Rock, pop, alternative ›

Tänään sitten jännitetäänkin, onko kaks levyä samaan aikaan listalla. Enpä muista ihan viime ajoilta toista bändiä, joka ois moisen tempun tehnyt.
 
Näytti olevan, Carnival ykkösenä ja Signs muistaakseni vähän 20 huonommalla puolella.
 
En nyt hirveän aktiivisesti listaa ole seurannut, mutta kyllä noita kahden levyn suorituksia muistaisin olleen aina välillä. Voin olla väärässäkin. Metallicahan Suomen keikan aikoihin taisi rykäistä viisikin albumiaan listalle. Tosin ne olivat mid-price-julkaisuja, joten ei ihan sama asia.

Näytti olevan, Carnival ykkösenä ja Signs muistaakseni vähän 20 huonommalla puolella.
 
En nyt hirveän aktiivisesti listaa ole seurannut, mutta kyllä noita kahden levyn suorituksia muistaisin olleen aina välillä. Voin olla väärässäkin. Metallicahan Suomen keikan aikoihin taisi rykäistä viisikin albumiaan listalle. Tosin ne olivat mid-price-julkaisuja, joten ei ihan sama asia.
 
Njoo, voi olla että onkin, ei vaan tullut mieleen juuri mittään. Metallica on sitäpaitti vähän eri asia, ei voi laskea tähän juttuun mukaan! :D

Tänään sitten jännitetäänkin, onko kaks levyä samaan aikaan listalla. Enpä muista ihan viime ajoilta toista bändiä, joka ois moisen tempun tehnyt.
 
Nykyään on vaikeata löytää artistia joka julkasee levyt peräkkäisinä vuosina.

Eilen näin tuon sinkkubiisin videon ja olipa tyylikäs.
Ei mulla muuta asiaa ollu.

Veti muuten pirun hyvin POTF kaivarissa, kun telkkarista katsoin. Ei ole se soolokitaristikaan turha mies...

Huom! Olet kirjoittamassa yli 679 päivää vanhaan ketjuun!
 
Aika mielenkiintoista tekstiä, vai mitä?
 
Uuden levyn arvostelu Rumbassa:
http://www.viihdeimperiumi.fi/arvostelu.asp?id=1214&laji=musiikki
 
Vastine:
 
Vastine Janne Flinkkilän levyarvosteluun Rumbassa nro 07/08
(Poets of the Fall - Revolution Roulette)
 
Ajoittain sitä saattaa joutua muistuttamaan itseään erikseen siitä, että levyarvostelu todellakin on vain yhden ihmisen mielipide ja sitä myöten suhteellisen merkityksetön niin musiikin tekijöille kuin sen kuulijoillekin. Täysin painoarvoton tällainen yksittäinen arvostelu ei kuitenkaan ole siinä tilanteessa, kun se julkaistaan tuhansille ihmisille luettavaksi suurin otsikoin ja kansikuvajutun siivittämänä. Viihdealaa vähemmän tuntevalle jää helposti se fiilis, että kyseessä on kokonaisen ammattitaitoisen toimitusporukan yhteinen mielipide ja linjaus. Joillekin tällainen mielipide voi lopulta olla jopa sellainen totuus, jota ei kannata kyseenalaistaa.
 
Voin siis vain toivoa, että suurimmalle osalle lukijakuntaan kuuluvista rokkihörhöistä "mediakritiikki" on käsitteenä tuttu.
 
Poets of the Fallin "Revolution Roulette" -albumin arvostelu nousee kuitenkin monella tapaa aivan omille taajuuksilleen. Jutusta huokuu kaikkein vähiten läpi objektiivisuus, sille kun ei kertakaikkiaan ole jäänyt sijaa ennakkoasenteiden, faktoina esitettyjen mielikuvien ja epäolennaisuuksia viljelevän hapatuksen seassa. Välillä iskee fiilis, että koko juttu on kirjoitettu alustavasti jo etukäteen sillä tutuksi tulleella Rumban asenteella, josta on näemmä täysin mahdotonta toimituspäällikönkään rimpuilla irti.
 
