio säveltäjän ajatuksista, ei niiden tosi ilmentymä. Mietipä sitä!
 
Ja kuten äsken huomasin niin samaa paskaahan toi Alfred Korzybskikin on näemmä jauhanut. Että sieltä kai voi syventää ajatuksiaan, en tiedä kun en ollut mieheen tutustunut ennen tätä.

Kyllä, myönnetään että se analyysi on totta kai mukana jo työskentelyvaiheessa, se on ainoa tie kehittyä musiikintekijänä. Mutta tarkoitukseni oli esittää asia siinä valossa, että kyseenalaistaminen ei saa johtaa siihen että etsii jotain äärimmäistä, objektiivisesti parasta vastausta loputtomiin uskaltamatta panna mitään lopulta paperille.
 
Jos etsii loputtomiin, ei saa mitään aikaiseksi.
 
Ellet sitten tarkoita tietoisuudella musiikillista tietoisuutta, eikä sitä että musiikillinen tietoisuus täytyisi kääntää jotenkin esim. sanalliseen muotoon. Jos tarkoitat, sitten puhutaan aivan samasta asiasta.
 
Musiikillisesta tietoisuudesta ollaan samaa mieltä. Mutta on hyvä osata se kääntää myös sanalliseen muotoon. Silloin on helpompi keskustella muiden musiikin tekijöiden kanssa.
 
Jos analysoidaan musiikkia, siihen ei tarvita partituuria, vaan musiikki. Jos analysoidaan säveltäjän ajatuksia, se on eri juttu. Silti partituurikin on vain transkriptio säveltäjän ajatuksista, ei niiden tosi ilmentymä.
 
Olen täysin eri mieltä. Partituuri nimenomaan on säveltäjän ajatuksien todellinen ilmentymä. Muusikot yrittävät (ja onneksemme monessa tapauksessa onnistuvat erinomaisesti) tuottaa kuulokuvaksi säveltäjän ajatukset. Ei voida olettaa: Tässä kohtaa partituuria säveltäjä X yrittää sanoa asian Y, vaan säveltäjä sanoo sen juuri niinkuin se on.
 
Musiikin analysoimiseen kokonaisuutena tarvitaan molemmat asiat: partituuri ja kuunteleminen. Dodekafoninen teos ei avaudu analyyttisesti ilman scorea.

Isao Tomita Ravell-albumi sähköisin toteutuksin?

Jos etsii loputtomiin, ei saa mitään aikaiseksi.
 
Musiikillisesta tietoisuudesta ollaan samaa mieltä. Mutta on hyvä osata se kääntää myös sanalliseen muotoon. Silloin on helpompi keskustella muiden musiikin tekijöiden kanssa.
 
Olen täysin eri mieltä. Partituuri nimenomaan on säveltäjän ajatuksien todellinen ilmentymä. Muusikot yrittävät (ja onneksemme monessa tapauksessa onnistuvat erinomaisesti) tuottaa kuulokuvaksi säveltäjän ajatukset. Ei voida olettaa: Tässä kohtaa partituuria säveltäjä X yrittää sanoa asian Y, vaan säveltäjä sanoo sen juuri niinkuin se on.
 
Partituuri on säveltäjän ajatusten paras mahdollinen ilmentymä niillä keinoin esitettynä, jotka meillä on tällä hetkellä käytössä. Joka kertahan säveltäjäkin pohtii, miten parhaiten saisi asiansa esitettyä, vaikka päässä soiva ajatus saattaa olla kristallinkirkas.
Siitä syystä, että meillä ei ole olemassa keinoa tuottaa suoraan säveltäjän päässä soivaa ajatusta kuultavaksi musiikiksi, on olemassa välillinen, mutta puutteellinen keino tuottaa se - sen merkitseminen kirjallisesti ylös. Siksi musiikista on olemassa tulkintoja, eri tapoja esittää se sama kirjallinen transkriptio musiikkina. Silti, se ei ole se asia mikä säveltäjän päässä soi. Mutta tähän on tyytyminen, sekä säveltäjänä että kuulijana. Vaikka sanoit että "ei voida olettaa..." niin niinhän juuri käy, kun kapellimestari lukee partituuria ja muodostaa siitä näkemyksen. Ainoa keino varmistaa, onko näkemys säveltäjää tyydyttävä (joskin ei siltikään sama) on kertoa orkesterille miten soittaa ja sitten kuunteluttaa tulos säveltäjällä. Jos säveltäjä on tyytyväinen, näkemys on riittävän lähellä säveltäjän omaa. Siltikään kokonaisuus ei ikinä voi olla presiis samanlainen.
 