Myönnettäköön, että itse olen bändin toiminnassa jollain tasolla mukana olevana henkilönä täysin jäävi puolueettomuudesta paasaamaan. Ajatellaan sitten vaikka niin, että jos tämä kirjoitus ja Rumban levyarvostelu pistettäisiin tehosekoittimeen, saataisiin sellainen mukavan tasapaksu, jokaista osapuolta kohtaan reilu journalismin pirtelö.
 
Tässä vaiheessa teen muuten myös selväksi sen, että kirjoitan tätä paasausta täysin omasta tahdostani ja bändin mielipiteitä kuulematta, samalla kuitenkin useamman bändin kuulijan kannustamana.
 
Aloitetaan siis.
 
Janne Flinkkilä on luonnollisesti mielipiteeseensä oikeutettu, hän on yksityisenä henkilönä vapaa vaikkapa hommaamaan jokaikisen kappaleen kyseistä albumia ja polttamaan ne katu-uskottavan rokin alttarilla omien suosikkiyhtyeidensä nimissä ja niiden kunniaksi. Negatiivista mielipidettä en siis pyri mitenkään vääräksi osoittamaan. Haluan lähinnä puuttua näihin perusteluihin jotka tässä lehdeksikin kutsutussa nk. Punavuori-jengin (palaan tähän käsitteeseen myöhemmin) omassa hiekkalaatikossa osittain totuutena esitetään.
 
Jo arvostelun ensimmäisessä lauseessa ilmoitetaan selkeästi sekä bändiin että sen faneihin kohdistuva asenne: helppoa rokkia ihmisille, jotka "eivät suhtaudu popkulttuuriin ja musiikilliseen postimerkkeilyyn uskonnollisella hartaudella". Hauskaa, miten kaksi ihmistä voi nähdä saman asian niin eri tavoilla. Bändin ympäri maailman ulottuva kuulijakunta ei nimittäin minun tosielämään perustuvien kokemusteni mukaan kertakaikkiaan voisi olla sosiaalisilta taustoiltaan, mielipiteiltään, musiikkiharrastuneisuudeltaan, musiikkimaultaan tai ikävuosiltaan nykyistä kirjavampi.
 
Arvostelun mukaan Poets of the Fallin laaja radiosoitto aiheuttaa jopa riskejä mielenterveydelle. Ilmeisesti sen verran on sitten radiota kuunneltu Rumban toimituksessakin, että toimittajalla itsellään on jokin sulake kärähtänyt ullakolla. Vai mikä muu syy saisi ihmisen harjoittamaan ammattiaan näin läpinäkyvän lapsellisella asenteella?
 
Kuinka aikuinen, alallaan arvostettu ihminen jaksaakaan jauhaa niinkin kuluneista ja ontoista käsitteistä kuin katu-uskottavuus, vaarallisuus ja seksikkyys? Miksi musiikkia pitää yleensäkään erotella näiden mittapuiden mukaan, saatika valita niiden perusteella, mitä kuuntelee tai mistä myöntää tykkäävänsä? Minkä vuoksi musiikkia ilmiselvästi elävä ja hengittävä ihminen ei voi antaa itselleen periksi sen vertaa, että uskaltaisi ennakkoluulottoman reilusti myöntää tuotoksen toimivuuden, vaikkei se omaan musiikkimakuun uppoaisikaan?
 
Yritin pohtia syitä alapääjuttujen tasoisille "perusteluille", ja päädyin varsin selkeään mielikuvaan Suomen rokkipiirien sisäisistä ystävyyssuhteista. Ihmisiä, joita et tunne, joiden taustoista, tavoista tai luonteesta et tiedä mitään, on helppo solvata sen kummempia ajattelematta. Vai voisitteko kuvitella tämän arvostelun kaltaista kielenkäyttöä Rumban suosikkilapsesta Samae Koskisesta (mukana mm. lehden kiertueella) tai kenestä tahansa lehdentekijöiden ystäväpiiriin kuuluvista henkilöistä?
 
Siitä tässä on kyse. Tutustumisesta, ystävystymisestä, yhteisistä kokemuksista. Bäkkäreistä, keikkabusseissa vietetyistä jatkoista sekä ah niin hervottoman likaisista rökkenröyl-zekoiluista.
 
Aiemmin mainitsemani Punavuori-jengi tuleekin tiivistettyä tuossa aika mukavasti. Kyseessä on median edustajista ja musiikin tekijöistä koostuva porukka, juuri se sellainen sosiaalinen ja tiivis hauskanpitoyhteisö joka väistämättä näin pienessä maassa muodostuu. Olen itsekin ollut osa sitä, ei tarvita kuin bäkkäripassi työn puolesta muutamille festareille ja piirit ovat tutut. Kättä nousee, sanoja vaihdetaan, kännejä vedetään. Lopetin sittemmin, osittain tässä jutussa esilletulevista syistä.
 
Poets of the Fallia ei noista piireistä löydy. Kukaan bändistä ei jaksa pyöriä median suosimissa luuseissa ja lostareissa, kukaan soittajista ei päästä median edustajia lehtijuttujen nimissä keikkabussiin örveltämään. Ketään bändistä ei yksinkertaisesti kiinnosta pönkittää rokkikukkoegoaan kaveeraamalla jokaikisen valluvalpion ja pekkarokkitoimittajan jatkoporukoissa. Osa bändistä ei edes juo viinaa! Härregud.
 
Poets of the Fall ei siis ole se bändi, joka kirjoittaa nettipäiväkirjassaan seuraavasti: "Matka sujui leppoisasti hiivajuomien ja Rumba-lehden Janne Flinkkilän dominoimien pissaleikkien siivittämänä."
 
Kuulostaahan tuo porukka kieltämättä monen mielestä hauskalta.
 
Ei niin hauskaksi sisäpiirin olemassaolo kuitenkin käy siinä vaiheessa, kun se selvästi omalta osaltaan vaikeuttaa siihen kuulumattomien bändien puurtamista. Kun esimerkiksi lehden isoimpaan levyarvosteluun ängetään väenväkisin kaikenlaisia iltasatuja vaikkapa laulajasta, jolla "on ollut keikoilla tapana tervehtiä yleisöä kohottamalla kokistölkkiä ja tehdä Ressu Redford -pyörähdyksiä punaiseen asuun pukeutuneena".
 
Pitäisikö kokistölkin sijasta kädessä olla kossupullo? Millainen mahtaa olla Redford -pyörähdys? Epäilemättä ei kovin rock-uskottava eli hyväksyttävä.
 
Syitä "punaisen asun" mainostamiseen ei voi edes lähteä spekuloimaan. Marko Saaresto pukeutuu kuten Janne Flinkkilä itsekin: t-paitoihin, farkkuihin, tennareihin, maihareihin. Mutta mitä merkitystä tällä edes lopulta on? En kertakaikkiaan osaa kuvitella, mikä bändissä on saanut toimittajan niin katkeraksi, että hänen on toistuvasti puututtava soittajien ulkonäköön ja ennen kaikkea ulkomusiikillisiin seikkoihin.
 
Seuraavaksi kyytiä saavat Saareston sanoitukset. Flinkkilä on listannut kansilehtisistä omasta mielestään "fraasisanakirjasta poimittuja" (huom!) yksittäisiä sanoja sekä muutaman sanan lauseita. Melko kaukaahaettua, jopa käsittämättömän ankeaa.
 
Testaan taktiikkaa pariin epäilemättä Rumba-kelpoisempaan artistiin. Tässä muutamia sanoja sekä lauseita arvosteltavaksi:
 
"I love every single tear you cry", "I worship your lips", "endless dark", "I'm lonely", "longing for your touch", "when angels cry blood".
Ei kovin omaperäistä, HIM, kaikki tämä parin minuutin silmäilyllä. Mutta muistatteko kovinkaan monen koskaan valittaneen HIMin kliseisyydestä?
 
Otetaanpa vielä muutama kotimaisella:
 
"Mene vaan, minä jään", "voinko kuolla ikävään", "mä odotan sua", "vapaus ja yksinäisyys", "vittu". Näitä sanoja käyttelee Herra Ylppö, mm. Flinkkilän mielestä "vuoden albumin" aikanaan Maj Karman kanssa tehnyt artisti. (Hauskasti muuten silmiin osuu lyriikoita selatessani myös lausahdus "jonon ohi Lostariin"!)
 