Musiikin analysoimiseen kokonaisuutena tarvitaan molemmat asiat: partituuri ja kuunteleminen. Dodekafoninen teos ei avaudu analyyttisesti ilman scorea.
 
Vain siinä tapauksessa että puhutaan musiikin analysoimisesta isompana kokonaisuutena, kokonaisvaltaisena teoksena jossa otetaan mukaan kaikki siihen liittyvät merkkijärjestelmät soivan äänen sijaan. Mutta musiikista musiikkina, värähtelyinä ilmassa puhuttaessa, ei tarvita.
P.S. Tiedän useammankin tapauksen joissa 12-sävelrivejä on bongailtu ja analysoitu ihan ilman partsikkaa:)
 
P.P.S. Sä selkeästi lasket musiikkiin kuuluvaksi enemmän kuin mä, mä tarkoitan ajatuksillani sitä, että matematiikka, joka kuvaa ydinräjähdystä, ei ole ydinräjähdys.

Jo Pythagoras sanoi, että musiikin täydellisyyden huippu saavutetaan puhtaasti henkisesti abstraktiona, ei pelkkänä aistimuksena.
 
Jos hän niin todellakin sanoi, hänen musiikin metafysiikan tuntemuksensa ei vielä noihin aikoihin voinut olla kovinkaan korkealla tasolla kuten ei itse musiikkikaan sisäisen olemuksensa puolesta korkeahenkistä, sillä kun koemme luputtoman määrän erilaisia psyko-fyysisiä triloja, musiikki heijastaa näitä tiloja omalla tavallaan esineellistyneenä tunteena, puhtaan mielteen alueelle heijastuneina tahdon liikkeinä, vaikka musiiikki pinnallisesti katsoen onkin abstraktia. eikä tamä narratiivisuus suinkaan ole mikään romantiikan ajan tuote musiikin kertoessa omalla kielellään salaista tarinaa tahdosta ja sen vireistä ja pyrkimyksistä moninaisine epäröimisineen, vastuksineen ja yrityksineen kun siitä puhuvat kaikki inhimilliset tunteet ja affektit, lukemattomissa vivahduksissa, kuitenkin tavallaan vain abstraktisesti, puhtaassa aineettomassa muodossaan, kuin henkimaailma ilman materiaa, kuten Schopenhauer sen ilmaisee. Kuitenkaan itse tahdon liikutusta, todellista tuskaa, tai mielihyvää, saa kiihdyttää, vaan sen vastineita, sitä mikä on älyn mukaista, tahdon tyydytyksen kuvana, tai enemmän taikka vähemmän tahtoa vastaanhangoittelevan suuremman tai pienemmnän tuskan kuvana.
 
Musiikin metafysiisisen merkityksen yhteys tähän sen aritmeettiseen ja fyysiseen perustukseen, on siinä, että käsityskukyämme vastaanhangoitteleva irrationaalinen eli epäsointu muodostuu tahtoamme vastaanhangoittelevan luonnolliseksi kuvaksi, ja käsityklseemme helposti mukautuvasta eli rationaalisesta tahtomme tyydytyksen kuva. Oooperamusiikillakin siten kuin partituuri sen esittää, on irrallinen, autonominen, tavallaan abstraktinen olemassaolonsa noudattaessaan omia lakejaan ollessaan kuitenkin samalla näytelmän sielu ilmaistessaan tapahtumien syvimmän merkityksen.
 
Kaiken kaikkiiaan musiikki on keino saattaa irrationaalisia ja rationaalisia lukusuhteita, ei aritmetiikan tavoin käsitteen avulla käsitettäväksi, vaan aivan samanaikaiseksi ja välittömäksi aistitiedoksi.

Osallistunpa tähän sen verran, että mainitsen Hakolan veijarin taitavan kuulua niihin, jotka 50-vuotislahjaksi itselleen suorittavat opintonsa loppuun. Kuukauden päästä on liian myöhäistä, sillä ne menevät vanhaksi ja mitätöityvät.
Melkoinen aihe tämä --- ei mikään musiikkityyli ole muita arvokkaampaa. Itselleni sen sijaan on mielipidekysymys se, mikä on taidetta ja mikä ajanvietemusiikkia tai tanssimusiikkia tai populäärimusiikkia tai viihdettä. Ihan biisikohtainen "ongelma", mutta enpä kyllä yleensä mieti esittäessäni tai kuunnellessani jotain, että onko tämä taidetta. Joskus nykkäriä esittäessä tulee funtsittua että mitä h...tin peetä tämäkin on, mutta onneksi usein saa myös aivan ainutlaatuisia elämyksiä (viimeisimpänä Sampo Haapamäen "Kirjon" esitys oli yksi järisyttävimpiä musiikillisia elämyksiä ikinä). Tulee tuota jazz-puolta kuunneltua hyvinkin paljon ja onhan siellä valtavasti juttuja, jotka ovat selkeästi taidetta. Tanssimusiikki-lähtöistä vanhaa jaskaa tai smooth-osastoa en henk.koht pysty pitämään taiteena. Metallimusiikki on minulle ERITTÄIN rakasta, mutta itse en koe mitään tarvetta sanoa juuri mitään siltä saralta taiteeksi. Lähinnä koen sen hyväksi angstinpurku- (Megadeth, Anthrax, Stone...), bailaus- (VH, ACDC...) tai muusikkorunkkauskamaksi (Racer X, Cacophony...).
Mutta aivan tarpeettomaksi koen arvottamisen - hyvä musiikki on hyvää, mitä tahansa se edustaakin. Mitä tulee nykyklassiseen niin en kyllä ymmärrä, miten jotkut väittävät sen olevan vaikeuksissa. Esitän sitä käytännössä päätyökseni, enkä ole juurikaan törmännyt negatiiviseen vastaanottoon. Kuivat esitykset ovat ehkä luoneet sellaisen vaikutelman joskus...
Nostanpa tässä olutlasin kaikelle hyvälle musalle. Jatkakaa!

Vain siinä tapauksessa että puhutaan musiikin analysoimisesta isompana kokonaisuutena, kokonaisvaltaisena teoksena jossa otetaan mukaan kaikki siihen liittyvät merkkijärjestelmät soivan äänen sijaan. Mutta musiikista musiikkina, värähtelyinä ilmassa puhuttaessa, ei tarvita.
 
Totta. Mieluiten itse siinä tilanteessa pyrin vain nauttimaan kuulemastani. Kuitenkin aivot raksuttaa koko ajan analysoiden kuultua mutta siinäkin tapauksessa joskus aivot pitää yrittää "kytkeä pois" ; )
 
P.S. Tiedän useammankin tapauksen joissa 12-sävelrivejä on bongailtu ja analysoitu ihan ilman partsikkaa
 
Varmaankin näin. Sitten onkin eri tilanne, kun partituurista paljastuu rivin eri permutaatiot sekä horisontaalisessa että vertikaalissa linjassa. Näiden sävellysteknisten asioiden perusteelliseen havainnointiin eivät pelkät korvat riitä. Uskoakseni olet tästä asiasta kanssani samaa mieltä.
 
P.P.S. Sä selkeästi lasket musiikkiin kuuluvaksi enemmän kuin mä, mä tarkoitan ajatuksillani sitä, että matematiikka, joka kuvaa ydinräjähdystä, ei ole ydinräjähdys.
 
Mutta eikö tämä olekin kaikista herkullisin tilanne. Miltä kaikki maailman musiikki kuulostaisi, jos jokainen ajattelisi sitä samalla tavalla?
 
PS. Mukavaa, että keskustelussa päästään tasolle, jolla naljailu väistyy asiallisen keskustelun tieltä.