Painotan tässä nyt siis vielä erikseen, että tarkoitukseni ei ole mollata Valoja eikä Ylppöjä, päinvastoin - molempien tuotoksia kun löytyy omasta levyhyllystänikin. Tarkoituksena oli osoittaa juuri se, miten helppoa mistä tahansa asiasta tai teoksesta on maalailla tietämättömälle lukijalle vääränlainen kuva, jos tarvetta sellaiseen on. Ja näköjään on.
 
Onneksi lukija on sentään vapaa etsimään Saareston lyriikat käsiinsä ja tekemään niistä omat johtopäätöksensä, ja toivottavasti usea niin tekeekin. Faktaahan kuitenkin on se, että nämä samaiset sanoitukset saavat jatkuvasti kiitosta niin kotimaasta kuin englantia äidinkielenään puhuvilta kuulijoiltakin. Ikävä kyllä nämä kymmenet ylistävät äänet eivät saa tällä kertaa tämän levyarvostelun kaltaista painoarvoa, kaikilla kun ei kertakaikkiaan voi olla Rumban kaltaista leikkikenttää mielipiteilleen.
 
Olen niin monta kertaa aiemminkin närkästynyt Rumballe (ja parille muullekin julkaisulle) tästä puhkikuluneesta asenteesta musiikkia kohtaan, mutta Flinkkilän tempaisu ehkä katkaisi kamelin selän. Olen joutunut tätä juttua kirjoittaessani siloittelemaan joitakin kommenttejani rankalla kädellä, pahoittelen, että seasta vieläkin taitaa paistaa rankka puolueellisuus.
 
Mainittakoon siis vielä se, että tähän kärttyiseen kritiikin kritiikkiini liittyy paljon muitakin bändejä Poets of the Fallin lisäksi. Punavuori-piiri-pienen ulkopuolelle kun jää tässä maassa monia muitakin artisteja, joilla ei kertakaikkiaan ole sille leikille aikaa. Kerta toisensa jälkeen joudun lukemaan, kuinka näiden radioystävällisempää poppia tai rokkia tuottavien rehellisten suomalaisten miesten (ja harvemmin naisten) täysin kelvollisia hengentuotoksia poljetaan lokaan vain siksi, ettei sitä ihmeellistä, taianomaista "katu-uskottavuutta" löydy tarpeeksi.
 
Lisäksi mainittakoon, että itse kansikuvajuttu Poets of the Fallista ja Disco Ensemblestä oli hyvä. Asiallinen, informatiivinen, faktoihin perustuva mutta myös omalaatuinen ja viihteellinen. Monelle kun näyttää edelleen tulevan yllätyksenä se, että tämä "liian tylsä ja turvallinen" yhtye tekee kaiken alusta asti itse, riskeeraten suurimman osan omaisuudestaan jatkuvasti, ilman ison levy-yhtiön tuomaa tukea ja turvaa. Eikö siinä ole Flinkkilällekin hitunen vaarallisuutta?
 
Yllätyksenä lukijalle saattaa tulla myös heti jutun perään aukeava täysin erihenkinen levyarvostelu. "Ai, eikö niissä olekaan mitään hyvää?"
 
Täydellisessä maailmassa toimittajat olisivat robotteja, niillä kaikilla olisi samanlaiset standardit koskien musiikkia, sen "hyvyyttä" eri asteilla mitattuna, ne eivät ystävystyisi kohteidensa kanssa eivätkä menisi henkilökohtaisuuksiin. Täydellisessä maailmassa artistien kanssa tuottavassa symbioosissa elävät mediat ajaisivat taiteen asiaa eteenpäin etsimällä siitä hyviä puolia, eivät pönkittämällä omaa imagoaan valitsemalla "sopivia" uhreja lynkattavaksi.
 
Mutta epätäydellisessä maailmassa meillä on Janne Flinkkilä.
 
Uskonnollisella hartaudella paasaten,
Tiia Öhman
Poets of the Fallin valokuvaaja / satunnainen avustava karaktääri

No kylläpä joku taas älähti. Ja levyhän sai jopa kolme tähteä! Mikä ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Poets on melko latteaa soopaa. Tai olihan se melko syvällistä, kun se laulaja teippaili kasvoihinsa mustaa vai olikohan se nyt punaista teippiä siinä jossain muutaman vuoden takaisessa lastenkonsertissa (tjtn. sinne päin).

Loppuleijunnassa annetaan Ibanez-merkkisen kitaran laulaa. Kahden minuutin jälkeen kohteliaasti feidatulla tiluvingutuksella voisi pärjätä jopa Muusikoiden.netin sooloskabassa.
 
Tuo oli hauskasti sanottu minusta...

Tuntuu vähän turhan herkillä käyvän nti/rva Öhman. Kyllä tuo arvostelu mun silmiini on aika tavallista, nykytyylin mukaan kirjoittajan nokkeluutta hieman liikaa esiintuovaa tyyliä. Eihän siinä bändiä varsinaisesti haukuttu ollenkaan ja tosiaan, ei 3 staraa ole edes huonosti. Onkohan ironinen sävy mennyt vähän ohi..
 
Ja täytyy kyllä yhtyä arvostelijan mielipiteeseen radiosoitosta. Liikaa nautittuna myrkyllistä. Bändistä ja biisistä riippumatta tulee raja nykyää liian usein vastaan. Mikähän siinä on että se on aina vain se yksi, sillä hetkellä "voimassa oleva" sinkku joka pyörii vaikka bändillä voisi hittejä olla muutama kymmenen jo pohjilla.
Vaikkapa tuo Poetsien "Ultimate Fling" on jo ärsytyskynnyksen ylittänyt että kanava vaihtuu kun kohdalle sattuu. Ja sentään diggaan bändistä ja uudenkin levyn tulin hankkineeksi het kun kaupasta käteen osui.
 
Ja olen myös pannut merkille musalehdissä hauskan ristiriidan bändijuttujen ja levyarvosteluiden välillä. Artistihaastatteuluissa ollaan aina vähän mielinkielin ja mukavia, kun taas arvosteluissa sävy on yleensä negatiivisempi. Ja usein vielä samassa numerossa.

Perusteltu mielipide kyllä vaikkei arvostelu nyt niin paha mielestäni ollutkaan.Eikä Poets of the fall mielimusiikkiakaan.Pätevä ja taitava bändi kylläkin.
 
Kuka muuten edes ostaa levyjä arvostelujen perusteella? En minä ainakaan.
 
Mediakritiikin tärkeyden korostamista ei muuten nykyään koskaan voi olla liikaa.

Kuka muuten edes ostaa levyjä arvostelujen perusteella? En minä ainakaan.
 
Ostin Porcupine Treen In Absentian pelkän levyarvostelun perusteella, kuulematta yhtyettä sekuntiakaan. Tämän kerran olen langennut, mutta riskinotto kannatti!

No voi helevetti tuota vastinetta, ei voi käsittää ei!!
Liekö kyseisen tekstin kirjoittaja informoinut aikeistaan itse Poetseille ennen tuon lähettämistä? Meinaan vaan, että olettaisin jotta bändi ei välttämättä nyt ihan älyttömästi diggaile jos itsensä ko. orkesterin jonkinlaiseen organisaation allekirjoituksessaan liittävä henkilö alkaa älähtelemään jostain levyarviosta.
Jotenkin hankala kuvitella että orkesteri itse olisi jotenkin näreissään tuosta, en usko.
 
Kolme tähteä, postiivinen ja sarkastinen sävy. Mikä ongelma?
 
Mikä nuija.

-----

Mua kyllä kiinnostais tietää kuka noita Poetsien tekstejä hirveemmin kiittelee, aikamoista klisekakkaa ja muutenkin kökköstä ekan levyn ja radiosinkkujen perusteella. True colors will bleed ja silleen.

Pisteet bändille, että ovat jaksaneet tehdä tosissaan hommia menestyksensä eteen ilman suurta levy-yhtiötä tukenaan. Sitten se musiikki... No, on tämä parempaa, kuin Sunrise Avenue tai Giant Leap, mutta siltikin aika turvallista maidolla jatkettua grungea. Tuo arvostelu oli mielestäni osuva julkaisuhetkenään ja on sitä vieläkin. Avaimet käteen-rock kuvastaa bändin musiikkia hyvin ja ainahan on niitä kuulijoita, joiden mielestä Nightwish on liian rankkaa ja etsivät bändejä jostain sieltä välimaastosta. Vaikka laulajan lavaliikehdintä ulkoa opelteltuine maneereineen ärsyttääkin, niin osaahan mies laulaa, vaikkei ääniala kummoinen olekaan. Sopii tällaiseen hyvin eikä ärsytä valtaosaa kuulijoista (soi radiossa hyvin).
 
Tuota tulenkivenkatkuista vastausta Rumban arvosteluun en oikein käsittänyt. Sen olisi voinut kuvitella tulevan lahjakkaan kirjoittajafaniteinin kätösistä; sisältö ei oikein kantanut, mutta kirjoitusasu oli sujuva. Voisi kuvitella bändin olevan toista mieltä asioiden hoitamisesta.

Itse ymmärsin tuon vastineen niin, että Rumban sisäpiirimeininki yleisesti oli vituttanut kirjoittajaa jo pitemmän aikaa ja lopulta sitten meni täysin hermot kun toimittaja rupesi vielä kaverinkin bändille naljailemaan.
 
Ihan hyvä vastine liiallisesta avautumisesta huolimatta, koska itsekään en ihan hirveästi lämpene tuolle "tehdään puolentoista sivun juttu kaverin demobändistä jolla on tyyliin viisi keikkaa takana (tuollainen juttu muuten oikeasti oli taannoin) ja ollaan iiiihan witun indie" -osastosta, vaikka tilaajana vielä olenkin.
 
Poets of Fallille propsit, miehillä on hyvä asenne vaikka musiikki itsessään nyt ei ihan hirveästi sykähdytä. Ihan kelpoja biisejä silti tekevät. Rumbassakin on vielä välillä ihan hyviä juttuja ja välillä kunnon vittuiluarvosteluja on mukava lukea, mutta tuntuu tuo lehti väsähtäneen aika lailla jo. Pitää harkita jaksaako enää seuraavaksi vuodeksi tuota tilata.

Kuka muuten edes ostaa levyjä arvostelujen perusteella? En minä ainakaan.
 
Mäki oon ainaki kerran ostanu, ja siitä tuli loppujen lopuksi mun lempilevyni.
 
Nii ja onhan PotF aika huono.

Jaaha, mä olen luullut että kolme tähteä olisi aika hyvä arvosana. En ole radiobiisejä enempää bändin materiaalia itse kuullut, mutta sen perusteella kolme tähteä on vähintäänkin kohteliasta. Yksi biisi minuun kai pysyvän ahdistuksen orkesterista jätti ja siitäkin biisistä oikeastaan vain se yksi kitarariffi. Mutta se onkin sitten jotain käsittämätöntä.
 
Piti ihan googlettaa, Lift on viisun nimi: http://www.youtube.com/watch?v=YB1QkirsCpA&feature=related
 
Muuten koko bändin sivuuttaisin muun radiorokin seassa, mutta tuo käsittämätön riffi aiheuttaa aivovamman.
 
Edit: ei jumalauta, tuolla pari sivua sitten puhutaan näemmä nimenomaan Lift-kappaleen "kuningasriffistä" useammassakin viestissä. Nyt loppui kyllä ymmärrys.

Blah, paljon melua tyhjästä. Kritisoidaan yhden henkilön mielipiteitä ja sitten tuodaan omia yhtä "turhia" mielipiteitä esiin taustatueksi.
 
PotF ei ole kovin kummoista musiikkia minustakaan. Ja Rumba nyt vaan on sellainen lehti, jonka mielipiteillä en paljoakaan korvaani lotkauta tai mieltäni vaivaa.